Moments

Lattia on täynnä ihmisiä, niiden virta vie minut mukanaan. Uusi poika katsoo silmiin, tarttuu käsistäni kiinni ja nostaa ne ilmaan. Korvissa soi Aviciin Wake Me Up, poika pitää otteessaan ja kuiskaa: "Nyt nolataan itsemme". Ja se pyörittää ympäri, tanssittaa hurjasti ja saa minut näyttämään idiootilta. Nauran niin paljon, että henki tuskin kulkee. Muut väistyvät tieltä, hetken aikaa lattia on vain meidän. Minun ja sen pojan, josta ajan myötä tuli minulle tärkeä. 

Aurinko kärventää selkää, kun chillailemme parhaan ystävän kanssa järvellä. On tyyntä, tuuli on väistynyt helteen tieltä. Vesi on kirkkaansinistä ja kimaltaa. Emme tiedä, kummin päin soudetaan tai huopataan, muttei se haittaa. Jossain horisontissa siintää ranta ja lämpiävä sauna. Pesen hiukset kampaamotuotteilla nuuskuteltuani niitä ensin hetken. Ruusuntuoksuinen shampoo nousee vissiin aika hyvin päähän, sillä liukastun suihkun kaakelilattialla ja lennän persuksilleni. On hulvatonta saada järkyttävä röhönaurukohtaus itsekseen ja tajuta, kuinka typerältä tilanne näyttäisi ulkopuolisten silmin.

Jalat tärisee. Onneksi ei tarvitse puhua mitään, huokaisen mielessäni. Kävelen huojuvin askelein kohti rehtoria ja luokanvalvojaa. Lämpimät hymyt, halaukset ja kädenpuristukset. Kun kolmen vuoden uurastus painetaan mustavalkolakin muodossa päähän, olo on epätodentuntuinen. Illalla skumppa kikattelee masunpohjassa ja rakkaat ystävät vieressä. Me tunaritko ylioppilaita? Ei kai sentään.

On melkein aamuyö, mutta uni ei tule silmään. Spontaanin idean seurauksena löydän itseni lenkiltä Johannan ja Antin kanssa. Varvassandaaleissa ja revityissä farkkushortseissa tietysti, kuinkas muutenkaan. Juostaan Tikkurilan asemalle ja takaisin, hihitetään baarista palaavalle porukalle. Kävellään kolmistaan käsikynkkää ja lauletaan muskettisotureita. Taivaanranta muuttuu hiljalleen punertavan oranssiksi, uusi päivä on vain tuntien päässä.

Sullon vaatteitani jätesäkkeihin, haen kellarin häkkivarastosta kausivaatteet ja roudaan ne etupihalla hyrräävän auton takakonttiin. Yksi aikakausi saapuu päätökseen, kun kahden häiriintyneen blondin yhteiselo ja "avoliitto" vaihtuu omaan pikkuruiseen soppiin toisella puolella pääkaupunkiseutua. Auton kurvatessa Tikkurilan kodin pihasta tunnen haikeutta ja kodittomuutta. Mihin mä kuulun, minne oon menossa? En asu enää Joensuussa, en Vantaalla. Olen täysin omillani jälleen uudessa ympäristössä. Vähemmästäkin pieni tyttö hätääntyy.

Poljen puolenyön jälkeen iltavuorosta kotiin, matkaa on vielä monta kilometriä jäljellä. Ilta on ollut kaoottinen - kiire, kuuma ja karmea kurkkukipu. Asiakkaat normaalia tökerömpiä ja väsymys päällä. Ylämäkeen sotkiessani vauhti hidastuu ja koti-ikävä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mä en ole valmis olemaan itsenäinen. Alamäen koittaessa edestäni tallustelee siili, ja kyynelkanavani aukeavat. Tuota piikikkäästä otuksesta tulee nimittäin mieleen lastenlaulu nimeltä "Simo-siili". Oletteko kuulleet sen? Äitini hyräili sitä minulle aina pienenä. Simon lempiruokaa oli viili, ja siinä mä itkeä vollotan pimeydessä yksinäisyyttäni. Ärsyynnyn omasta impulsiivisuudestani. Miksei elämä voisi olla vain tasaisen normaalia.

Viimeinen lautta Suomenlinnaan starttaa hetkenä minä hyvänsä. Juoksemme, jotta ehdimme kyytiin. Lautassa pelkään Titanicin toistuvan ja kaveri nauraa. Keskellä kesääkö muka, urpo. Mutta jos mä jotain olen tässä viime vuosina oppinut, niin hitto vie kaikki on mahdollista. Myös Suomenlinnan lautan uppoaminen elokuussa jäävuoren takia. Perillä suunnistamme taskulampun valossa pieneen purjeveneeseen ja ahtaudumme kannen alle. Viidestään olemme siellä kuin sillit purkissa, mutta ahtaus tekee tunnelman. Myrskylyhdyt luovat seinille varjoja ja saan punaviinit uudelle hupparilleni. En jaksa välittää, koska mulla on hyvä olla. Aallot tuudittavat meidät uneen ja aamulla herään kesäsateen hiljaiseen rummutukseen.

Kesä 2013 oli kokonaisuudessaan loistava. Ei yhtä hyvä kuin 2011, mutta vetää vertoja. Tämä oli ensimmäinen kesäni uudessa kaupungissa ja erilaisten tyyppien ympäröimänä. Painoin pitkää päivää töissä, mutta nautin siitä. Tutustuin upeisiin ihmisiin, festaroin ja vanhenin jälleen vuodella. Astuin askeleita eteenpäin ja yritin kovasti olla vilkuilematta menneisyyteen. Syövän uusiutumisepäilyiden takia se oli hetkittäin suht haasteellista, mutta sitä varten mulla on tää blogi ja maailman paras perhe.

Tänään mä olen iloinnut minun mielestäni superpitkästä tukasta (ks. kuva nro 1). En muista, milloin olen viiimeksi tuntenut ponnarin kutittavan niskaani. Ihan tajuton fiilis. Olen myös ollut tyytyväinen itseeni siinä suhteessa, etten ole enää kävelevä täystuho uudella työpaikallani vaan minusta saattaa olla siellä hyötyä. Pitänee yrittää jatkaa samaan malliin.

Huhhuh, tulipa taas tekstiä. Tarkoitus oli tehdä ihan pikkuinen kesäkuvapostaus vaan. Huomenna suuntaan töiden jälkeen Wilsonin mailapelikoulutukseen sivistämään itseäni. Sen jälkeen aion nukkua piiiiitkät yöunet ja ihmetellä ensimmäistä vapaaviikonloppuani maaliskuun jälkeen. Ihan totta, mitä mie teen lauantain ja sunnuntain? Pyörittelen varmaan peukaloita ja hypin seinille, ku ei oo kalenterissa yhtäkään merkintää.

Nyt hyvänyönsuukot täältä kaikille, palataan taas.

♥: Elli