maanantai 30. joulukuuta 2013

Minä haluan hieman huvia / seikkailuja, elokuvia / sekopäänä hulluna heilua / ja rakastaa sinua









Huhuu, onko täällä enää ketään? Olen tiedostanut viimeisen kuukauden aikana, että blogini vetelee viimeisiään. Se tekee oloni ristiriitaiseksi - toisaalta myös kovin helpottuneeksi, mutta myös hyvin surulliseksi. Tämä on ollut niin iso osa minua 2,5 vuoden ajan, etten tiedä, mitä ajatella. Uskon kuitenkin, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Tämän blogi auttoi minua selviämään syövästä henkisesti, sillä taudin selättämisessä fyysisiä hoitoja reilusti rankempaa oli nitistää syövän etäpesäkkeet alitajunnasta.

Vaikka blogi on nyt hoitanut hommansa kunnialla loppuun, syöpä on mielessäni edelleen päivittäin. Joka ikinen kerta katsoessani itseäni peilistä, näen syövän. Mutta merkittävänä erona esimerkiksi vuodentakaiseen on siinä, että nykyään näen peilistä MUUTAKIN kuin sen syövän. Näen sieltä nuoren naisen, joka pyörittää omaa talouttaan, käy töissä, ihastuu keskimäärin kerran tunnissa ja unelmoi.

Elämässäni on tapahtunut hirvittävästi vuoden 2010 jälkeen. Paljon myös sellaista, mikä ei ole päätynyt tänne blogin puolelle. Olen joutunut ottamaan radikaalisti enemmän vastuuta eikä pää ole aina pysynyt muutosten perässä. Tänä jouluna on itketty, naurettu, nukuttu siskonpedissä ja rakastettu. On halattu mummoa niin kovasti, että sen energian avulla jaksaa vaikka läpi harmaan kiven. Tapsantansseilla on kikatettu lukioaikaisten ystävien kesken mahat kippurassa, pyöritty ympyrää ja kaadettu skumpat paidalle.

On käyty haudoilla muistamassa heitä, ketkä nauttivat joulusta jossain muualla kuin täällä. Kannustettu entistä kotiseuraa voittoon Meilahdessa, huudettu ainoina Joensuun puolesta, niin pirun ylpeinä juuristamme. Leikitty tonttutyttöjä ja -poikia töissä punaiset lakit päässä, lenkkeilty tihkusateessa ja vedetty keuhkot täyteen ilmaa. Sanalla sanoen: olen elänyt.

Että täällä mä edelleen puuskutan eteenpäin, vaikka teitä en olekaan moikkaillut. Mielestäni te ette häviä koskaan, sillä tämän blogin mukanaan tuomat ihanat, ihanat ihmiset ovat jaksaneet tsempata minua vaikeimpina hetkinäni ja iloinneet kanssani onnistumisista. En osaa edes sanoin kuvailla, kuinka tärkeää se on minulle ollut.

Tää ei ole vielä viimeinen postaus, sillä tulossa on vielä äitini kirjoittamat vastaukset kysymyspostaukseen sekä kuvapostaus uudesta (tai no uudesta ja uudesta, johan tässä on tullut puoli vuotta asuttua...) kodistani. Jatkossakin jätän blogini näkyviin ainakin joksikin aikaa, koska toivon sen auttavan jotakuta sairastavaa.

 Hauskaa vuodenvaihdetta kaikille! Muistakaa pitää huolta toisistanne ja kertoa, kuinka paljon rakkaimmistanne välitätte.

♥: Elli

lauantai 16. marraskuuta 2013

If this is what we've got, then what we've got is gold











Siinäpä pari viimeistä viikkoani pieniin kuviin tiivistettynä. Oon vetänyt ihan järkyttäviä 16h työpäiviä ja juhlinut vapaa-ajan, koska sille on ollut syytä. Olemme nostaneet maljan terveydelle, nuoruudelle, aikuistumiselle, elämälle. Pohdin usein alkoholinkäyttöäni ja sitä, kuinka paljon jo yksikin siideri vaikuttaa minuun. Mullahan on tunnetusti tän valtakunnan surkein viinapää, joten jos lähden "yksille" ja joisin oikeasti vain sen pari juomaa, niin olen silti hihityskunnossa ensimmäisenä. Kaverit jaksaa ihmetellä sitä kerta toisensa jälkeen, että kuinka se on mahdollista. Kieltämättä se on vähän rasittavaa, kun jo punaviinilasillinen nousee päähän. Sitä päivää odotellessa siis, kun poistun kirkosta humalassa nautittuani ehtoollisen...

No mutta. Mulla ei oikeastaan ole mitään asiaa, koska elämä on tällä hetkellä kovin tasaista, mutta toisaalta nautinnollista. Tennis sujuu ja työt sujuu. Kävin pari viikonloppua sitten kotikotona ja oli hassu fiilis huomata, että sunnuntaina Joensuu - Helsinki -junaan hypätessäni mulla oli tunne, että lähden takaisin kotiin. Että vaikka Joensuu tulee aina olemaan sydämelleni kotikaupunki, niin osa minusta on kotiutunut jo muualle. Hetken aikaa hämmennyin ajatuksesta, mutta sitten ymmärsin, että näinhän sen pitikin mennä. En muuttanut pois kotoa ikävöidäkseni koko ajan mennyttä, vaan kerätäkseni uutta muisteltavaa.

Meillä oli superhauskat 90-luvun bileet viime viikonloppuna. Kreppasimme hiukseni ja puin päälleni Adidaksen kolmiraitaverkkatakin (ne nappiverkkarihousut ois ollu ehkä vähän liian härskit). Kuunneltiin koko ilta Britneyn ensimmäisiä biisejä ja muita ysärihittejä. Tiistaina pikkujouluiltiin McDonald's-staabin kera, ja voi vitsit olin jo unohtanut, kuinka huippu porukka meillä onkaan siellä! Nanosekunnin meinasin jo irtisanoutua tennishallin työstäni ja vaihtaa takaisin kokopäiväiseksi drive-in-tytöksi. Onneksi muistin heti, että kyllä ne tennispallot on mulle hieman tärkeämpiä kuin BigMacit. Sori kamut.

Sain myös elämäni ensimmäisen kerran kukkalähetyksen pari päivää sitten. Raahauduin suurinpiirtein viimeisillä voimillani kotiin ympärivuorokautisen työpäivän jälkeen ja ovea lähestyessäni huomasin, että siinä roikkuu kukkapaketti. Kääreiden sisältä paljastui hennon vaaleanpunainen (lempivärinikin vielä!) ruusu ja kortti, jossa lukee "When life (job) gives you a lemon, take this rose :)". Minua ei ole yllätetty pitkään aikaan näin, ja liikutuin lähes kyyneliin. Kiitos sinä yksi ihana

Tänään laitoin päähäni punaisen tähtipannan, joka näkyy myös yhdessä kuvassa. Muistan käyttäneeni tuota kyseistä pantaa edellisen kerran viime syksynä - hiuslisäkkeen kanssa tosin. Oma tukkani ylsi silloin nipinnapin ponnarille. Katsokaa tuota nyt! Sitä leikattiin vielä viime viikolla reilut 5cm lyhyemmäksi, ja silti se on noin pitkä. Rakastan, rakastan ja rakastan. Monesti huomaan hymyileväni, kun hirveällä kiireellä juoksen portaita alas ehtiäkseni alhaalla odottavaan metroon ja tajuan, että ponnari heiluu askelteni mukana ja kutittaa niskaani. Silloin ei edes haittaa, vaikka myöhästyisinkin ja metron ovet sulkeutuisivat nenäni edestä. Seuraava metro tulee muutaman minuutin kuluttua, mutta uutta tukkaa ei niin nopeasti kasvatetakaan.

Kello näyttää nyt tosi paljon, joten mun on käytävä lepäämään. Takanani on taas kevyt 9-22 työpäivä eli uni tulee tarpeeseen. Huomenna lupasin sitä paitsi antaa turpaan tennisjunnuille sulkapallossa ja siihenkin tarvitsen energiaa. Illalla mennään myös ehkä keilaamaan työkavereiden kanssa. Mukava viikonloppu luvassa siis, ja aionkin ottaa siitä kaiken irti.

Kauniita unia!

♥: Elli

PS. Mun on pakko jakaa tää kanssanne. Onko kellään muulla koskaan (arki)aamuisin tällainen olo? Minä ainakin näen kuvassa itseni esimerkiksi maanantaisin, kun kello pärähtää kuudelta soimaan ja tuntuu, että painoin pään vasta sekunti sitten tyynyyn.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

ASK MY MOM

Mä ihailen tässä maailmassa neljää naista. He ovat Ruotsin kruununprinsessa Victoria, tennispelaaja Victoria Azarenka, rakas mummoni ja viimeisimpänä - muttei todellakaan vähäisimpänä, äitini. Hän on valehtelematta maailman pitkäpinnaisin nainen. Kuka muu muka jaksaa kuunnella päivästä toiseen huonoja vitsejäni, lähettää iltaisin hyvänyöntekstarin, kestää hammasta purren kiukkupeppukohtaukseni, lohduttaa tosipaikan tullen ja palauttaa maan pinnalle, kun pelkotilat meinaavat vallata mieleni?

Olemme olleet äidin kanssa aina läheisiä. Silloin räkänokkateininä 13-15-vuotiaana tapeltiin tietysti, mutta se nyt kai kuului siihen ikään. Säälin kyllä äitiäni syvästi, koska sillä on ollut ihan järkyttävä kestäminen kanssani. Kaikki ne ovien paiskomiset, huudot ja haukkumiset, ne kaduttaa mua nyt niin syvästi. Pyyhkisin ne pois, jos se olisi vain mahdollista.


Kun sairastuin 17-vuotiaana, meistä tuli kuin taikaiskusta lähes parhaat kaverit. En juuri viihtynyt muiden kainalossa kuin äidin. Tuhosin varmaan monta äipän paitaa ripsiväritahraisilla kyyneleilläni, mutta kertaakaan en tullut torjutuksi. Äidin syli oli aina avoin ja olen siitä mielettömän kiitollinen. Välillä tuntui, että äiskä kävi sairauteni läpi puolestani - niin hyvin hän osasi samaistua ja osoittaa empatiaa. Muistan ikuisesti ne kaikista heikoimmat hetkeni, joina olisin varmasti hypännyt sillalta alas, ellei äitiä olisi ollut.



Summa summarum, en olisi selvinnyt syövästä ilman äitiäni. En sitten mitenkään. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle koko loppuelämäni ja lupaan korvata äidille kaiken tämän sitten, kun hänellä on vaikeaa.

Saan usein kommentteja, joissa kysytään asioita liittyen perheeni / läheisteni suhtautumisesta sairastumiseeni. Tiedän myös, että tätä blogia lukee monta aikuista, joilla on itsellään lapsi, joka on käynyt tai käy parhaillaan läpi hoitoja. Ei välttämättä syöpään liittyviä, mutta rankkoja vastoinkäymisiä kuitenkin. Myös muita on kiinnostanut minulle tärkeiden ihmisten ajatusmaailma syöpään tai minuun liittyen.

Nyt teillä onkin loistava mahdollisuus kysyä äidiltäni mitä tahansa liittyen joko syöpään tai minuun ihmisenä. Äiti tietysti valikoi niistä kysymykset, joihin haluaa vastata, mutta järisyttävän tiukkaa karsintaa ei tule tapahtumaan. Eli aika avoimesti saatte heittää nyt niitä kyssäreitä kehiin! Toivottavasti saadaan kiva ja mielenkiintoinen postaus niistä aikaiseksi sitten.

Antaa palaa, pistäkää mamma lujille! ;)

♥: Elli

kuvat weheartit

perjantai 25. lokakuuta 2013

Bonfire heart

Takanani on nyt tämän blogihistorian pisin postaustauko, lähes 5 viikkoa. Mietin pitkään, miksi minua ei huvita kirjoittaa. Ehkä siksi, etten usko ketään kiinnostavan arkeni, joka koostuu töistä ja kotona puuhailusta. Työrytmi on asettunut nyt uomiinsa - teen joka toisen viikon aamuvuoroa ja joka toisen viikon iltavuoroa. Kun olen päivät pitkät asiakaspalvelutyössä ja ihmisten ympäröimänä, niin kotiin tullessani ei tee ensimmäisenä mieli laittaa musiikkia soimaan tai jutella kenenkään kanssa. Silloin haluan vain istahtaa hetkeksi aloilleni, kuunnella hiljaisuutta ja omia ajatuksiani. Ikään kuin puran sen työpäivän hälinän. Tähän rauhoittumisrituaaliin menee aikaa kymmenestä viiteentoista minuuttiin, ja sen jälkeen olen taas iloinen ja aktiivinen oma itseni. Käykö kenelläkään muulla koskaan näin? Tää on nimittäin ihan uusi juttu mulle. En vain kykene olemaan sosiaalinen heti työpäivän jälkeen, kun väsyttää ja olen juuri puhunut työkseni monta tuntia putkeen. 

Toinen syy blogihiljaisuuteen on ollut, yllätys yllätys, ystäväni Hodgkinin lymfooma. Kun alkusyksystä huomasin, että syöpä alkaa taas saada otetta ajatuksistani ja päättää, mitä voin ja mitä en voi tehdä, katsoin parhaimmaksi sulkea kaikki Hodgkiniin viittaavat asiat mielestäni pois. Vaikka en olekaan kirjoitellut syövästä juuri mitään viime aikoina, niin tämä on kuitenkin syöpäblogi. Joka ikinen kerta tänne tullessani muistan syövän ja kaiken sen, mitä olen käynyt läpi. Käyn salamannopeasti aina läpi viimeisen kahden vuoden tapahtumat, kun avaan blogini. Ikävät muistot palautuvat mieleen ja voin lähes fyysisesti taas tuntea, kuinka kanyyli painaa kädessäni niin, että sitä pakottaa. Ja suoraan sanottuna mä vihaan sitä tunnetta. 

Pelkään edelleen syövän uusiutumista, ja sen kanssa on ollut suht raskasta elää. Hirveintä on olla epävarma omasta terveydestään, eikö niin? Toivoisin, että omistaisin laserkatseen, jolloin näkisin vatsaani vilkaisemalla että onko siellä sisäelimissä möykkyjä vai ei. Kävin maanantaina Meilahdessa tietokonetomografiatutkimuksissa, jotka sujuivat ihan hyvin. Etukäteen juotavasta varjoaineesta oli jätetty aniksen maku pois (hurraa!!), joten sekään ei tuottanut oksennusrefleksiä. Kanyyli saatiin ekalla yrittämällä suoneen, mitä ei ole tapahtunut sitten syksyn 2011 jälkeen kertaakaan. Pelkään kuitenkin, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edessä. Menen ensi maanantaina eli yliylihuomenna tapaamaan lääkäriä, jolloin kuulen tuomioni syövän uusiutumisesta. En halua kirjoittaa aiheesta nyt enempää, koska alan joko itkeä tai täristä pelosta. Palaan asiaan kyllä sitten, kun tulokset ovat tulleet.

Olen viime kuussa yrittänyt panostaa itseeni enemmän kuin aiemmin. Tehnyt niitä asioita, joista nautin ja joista minulle tulee hyvä mieli.


Kuten esimerkiksi lukenut ruokavaliosta ja sen vaikutuksista elimistöön...


... opetellut tykkäämään meikittömästä naamastani...


... sisustanut uutta asuntoani...


... tehnyt vihdoin ja viimein kiitoskortit valmiiksi (toisinaan olen hieman saamaton)...


... säästänyt pennejä tekemällä isomman satsin ruokaa kerralla...


... iloinnut luonnonkiharoistani, jotka asettuvat nykyään ihan nätisti...


... ihastunut Jannen ansiosta How I Met Your Motheriin...


... päässyt yli kesäisestä kanasalaattiyliannostuksesta...



... käynyt pelaamassa uusien valmentajien kanssa...


... ja hankkinut juuri menetetyt kalorit takaisin herkuttelemalla...


... rapsutellut maailman söpöintä työkaveriani (pomoni jättää silloin tällöin koiransa minulle vahdittavaksi kassan taakse, haha)...


... hymyillyt kotikotona Joensuussa...


... nauttinut hiljaisista aamupäivistä kokkaillen (en edelleenkään oo mikään masterchef, mut vielä mä joku päivä yllätän itseni)...


... istunut keskustassa iltaa rakkaiden ystävien ja ilmaiseksi saadun viinipullon kera...


... edustanut sukuani ansiokkaasti...


... juonut maitoa ikäisilleni sopivasta prinsessamukista...


... tajunnut, kuinka hyviä ihmisiä mulla on ympärilläni, vaikka välillä tunnen olevani tämän universumin yksinäisin ihminen...


... kävellyt ympäri syksyistä Helsinkiä kamera kädessäni ja ihastellut rakennuksia...


... järjestänyt kasvonaamio-iltamat tyttöjen kesken...


... tykästynyt kasvissosekeittoon...


... ollut suoristamatta hiuksiani varmaan kolme viikkoa ja kuullut näyttäväni enkeliltä...


... siemaillut varjoainetta, namm...


... hihittänyt jääkaappimagneetille, joka muistuttaa minua juuristani ja siitä, minne todellisuudessa kuulun...


... ja ennen kaikkea rakastunut syksyyn, ihmisiin ja ikkunastani aukeavaan näköalaan. Vaikka kesästä pidänkin, niin kyllä syksy vie voiton ihan satanolla. Kattokaa nyt, ei noista väreistä voi olla tykkäämättä!

Olen myös laihtunut. Tarkkaa kilomäärää en osaa sanoa, koska en omista vaakaa enkä sellaista aio hankkiakaan. Mä olen AINA painanut reilusti enemmän, miltä näytän. Lapsena oli järkytys kuulla, että kaverini painoivat vain 30 kiloa, vaikka oma painoni huiteli jo siellä 45kg hujakoilla. Olin kuitenkin täysin samankokoinen kuin muut. Nyt vanhemmiten olen ymmärtänyt, että se on lihas, mikä painaa. 4-vuotiaasta asti pelattu tennis näkyy väistämättä vartalossani enkä ole aina pitänyt siitä.

Syöpään sairastuessani lopetin aktiiviurheilun lähes kokonaan. Söin Ben&Jerry's -jätskiä elääkseni, koska se meni alas. Muut ruoat, kuten liha, aiheuttivat lähinnä pahoinvointia. Tiesin, että jäätelö on epäterveellistä, mutta silloin se oli toissijainen asia. Tärkeintä oli, että ylipäätään edes söin jotain. Painoni kuitenkin nousi ja nousi, kunnes sain hoidot päätökseen. Tunsin oloni todella tukalaksi silloisessa painossani, mutten tehnyt asialle mitään.


HELMIKUU 2012


LOKAKUU 2013

Voi olla, että te ette huomaa eroa, mutta itse tunnen sen jaksamisessani ja hyvinvoinnissani selkeästi. Mahdun nykyään s-koon farkkuihin ja paidat istuvat paremmin kuin ennen. Vaikka eniten rasvaa onkin lähtenyt vyötäröltä, olen edelleen vähän pehmeä. Mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa! Olen täysin tyytyväinen nykyiseen painooni ja kroppaani. En ole fitness-mimmi enkä Victoria's Secret-malli, mutta olenkin minä. Naisellinen ja muodokas. Tämä on se paino, jossa minulla on hyvä olla ja jossa viihdyn.

En tiedä, miksi edes kerron teille tästä, mutta kai haluan vain ilmaista, että olen saavuttanut yhden tavoitteistani. Ja jos mä vielä joskus joudun kohtaamaan syövän silmästä silmään, niin VANNON etten anna painoni nousta niin radikaalisti kuin ensimmäisellä kerralla. Mörököllit minut vieköön, jos sanani syön ja sitä rataa.

Muistan elävästi tuon ylemmän kuvan hetken. Oltiin Antin kanssa lähdössä elokuviin. Oloni oli hyvin epävarma johtuen peruukista ja noh, muutenkin koko elämäni ja minäkuvani oli sekaisin tuohon aikaan. Tiesin olevani tukeva ja ruma, ja se harmitti. Sitä itseinhoa paremmin muistan kuitenkin sen, kuinka Antti kuvan oton jälkeen kaappasi minut isoon karhunhalaukseen ja kertoi, että olen hänelle rakas, vaikka olisin minkä muotoinen tahansa. Plösönä, kaljuna, ripsettömänä ja kulmakarvattomana Voldemortinakin. Se on jäänyt mieleen yhtenä tärkeimmistä muistoistani. 

Ulkonäkö ja -muoto on loppujen lopuksi kuitenkin vain pintaa, ja valitettavasti se tuppaa unohtumaan turhan usein. Meillä kaikilla pitäisi olla ainakin yksi ihminen elämässämme, joka nostaa meidät pystyyn silloin, kun siihen ei itse pysty. Joka latoo niitä karuja faktoja kehiin, vaikka oma henkinen kantti vetelisi viimeisiään. Siksi vaikka nyt tykkäänkin kropastani, en ota stressiä siitä. Tiedän, että minusta välitetään ja minua rakastetaan kaikkien niiden kilojenikin kanssa. Ja se on hyvä tunne se.

♥: Elli

lauantai 21. syyskuuta 2013

Tää ois niinku kissa ja tekis kurrnau




Tänään on hyvä päivä. Kaverit kävi yökahvilla, sain nukuttua univelat pois (ei enää silmäpusseja!) ja illaksi on hauskat suunnitelmat. Jaksoin jopa keittää aamiaiseksi kananmunia ja puuroa. Oletteko samaa mieltä, että päivä ei voi epäonnistua, jos aamupala on maukas?

Nyt tuolla paistaa pirteä syysaurinko, joten puen hyvällä omatunnolla aina yhtä seksikkäät tuulihousut jalkaani ja lähden pihalle. Jos mulla olisi harava, rapsuttaisin taloyhtiön pihaa. Tällä kertaa taidan kuitenkin tyytyä merenrannassa käppäilyyn - mun sydän rauhottuu vesistöjen ääressä. Niillä on uskomaton vaikutus.

Nautinnollista viikonloppua jokaiselle!



♥: happy Elli

PS. Yritän poistaa tuon kommentoinnin sanavahvistuksen. Jouduin sen silloin aikaa sitten lisäämään, koska joku superkiihkeä roskapostirobotti floodasi kommenttilootan ihan täyteen. Ehkä se olisi nyt puolen vuoden kuluessa ymmärtänyt, että en lämpee sille, ja lähtenyt huitelemaan? Toivotaan parasta!

perjantai 13. syyskuuta 2013

Moments


Lattia on täynnä ihmisiä, niiden virta vie minut mukanaan. Uusi poika katsoo silmiin, tarttuu käsistäni kiinni ja nostaa ne ilmaan. Korvissa soi Aviciin Wake Me Up, poika pitää otteessaan ja kuiskaa: "Nyt nolataan itsemme". Ja se pyörittää ympäri, tanssittaa hurjasti ja saa minut näyttämään idiootilta. Nauran niin paljon, että henki tuskin kulkee. Muut väistyvät tieltä, hetken aikaa lattia on vain meidän. Minun ja sen pojan, josta ajan myötä tuli minulle tärkeä. 


Aurinko kärventää selkää, kun chillailemme parhaan ystävän kanssa järvellä. On tyyntä, tuuli on väistynyt helteen tieltä. Vesi on kirkkaansinistä ja kimaltaa. Emme tiedä, kummin päin soudetaan tai huopataan, muttei se haittaa. Jossain horisontissa siintää ranta ja lämpiävä sauna. Pesen hiukset kampaamotuotteilla nuuskuteltuani niitä ensin hetken. Ruusuntuoksuinen shampoo nousee vissiin aika hyvin päähän, sillä liukastun suihkun kaakelilattialla ja lennän persuksilleni. On hulvatonta saada järkyttävä röhönaurukohtaus itsekseen ja tajuta, kuinka typerältä tilanne näyttäisi ulkopuolisten silmin.


Jalat tärisee. Onneksi ei tarvitse puhua mitään, huokaisen mielessäni. Kävelen huojuvin askelein kohti rehtoria ja luokanvalvojaa. Lämpimät hymyt, halaukset ja kädenpuristukset. Kun kolmen vuoden uurastus painetaan mustavalkolakin muodossa päähän, olo on epätodentuntuinen. Illalla skumppa kikattelee masunpohjassa ja rakkaat ystävät vieressä. Me tunaritko ylioppilaita? Ei kai sentään.


On melkein aamuyö, mutta uni ei tule silmään. Spontaanin idean seurauksena löydän itseni lenkiltä Johannan ja Antin kanssa. Varvassandaaleissa ja revityissä farkkushortseissa tietysti, kuinkas muutenkaan. Juostaan Tikkurilan asemalle ja takaisin, hihitetään baarista palaavalle porukalle. Kävellään kolmistaan käsikynkkää ja lauletaan muskettisotureita. Taivaanranta muuttuu hiljalleen punertavan oranssiksi, uusi päivä on vain tuntien päässä.


Sullon vaatteitani jätesäkkeihin, haen kellarin häkkivarastosta kausivaatteet ja roudaan ne etupihalla hyrräävän auton takakonttiin. Yksi aikakausi saapuu päätökseen, kun kahden häiriintyneen blondin yhteiselo ja "avoliitto" vaihtuu omaan pikkuruiseen soppiin toisella puolella pääkaupunkiseutua. Auton kurvatessa Tikkurilan kodin pihasta tunnen haikeutta ja kodittomuutta. Mihin mä kuulun, minne oon menossa? En asu enää Joensuussa, en Vantaalla. Olen täysin omillani jälleen uudessa ympäristössä. Vähemmästäkin pieni tyttö hätääntyy.


Poljen puolenyön jälkeen iltavuorosta kotiin, matkaa on vielä monta kilometriä jäljellä. Ilta on ollut kaoottinen - kiire, kuuma ja karmea kurkkukipu. Asiakkaat normaalia tökerömpiä ja väsymys päällä. Ylämäkeen sotkiessani vauhti hidastuu ja koti-ikävä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mä en ole valmis olemaan itsenäinen. Alamäen koittaessa edestäni tallustelee siili, ja kyynelkanavani aukeavat. Tuota piikikkäästä otuksesta tulee nimittäin mieleen lastenlaulu nimeltä "Simo-siili". Oletteko kuulleet sen? Äitini hyräili sitä minulle aina pienenä. Simon lempiruokaa oli viili, ja siinä mä itkeä vollotan pimeydessä yksinäisyyttäni. Ärsyynnyn omasta impulsiivisuudestani. Miksei elämä voisi olla vain tasaisen normaalia.


Viimeinen lautta Suomenlinnaan starttaa hetkenä minä hyvänsä. Juoksemme, jotta ehdimme kyytiin. Lautassa pelkään Titanicin toistuvan ja kaveri nauraa. Keskellä kesääkö muka, urpo. Mutta jos mä jotain olen tässä viime vuosina oppinut, niin hitto vie kaikki on mahdollista. Myös Suomenlinnan lautan uppoaminen elokuussa jäävuoren takia. Perillä suunnistamme taskulampun valossa pieneen purjeveneeseen ja ahtaudumme kannen alle. Viidestään olemme siellä kuin sillit purkissa, mutta ahtaus tekee tunnelman. Myrskylyhdyt luovat seinille varjoja ja saan punaviinit uudelle hupparilleni. En jaksa välittää, koska mulla on hyvä olla. Aallot tuudittavat meidät uneen ja aamulla herään kesäsateen hiljaiseen rummutukseen.

Kesä 2013 oli kokonaisuudessaan loistava. Ei yhtä hyvä kuin 2011, mutta vetää vertoja. Tämä oli ensimmäinen kesäni uudessa kaupungissa ja erilaisten tyyppien ympäröimänä. Painoin pitkää päivää töissä, mutta nautin siitä. Tutustuin upeisiin ihmisiin, festaroin ja vanhenin jälleen vuodella. Astuin askeleita eteenpäin ja yritin kovasti olla vilkuilematta menneisyyteen. Syövän uusiutumisepäilyiden takia se oli hetkittäin suht haasteellista, mutta sitä varten mulla on tää blogi ja maailman paras perhe.

Tänään mä olen iloinnut minun mielestäni superpitkästä tukasta (ks. kuva nro 1). En muista, milloin olen viiimeksi tuntenut ponnarin kutittavan niskaani. Ihan tajuton fiilis. Olen myös ollut tyytyväinen itseeni siinä suhteessa, etten ole enää kävelevä täystuho uudella työpaikallani vaan minusta saattaa olla siellä hyötyä. Pitänee yrittää jatkaa samaan malliin.

Huhhuh, tulipa taas tekstiä. Tarkoitus oli tehdä ihan pikkuinen kesäkuvapostaus vaan. Huomenna suuntaan töiden jälkeen Wilsonin mailapelikoulutukseen sivistämään itseäni. Sen jälkeen aion nukkua piiiiitkät yöunet ja ihmetellä ensimmäistä vapaaviikonloppuani maaliskuun jälkeen. Ihan totta, mitä mie teen lauantain ja sunnuntain? Pyörittelen varmaan peukaloita ja hypin seinille, ku ei oo kalenterissa yhtäkään merkintää.

Nyt hyvänyönsuukot täältä kaikille, palataan taas.

♥: Elli