torstai 28. syyskuuta 2017

41+3


"Mieti mitä jää, kun mä lähden täältä - ei syytä huoleen, se päivä ei oo vielä tänään..." On soinut päässäni aika monta päivää putkeen. Yhdessä kasassa ollaan siis edelleen eikä ipanalla näytä olevan mikään kiire masusta pois! Kiva tietysti, että hän viihtyy ja kaikki on mukavasti, mutta tää mamma alkaa olla jo vähän tuskainen. 

Isosta vatsasta huolimatta voin edelleen fyysisesti tosi hyvin, mutta jokainen lasketun ajan yli mennyt päivä on tuntunut noin tuplaten pidemmältä kuin normaali vuorokausi yleensä. Oon ehtinyt lajitella vauvanvaatteet uudestaan kolme kertaa, siivota kodin jokaista nurkkaa myöten, stressata ihan liikaa mahdollisista puuttuvista hankinnoista (onkohan niitä pienimpiä potkuhousuja nyt varmasti tarpeeksi???) ja tuhlata omaisuuden Facebookin nettikirppareihin. Nukun keskimäärin 4-5h yöunia ja heräilen sinä aikana lukemattomia kertoja vessaan, joten osa tästä pökkyräisestä olosta johtunee varmasti jo ihan siitäkin.

Huomenaamuna, kun viikkoja on kasassa huimat 41+4, menen äitiyspolille yliaikaisultraan/-tarkistukseen ja toivottavasti tulen sieltä sitten vauvan kanssa takaisin. Varmuutta käynnistämisestä ei ole, mutta ajattelin olla napakka ja vaatia sitä. Nyt mulla olisi siellä seuraakin odotella synnytyksen käynnistymistä, kun ystäväni synnytti samaisessa sairaalassa tänä aamuna pienen tyttärensä <3 Ihan pikkuisen kateellisena oon tänään ihastellut tuon käärön kuvia... Ei onneksi voi mennä enää kauaa, että myös meillä on vauva sylissä.

Fiilikset ovat siis aika hämmentyneet ja jännittyneet tällä hetkellä. En oikein tiedä, mitä odottaa huomiselta, kun olin ajatellut synnytyksen lähtevän käyntiin spontaanisti lapsivesien menolla tai supistuksilla. Mä en ole saanut edes yhden yhtä "oikeaa" supistusta aikaiseksi, vaikka olen esimerkiksi ravannut portaita mummolaan kuudenteen kerrokseen, lenkkeillyt ja kokeillut kaikki mahdolliset vippaskonstit. Niin se näköjään vaan on, että vauva tulee, kun on tullakseen. Ajattelin kohta vielä kuitenkin tehdä pienen askelkyykkytreenin, käydä kuumassa suihkussa ja syödä sen jälkeen jotain tulista ruokaa - näin annan vauvalle viimeisen mahdollisuuden lähteä itsekseen liikkeelle ;) Oon vähän skeptinen tän suhteen, mutta yrittänyttähän ei vanhan sanonnan mukaan laiteta.

Palataan seuraavan kerran toivottavasti vauvantuoksuisten uutisten kera! 

: Elli

tiistai 5. syyskuuta 2017

RV39

Laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa ja monet kyselevät, miltä minusta tuntuu - jännittääkö, pelottaako, olenko innoissani ja niin edelleen. Se on yllättävän kinkkinen kysymys. Noin 95% ajasta olisin nimittäin täysin valmis lähtemään tositoimiin ja puskemaan tämän ipanan ulos, mutta se 5% minusta on todella hukassa.

 Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, olisin eilen aloittanut kolmannen yliopistovuoteni ystävieni ympäröimänä tutussa ja turvallisessa Savonlinnassa. Olisin ehkä hakeutunut tutoriksi tänäkin vuonna ja valmistautuisin perusharjoitteluun laatimalla tunti- ja jaksosuunnitelmia urakalla. Olisin käynyt illalla pelaamassa tennistä ja viilettänyt menemään opiskelijariennoissa tummansiniset haalarit jalassa. Seuraavana päivänä olisin tallustanut läppäri kainalossa taas OKL:n loputonta mäkeä ylös, suuntanani kenties sivuaineen luennot. Sivuaineen, jota en vieläkään tiedä, koska en sitä keväällä edes hakenut.

Kaiken tämän sijaan mietin nyt, minkämerkkiset vaipat ovat parhaita (Libero, Muumit, Pampers, Happy, mitä näitä nyt on) ja missä koossa niitä kannattaisi varata ensimmäisiä päiviä varten. Pohdin tosissani, kehtaako rintapumpun ostaa käytettynä vai olisiko hygieniasyistä mukavampaa hakea sellainen kaupasta. Entä pitääkö sen samperin rintapumpun olla manuaalinen vai sähkökäyttöinen? Tarvitsemmeko kätkythälytintä vai uskallanko nukkua levollisesti ilman sitäkin? Riittääkö vaunuverhoksi normaali harso vai täytyykö sitäkin varten lähteä ostoksille? Entä jos en osaa hoitaa vauvaa oikein - jos en huomaakaan, milloin sillä on nälkä, milloin väsyttää tai milloin muuten vaan ottaa päähän? Kuinka selviämme mahdollisista masuvaivoista tai refluksista? 


Entäs ne hetket, kun minun tekisi mieli olla edelleen huoleton (ja vähän vastuutonkin) 23-vuotias Elina - miten niistä pääsee yli? En aio kaunistella totuutta, koska toden totta minua välillä ahdistaa. Tällä hetkellä en tunne oikein kuuluvani mihinkään. En ole vielä "oikeasti" äiti, mutta en myöskään hetkeen opiskelija tai työssäkäyvä. Olen äitiyslomalla ja täytän päiväni siivoamalla, lukemalla, kokkaamalla, lenkkeilemällä ja nukkumalla. Tällainen päivittäinen runsas kotona oleminen on minulle uutta, koska olen tottunut juoksemaan aamusta yömyöhään yliopiston, treenien, työpaikan ja illanviettojen välillä.

Kuka minä olen ja mitä ihmettä mulle on tapahtunut? Lyhyessä ajassa, silmänräpäyksessä.

Valtaosa minusta siis ei malta odottaa, että tyttö saapuu pian maailmaan, mutta se pieni, piskuinen osa pistää kaikin mahdollisin keinoin hanttiin. Fyysisesti voin edelleen erinomaisesti, mutta henkisesti tämä on kyllä aikamoista. Itkuherkkyys vaivaa ja mielialani seilaavat laidasta laitaan voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. 

En edelleenkään kadu päätöstäni pitää tätä lasta, vaikka ruikutukseni siltä saattaakin kuulostaa. Olen aina halunnut olla äiti ja nyt se hetki on ihan käsillä. Naiivisti ajateltu ehkä, mutta olin elänyt siinä uskossa, että solahtaisin luontevasti äidin rooliin heti plussaamisen jälkeen. Koska polkuni ei ollutkaan ihan niin kivitön kuin ajattelin, niin monesti oman äitini syli on ollut se paikka, johon olen käpertynyt hakemaan tukea ja turvaa tässä äidiksi kasvamisessa. 



Olen kävellyt päivittäin pitkiä lenkkejä ja yrittänyt selkeyttää ajatuksiani. Monesti olen miettinyt sitäkin, että kuinka tästä kaikesta olisi ollut mahdollista selvitä yksin. Poikaystäväni on maan mainioin ja vaikka häntäkin jännittää, niin me pärjätään kyllä. Kautta aikain ihmisistä on tullut vanhempia (suunnitellusti tai suunnittelematta), joten pakkohan sen hoivavietin on olla jossain määrin meihin sisäänrakennettu juttu.


Sellaisia fiiliksiä tällä kertaa. Sekavia, mutta varmasti asiaan kuuluvia. En ainakaan suostu uskomaan, että yksikään nainen olisi kasvanut äidiksi ilman hetkellisiä "apua mitä olenkaan mennyt tekemään"-kohtauksia. Luulen, että eilinen extempore-reissuni Savonlinnaan herätti minussa nämä ajatukset voimakkaana taas esiin. Oli aivan ihanaa nähdä koko opiskeluporukkaa pitkän kesän jälkeen, vaikka samanaikaisesti pidättelinkin itkua. Tiedättekö sen Suvi Teräsniskan biisin, jossa lauletaan "itkun kaulukset kurkkua kiristää"? Siltä minusta tuntui eilen koko päivän, vaikka kuinka yritin tsempata.

Olen onnellinen elämästäni Joensuussa ja kaikesta siitä, mitä olen jo saanut ja saan pian kokea. Silti haluaisin välillä vaan palata hetkeksi entiseen ja olla pieni vielä.

: Elli