If this is what we've got, then what we've got is gold

Siinäpä pari viimeistä viikkoani pieniin kuviin tiivistettynä. Oon vetänyt ihan järkyttäviä 16h työpäiviä ja juhlinut vapaa-ajan, koska sille on ollut syytä. Olemme nostaneet maljan terveydelle, nuoruudelle, aikuistumiselle, elämälle. Pohdin usein alkoholinkäyttöäni ja sitä, kuinka paljon jo yksikin siideri vaikuttaa minuun. Mullahan on tunnetusti tän valtakunnan surkein viinapää, joten jos lähden "yksille" ja joisin oikeasti vain sen pari juomaa, niin olen silti hihityskunnossa ensimmäisenä. Kaverit jaksaa ihmetellä sitä kerta toisensa jälkeen, että kuinka se on mahdollista. Kieltämättä se on vähän rasittavaa, kun jo punaviinilasillinen nousee päähän. Sitä päivää odotellessa siis, kun poistun kirkosta humalassa nautittuani ehtoollisen...

No mutta. Mulla ei oikeastaan ole mitään asiaa, koska elämä on tällä hetkellä kovin tasaista, mutta toisaalta nautinnollista. Tennis sujuu ja työt sujuu. Kävin pari viikonloppua sitten kotikotona ja oli hassu fiilis huomata, että sunnuntaina Joensuu - Helsinki -junaan hypätessäni mulla oli tunne, että lähden takaisin kotiin. Että vaikka Joensuu tulee aina olemaan sydämelleni kotikaupunki, niin osa minusta on kotiutunut jo muualle. Hetken aikaa hämmennyin ajatuksesta, mutta sitten ymmärsin, että näinhän sen pitikin mennä. En muuttanut pois kotoa ikävöidäkseni koko ajan mennyttä, vaan kerätäkseni uutta muisteltavaa.

Meillä oli superhauskat 90-luvun bileet viime viikonloppuna. Kreppasimme hiukseni ja puin päälleni Adidaksen kolmiraitaverkkatakin (ne nappiverkkarihousut ois ollu ehkä vähän liian härskit). Kuunneltiin koko ilta Britneyn ensimmäisiä biisejä ja muita ysärihittejä. Tiistaina pikkujouluiltiin McDonald's-staabin kera, ja voi vitsit olin jo unohtanut, kuinka huippu porukka meillä onkaan siellä! Nanosekunnin meinasin jo irtisanoutua tennishallin työstäni ja vaihtaa takaisin kokopäiväiseksi drive-in-tytöksi. Onneksi muistin heti, että kyllä ne tennispallot on mulle hieman tärkeämpiä kuin BigMacit. Sori kamut.

Sain myös elämäni ensimmäisen kerran kukkalähetyksen pari päivää sitten. Raahauduin suurinpiirtein viimeisillä voimillani kotiin ympärivuorokautisen työpäivän jälkeen ja ovea lähestyessäni huomasin, että siinä roikkuu kukkapaketti. Kääreiden sisältä paljastui hennon vaaleanpunainen (lempivärinikin vielä!) ruusu ja kortti, jossa lukee "When life (job) gives you a lemon, take this rose :)". Minua ei ole yllätetty pitkään aikaan näin, ja liikutuin lähes kyyneliin. Kiitos sinä yksi ihana ♥

Tänään laitoin päähäni punaisen tähtipannan, joka näkyy myös yhdessä kuvassa. Muistan käyttäneeni tuota kyseistä pantaa edellisen kerran viime syksynä - hiuslisäkkeen kanssa tosin. Oma tukkani ylsi silloin nipinnapin ponnarille. Katsokaa tuota nyt! Sitä leikattiin vielä viime viikolla reilut 5cm lyhyemmäksi, ja silti se on noin pitkä. Rakastan, rakastan ja rakastan. Monesti huomaan hymyileväni, kun hirveällä kiireellä juoksen portaita alas ehtiäkseni alhaalla odottavaan metroon ja tajuan, että ponnari heiluu askelteni mukana ja kutittaa niskaani. Silloin ei edes haittaa, vaikka myöhästyisinkin ja metron ovet sulkeutuisivat nenäni edestä. Seuraava metro tulee muutaman minuutin kuluttua, mutta uutta tukkaa ei niin nopeasti kasvatetakaan.

Kello näyttää nyt tosi paljon, joten mun on käytävä lepäämään. Takanani on taas kevyt 9-22 työpäivä eli uni tulee tarpeeseen. Huomenna lupasin sitä paitsi antaa turpaan tennisjunnuille sulkapallossa ja siihenkin tarvitsen energiaa. Illalla mennään myös ehkä keilaamaan työkavereiden kanssa. Mukava viikonloppu luvassa siis, ja aionkin ottaa siitä kaiken irti.

Kauniita unia!

♥: Elli

PS. Mun on pakko jakaa tää kanssanne. Onko kellään muulla koskaan (arki)aamuisin tällainen olo? Minä ainakin näen kuvassa itseni esimerkiksi maanantaisin, kun kello pärähtää kuudelta soimaan ja tuntuu, että painoin pään vasta sekunti sitten tyynyyn.