Olin nuori ja kokematon, kun sairastuin. Elin aika huoletonta elämää: pelasin tennistä, tapasin ystäviä hyvän ruuan ja juoruilun merkeissä enkä oikein osannut stressata koulujutuista. Monivaiheisen murrosiän jälkeen olin juuri täyttänyt 17 vuotta ja hyväksynyt itseni virheineen päivineen. Uskalsin tanssia rohkeasti musiikin tahtiin, heittäytyä siihen nuoruuden
ainutlaatuiseen hurmokseen, kämmätessäni nauraa itse kaikista
kovaäänisimmin ja olla viisveisaamatta muiden mielipiteistä. Tunsin omat hyvät ja huonot puoleni: tiesin olevani oikeasti hyvä jossakin, mutta tiedostin myös kehitettävät piirteeni. Kaiken kaikkiaan olin aika tasapainoinen, hössötin wanhojentansseista ja tutoroinnista. Energiaa riitti kuin pienessä kylässä, hymyilin ja nauroin paljon. Sitten tuli syöpä.
Sytostaattihoidot menivät hujauksessa. Näin jälkikäteen tuntuu hassulta ajatella, kuinka 4 kuukautta voikaan kulua niin nopeasti. Vaikka tukka harveni, jatkoin elämää kuten ennenkin. Kävin hohtokeilaamassa, leivoin pullaa vaihtareiden kanssa, hörötin peilikuvalleni aamuisin, lusmusin edelleen niistä matikan läksyistä, metsästin wanhojenmekkoon sopivia korkkareita ja istuin iltaa kera parhaimpien ystävien. Välillä itkin, mutta vain äidille ja Antille. Mä en oikeastaan voi kiittää teitä kahta tarpeeksi.
Sytostaatit loppuivat ja tuli sädehoidon vuoro. Vaikka se oli fyysisesti paljon helpommin kestettävää kuin solunsalpaajat, mulla oli huono olo. Siinä vaiheessa olin kalju, ripsetön, kulmakarvaton, ylipainoinen ja huonoihoinen. Inhosin peruukin käyttöä, sen kutinaa ja hiostavuutta. Joka ikinen kerta tullessani kotiin revin ensimmäisenä peruukin pois - eteisen lipastosta tulikin sen vakkaripaikka. Välttelin peilejä ollessani ilman peruukkia, koska olin niin ruma. Iljetin itse itseäni, mun teki mieli sylkäistä päälleni.
Koin usein katselevani elämääni jonkun toisen saappaista: tuolla se syöpätyttö lähestyy taas poliklinikkaa, riisuu vaatteet pois ja asettuu selälleen sädehoitolaitteeseen. Hyväsydämiset hoitajat juttelevat lämpimään sävyyn, tyttö huomaa heidän katseistaan säälin. Noin nuori ja syöpä iskenyt, voi voi. Näin, kuinka se tyttö pakottaa hymyn huulilleen kerta toisensa jälkeen, vaikka sydän vuotaa kuin Niagaran putoukset.
Vaikka sain terveen paperit, kevät meni täysin sumussa. Vasta nyt oon ymmärtänyt olleeni silloin masentunut. Kävin psykologilla, kirjoitin päiväkirjaa ja aloitin taas urheilun. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Oli niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia, oli liian isoja asioita käsiteltävinä. Sellaisia asioita, joita ei niin nuoren olisi pitänyt joutua kohtaamaan. Koin valtavaa maailmantuskaa muiden syöpäpotilaiden puolesta ja löysin itsestäni puolia, joiden en tiennyt olevan olemassakaan. Olin kylmä ja tyly läheisilleni, muutuin itsekkääksi ja velloin omassa surussani.
Mua ärsytti, että joka puolelta hoettiin "sun pitäisi olla iloinen ja onnellinen nyt, kun oot vihdoin terve", vaikka tunsin itseni ahdistuneemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Järki käski nauttia, kun ruoka ei enää ällöttänyt ja tukka alkoi osoittaa jälleen elonmerkkejä. Olin kuitenkin lytännyt tunteeni syksyllä niin pieneen koloon alitajuntaani, että niiden oli vain päästävä valloilleen ja se sumenti järjen äänen. Käsittelin siis kaikki syöpään liittyvät negatiiviset jutut vasta keväällä ollessani jo terveiden kirjoissa. Ristiriitaista, mutta niin se vain meni.
Kaikista vaikeuksista huolimatta tässä mä olen nyt. Oon kompuroinut,
kaatuillut ja ryöminyt maantasalla, mutta noussut aina uudelleen ylös.
Vaikka monet arvostaa mua syövän takia enemmän kuin ennen, en silti itse
koe olevani yhtään sen ihmeellisempi tyttö kuin kukaan muukaan. Mulla
on vaan yksi kokemus enemmän kuin nuorilla yleensä. Osaan ehkä
arvostaa toisenlaisia asioita kuin muut ikäiseni ja katsella elämää
useammasta näkökulmasta. Mutta muuten oon ihan tavallinen ja tuskastelen
samoja probleemoita kuin muutkin. Esimerkiksi sitä, tykkääkö joku poika
musta vai ei, saako tumma kynsilakka näyttämään sormeni paksuilta,
kirjoitanko esseen tänään vai lykkäänkö huomiseen ja mitä ihmettä ostan
sille siskolle joululahjaksi.
Sisälläni on myös herännyt uudenlainen tarve auttaa muita. Mua kohdeltiin syövän aikana niin hyvin, että haluan korvata sen omalla käyttäytymiselläni. Kannoin joulun alla erään naisen ostokset muutaman korttelin päähän, koska hänen kätensä oli kipeä. Hommaan kului 10 minuuttia, mutta mulla oli huikee fiilis vielä pitkälle iltaan saakka. Sain tuntea itseni tarpeelliseksi ja tein jonkun iloiseksi niinkin pienellä palveluksella.
Kuulostaa kornilta olla kiitollinen syövästä, mutta kyllä mä tietyllä tavalla olen. Sairastuminen pysäytti ja lamaannutti mut hetkeksi, mutta vuosi on elämästä lyhyt aika. Ja jos sen välikuoleman aikana voi oppia näin paljon uusia asioita, niin kyllä mun mielestä oli ihan kivaa sairastaa syöpä. En nyt tarkoita tällä sitä, että hiustenlähtö ja pahoinvointi olisivat olleet jotenkin mieluisia, mutta ilman syöpää olisin varmaan yhtä sinisilmäinen kuin aiemmin. Kun stressaan noista aiemmin mainituista pikkujutuista (poika- ja ulkonäköhuolet jne.), takaraivossani piipittää pieni ääni, joka muistuttaa niistä asioista, jotka elämässä oikeesti on tärkeitä. Huoleni ovat asettuneet syövän myötä oikeaan mittakaavaan.
Syöpä vaikutti paljon itseluottamukseeni. Yhtäkkiä jännitin luokan
edessä puhumista kädet täristen, vaikka aiemmin se oli ollut niin
sanotusti "piece of cake". Mietin, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Näkevätkö he tilallani vain kasvaimia ja tippalaitteita?
Jännitin myös blogin kirjoittamista ja kommentteja. Pidetäänkö minua
itserakkaana, jos kerron olevani ylpeä siitä, että tänään olin ilman
peruukkia koulussa? Ymmärtävätkö lukijat, jos itken postauksesta toiseen
lyhyitä hiuksiani ja kadotettua minääni? Lukeeko enää kukaan mun
blogia, jos siellä on vain kuvia alienista ilman hiuksia? Koin siis
valtavaa painetta ulosannistani myös tämän blogin takia.
Ihmettelin ja
ihmettelen edelleen usein, miksi tätä luetaan niin paljon ja kuinka voin
saada niin kauniita kommentteja teiltä. Mä kun en postaa samalla tavalla
kuin useimmat muut bloggaajat, täältä te ette löydä päivän asu -kuvia
ettekä kampausvinkkejä. En ole yhtä kaunis kuin suosituimpien
lifestyle-blogien pitäjät pitkine hiuksineen ja ripsienpidennyksineen.
Siksi oon oikeasti hämilläni siitä, että täällä käy päivittäin vajaa
1000 ihmistä kurkkaamassa, mitä mulle kuuluu. Onko se vain syöpä, mikä kiinnostaa, en tiedä. Oon silti kiitollinen jokaikisestä vierailusta ja kommentista, ne saa mut lähes poikkeuksetta hymyilemään. On ollut myös ihana huomata, kuinka anonyymiys antaa ihmisille vapauden avautua omista rankoista kokemuksistaan. Tänne saa vuodattaa, tuo kommenttiboksi on nimenomaan sitä varten.
Oho, karkasin vähän aiheesta... Mutta niin, vielä kesällä 2011 pidin itseäni "kuolemattomana" enkä uskonut, että jokin niin vakava juttu voisi osua kohdalleni tämän ikäisenä. Syövänhän piti olla vasta vanhuusiän murhe. Sairastumiseni jälkeen ymmärsin, että elämä on tässä ja nyt, ei jossain muualla ja huomenna. Jos siitä elämästään haluaa hyvän, on niiden ylämäkien lisäksi laskettava myös pyllyllään. Pointti onkin siinä, kuinka niihin alamäkiin suhtautuu - ottaako ne vastaan esteinä vai haasteina.
Apua, tekis mieli vaan kirjottaa ja kirjottaa, kertoa teille mitä mun päässä pyörii. Muualla velloo nyt se norovirus-epidemia, mutta täällä taitaa jyllätä vain puheripuli, haha. Säästän teidät nyt kuitenkin pidemmältä jaarittelulta ja yritän mennä nukkumaan. Tää on järkyttävän myöhäinen aika postata, mutta mulla on 10,5 tunnin päästä ne kontrollit ja ne jännittää niin paljon, etten saanut äsken unta :( Toivottavasti kohta onnistaa paremmin. Jos ei onnista, niin meen äitin viereen. Senkin opin nimittäin syövän aikana, että vaikka oon aikuinen nainen, olen silti aina äidin pieni. Ja sille äidin pienelle löytyy kuulemma paikka kainalosta vaikka viisikymppisenä, ainakin niin se on sanonut.
Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet ja omituiset lauseenrakenteet, joita tekstistä varmaan löytyy! Vetoan kellonaikaan ja siihen, että yleensä muistutan tähän aikaan yöstä zombieta.
02:49, Elli kiittää ja kuittaa ♥
