FLASHBACK

Mulle tuli eilen flashback 2,5 vuoden takaisiin syöpäfiiliksiin. Muistatteko, kuinka silloin valitin eri hajujen aiheuttamista yökötysaalloista, erityisesti sytostaattiviikkojen aikana? Pahimpia öllötyksen laukaisijoita olivat lihan, kalan, kahvin ja desinfiointiaineen aromit. Hajuherkkyyteni meni kuitenkin ohi pian hoitojen loputtua enkä ennen tätä päivää ole enää kärsinyt mistään vastaavista pahoinvointikohtauksista.

Istuin töissä ja juttelin valmentajan kanssa, jolla oli kuppi tuoretta, mustaa kahvia kädessään. Ja voi kuinka oksettava olo siitä hajusta tulikaan! Sekunnissa mieleeni palautuivat Pohjois-Karjalan keskussairaalan syöpäosaston iltapäiväkahvit.

Istun hoitohuoneessa kiinni letkuissa ja korvissani kilahtaa hissin saapumisääni. Myrkyt virtaavat suoniini ja tunnen nenässäni kahvitarjoilukärryn lähestyvän huonetta. Oksennus hiipii kohti kurkunpäätäni. Pidän kahvista ja pystyn yhä juomaan sitä, mutta aiemmin herkullisena pitämäni tuoksu onkin muuttunut sietämättömäksi lemuksi.

Nyt kun hoidoistani on jo niin kauan aikaa, en kelaile näitä päässäni enää juuri ollenkaan - ja hyvä niin. Silloin tällöin olisi kuitenkin ihan paikallaan muistuttaa itseään, että minkä kaiken läpi sitä onkaan taaplannut. Mulla oli eilen huono ilta ja kaikki pikkujututkin tuntuivat taas elämää suuremmilta. Mua muistutettiin kuitenkin lempeästi (mutta päättäväisesti), että oon selvinnyt paljon rankemmistakin asioista. Tätä hetken kelailtuani ärsytys laantui ja olo helpotti heti.

Muistan pari kolme vuotta sitten ihmetelleeni epäuskoisena, kuinka kaikesta siitä pahasta voi ammentaa itselleen voimia tulevaisuuteen. Silloin syövän kohdanneet ja sen voittaneet ihmiset vannoivat, että käännän koettelemukset itselleni hyödyksi jatkossa. Sillä hetkellä se tuntui absurdilta ajatukselta, mutta nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Niin sitä vaan ihmismieli kehittyy, vahvistuu ja parantuu. Uskomatonta ja huisin mielenkiintoista!

Nojoo, se siitä muisteloinnista. Kuulostan hieman vanhukselta, kun päivittelen vasta vähän aikaa sitten tapahtuneita asioita näin, heh. Minusta tulee isona varmasti juuri sellainen nuoruuden hyviä aikojaan päivittelevä mummo - minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, eikö niin?



Pari perjantaita taaksepäin pakkasimme tennisjengin kamoineen minibussiin ja huristelimme Himokselle viikonlopun viettoon. Meillä oli kiva mökki vuokrattuna aivan laskettelurinteiden juuresta, ja muutama meistä kävikin lauantaina laskemassa (tai pyllähtelemässä, ihan miten sen rämpimisen haluaa tulkita) kauden viimeiset laskut. Sää oli kuin morsian ja poikien vitsit yhtä hauskoja kuin aina. Kokkailtiin hyvää ruokaa, oltiin vähän hiprakassa ja jammailtiin suomirockin tahtiin pilkkuun asti. Löhöttiin koko porukka vilttien alla puoleenpäivään saakka, saunottiin ahkerasti ja kuunneltiin musiikkia bassot liian kovalla. En muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut noin hulvaton viikonloppu! Nauruhermoja kutkuttaa vieläkin.

 





Huomenna lähdetään taas reissun päälle, tällä kertaa suuntana kotikoti Joensuu ♥ Oon vielä tämän päivän töissä ja maanantain myös, joten reissu jää tällä kertaa lyhyeksi. Parempi sekin kuin ei mitään, noita läheisiä näkee niin valitettavan harvoin. 

Mulla on nyt jotenkin superkiva olo: töitä jäljellä muutama tunti ja halli on kovin hiljainen, joten on aikaa puuhastella kaikkia rästiin jääneitä juttuja. Kohta kaivan laukusta eväät (couscousia ja kasviksia, my favourite!) ja eilisestä pahoinvoinnista huolimatta juon kupposen kahvia. Olenko muuten ainoa, kenestä vakituinen ja säännöllinen työpaikka on tehnyt kahvinjuojan? En aiemmin tarvinnut päivittäin enkä edes viikoittain kahvia, mutta nykyään tuntuu, etten käynnisty ilman kofeiinia. Minusta on inhottavaa olla "riippuvainen" jostakin, joten täytyy pyristellä tästä tavasta eroon. 

Oikein munarikasta pääsiäistä kaikille, palataan taas!

 ♥: Elli

MIDNIGHT DAYDREAM

Mieleni teki yhtäkkiä kirjoittaa. Olen alkanut kaivata bloggailua, mutta en ota tästä stressiä. Sovin itseni kanssa, että kirjoitan omaksi ilokseni silloin kun siltä tuntuu. Minusta on tullut laiska, koska en jaksa juurikaan raapustella perinteiseen päiväkirjaan käsin yhtään mitään. Ylppäreiden jälkeen (joista muuten on jo vuosi, mihin tää aika on oikein hurahtanut?) on muutenkin tullut tosi vähän kirjoiteltua paperille yhtään mitään ja mun käsiala muistuttaakin nykyään lähinnä harakanvarpaita. On kuitenkin ihana lueskella vanhoja tekstejä ja fiiliksiäni täältä blogin puolelta, ja haluan että voin palata tämänhetkisiinkin tunnelmiin myöhemmin.

Syöpä teki minusta tietyllä tavalla kyynisen ihmisen. Kuulostaa hassulta minun sanomanani, koska olen aina vannonut ja vannon edelleen positiivisuuden nimeen. Silti huomaan ajattelevani tietyissä tilanteissa erittäin pessimistisesti. Kun jotain hyvää tapahtuu, odotan vain sitä hetkeä, jolloin kaikki romahtaa taas. Että okei, nyt menee hyvin, mutta kohta ei mene. Siksi mulle erityisesti ihmissuhteiden luominen on ollut hankalaa - oon ihan oikeasti pelännyt sitä. En ole luottanut itseeni ja omaan mieleeni sen vertaa, että kykenisin terveeseen parisuhteeseen, joka perustuu uskoon hyvästä huomisesta ja aitoon välittämiseen. Syöpä hakkasi itsetuntoni lekalla niin palasiksi, etten todellakaan uskonut riittäväni kellekään.

Näköjään ihmeitä tapahtuu, koska oon tällä hetkellä varmaan maailman onnellisin tyttö. Mulla on vierelläni ihminen, joka hyväksyy minut juuri tämmöisenä kuin olen. Virheineni päivineni. Häntä ei haittaa, vaikken osaa tehdä ruokaa, olen kömpelö (oikea köntys) ja jätän liian usein vaatteeni viikkaamatta. Hän nauraa minulle, aukoo päätään ja kutsuu Possu Pontevaksi. Tää juttu on sen verran tuore vielä, etten uskalla hihkua liikaa, mutta haluan teidänkin tietävän, että erkanen syövästä huimaa tahtia. Katso, mr. Hodgkin, mulla menee hyvin!

Muutenkin tuntuu, että arki rullaa eteenpäin normaalia kivuttomammin. Toki välillä väsyttää ja teen liian pitkiä työpäiviä, mutta kaikessa normaaliuudessaan se on aika ihanaa. Kävin reilu viikko sitten kotona Joensuussa ja pakko todeta, että miniloma Helsingistä teki kyllä terää. Toisaalta olen alkanut viihtyä täällä, mikä johtuu ehkä siitä etten enää ole täysin tampio, vaan osaan suunnistaa jo päärautatieasemalta Stockalle. Uskokaa tai älkää, vielä joulumyyntien aikaan menin sinne navigaattorin kanssa :)

Ainoa asia, jonka muuttaisin tällä hetkellä, olisi se, että saisin perheeni lähemmäs. Mulla on  k a m a l a  ikävä sukulaisiani!! Haluaisin nähdä, kun pikkuveljeni (joka oli myös oppinut termin "duckface" ja tahtoi ottaa siitä kanssani kuvan) venähtää pituutta ja siskoni valmistautuu abivuoteensa. Haluaisin höpötellä äidin kanssa viinilasillisen äärellä useammin kuin kerran muutamassa kuukaudessa. Haluaisin pyöräillä mummon luokse auttamaan ikkunoiden pesussa ja lukemaan horoskooppikirjaa. Kaipaan niin paljon noita pieniä asioita, jotka vielä vuosi sitten olivat itsestäänselvyyksiä. No, kaikkea ei voi saada. Onneksi junat ja kimppakyydit kulkee aina.

Käytiin muuten eilen pyörähtämässä IKEAssa ja söin elämäni ensimmäisen kerran näitä kuuluisia lihapullia. En nyt tiedä, olivatko ne kaiken sen hehkutuksen arvoisia, mutta hyvin upposivat! Mukaan ei tällä kertaa tarttunut juuri muutamaa mukia ja kastelukannua enempää, mutta en oikeastaan mitään kotiini tarvitsekaan. Kylppäriin etsin kyllä jonkinlaista hyllyä tuolle purnukka-armeijalle, mutta IKEAsta ei löytynyt mitään juuri sinne sopivaa. Kesää kohden aion myös sisustaa parveketta viihtyisämmäksi: hankkia sinne kukkia, etsiä kivan maton ja ostaa ehkä pari isompaa tuolia.

Toivottavasti teille kuuluu yhtä hyvää kuin minulle! Kesä ei ole enää kaukana ja vappuunkin on vain säälittävä kuukausi aikaa. Saan lähteä ekaa kertaa valkolakki päässäni juhlimaan, jihuu. Nyt siirryn kuitenkin keittiön puolelle tiskaamaan ja kokkaamaan. Tarkoituksenani oli valmistaa tänään avokadopastaa, mutta näppäränä kodin hengettärenä unohdin ne avokadot kauppaan. Täytynee keksiä jotain muuta :)

Puss och kram!

♥: Elli