tiistai 5. syyskuuta 2017

RV39

Laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa ja monet kyselevät, miltä minusta tuntuu - jännittääkö, pelottaako, olenko innoissani ja niin edelleen. Se on yllättävän kinkkinen kysymys. Noin 95% ajasta olisin nimittäin täysin valmis lähtemään tositoimiin ja puskemaan tämän ipanan ulos, mutta se 5% minusta on todella hukassa.

 Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, olisin eilen aloittanut kolmannen yliopistovuoteni ystävieni ympäröimänä tutussa ja turvallisessa Savonlinnassa. Olisin ehkä hakeutunut tutoriksi tänäkin vuonna ja valmistautuisin perusharjoitteluun laatimalla tunti- ja jaksosuunnitelmia urakalla. Olisin käynyt illalla pelaamassa tennistä ja viilettänyt menemään opiskelijariennoissa tummansiniset haalarit jalassa. Seuraavana päivänä olisin tallustanut läppäri kainalossa taas OKL:n loputonta mäkeä ylös, suuntanani kenties sivuaineen luennot. Sivuaineen, jota en vieläkään tiedä, koska en sitä keväällä edes hakenut.

Kaiken tämän sijaan mietin nyt, minkämerkkiset vaipat ovat parhaita (Libero, Muumit, Pampers, Happy, mitä näitä nyt on) ja missä koossa niitä kannattaisi varata ensimmäisiä päiviä varten. Pohdin tosissani, kehtaako rintapumpun ostaa käytettynä vai olisiko hygieniasyistä mukavampaa hakea sellainen kaupasta. Entä pitääkö sen samperin rintapumpun olla manuaalinen vai sähkökäyttöinen? Tarvitsemmeko kätkythälytintä vai uskallanko nukkua levollisesti ilman sitäkin? Riittääkö vaunuverhoksi normaali harso vai täytyykö sitäkin varten lähteä ostoksille? Entä jos en osaa hoitaa vauvaa oikein - jos en huomaakaan, milloin sillä on nälkä, milloin väsyttää tai milloin muuten vaan ottaa päähän? Kuinka selviämme mahdollisista masuvaivoista tai refluksista? 


Entäs ne hetket, kun minun tekisi mieli olla edelleen huoleton (ja vähän vastuutonkin) 23-vuotias Elina - miten niistä pääsee yli? En aio kaunistella totuutta, koska toden totta minua välillä ahdistaa. Tällä hetkellä en tunne oikein kuuluvani mihinkään. En ole vielä "oikeasti" äiti, mutta en myöskään hetkeen opiskelija tai työssäkäyvä. Olen äitiyslomalla ja täytän päiväni siivoamalla, lukemalla, kokkaamalla, lenkkeilemällä ja nukkumalla. Tällainen päivittäinen runsas kotona oleminen on minulle uutta, koska olen tottunut juoksemaan aamusta yömyöhään yliopiston, treenien, työpaikan ja illanviettojen välillä.

Kuka minä olen ja mitä ihmettä mulle on tapahtunut? Lyhyessä ajassa, silmänräpäyksessä.

Valtaosa minusta siis ei malta odottaa, että tyttö saapuu pian maailmaan, mutta se pieni, piskuinen osa pistää kaikin mahdollisin keinoin hanttiin. Fyysisesti voin edelleen erinomaisesti, mutta henkisesti tämä on kyllä aikamoista. Itkuherkkyys vaivaa ja mielialani seilaavat laidasta laitaan voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. 

En edelleenkään kadu päätöstäni pitää tätä lasta, vaikka ruikutukseni siltä saattaakin kuulostaa. Olen aina halunnut olla äiti ja nyt se hetki on ihan käsillä. Naiivisti ajateltu ehkä, mutta olin elänyt siinä uskossa, että solahtaisin luontevasti äidin rooliin heti plussaamisen jälkeen. Koska polkuni ei ollutkaan ihan niin kivitön kuin ajattelin, niin monesti oman äitini syli on ollut se paikka, johon olen käpertynyt hakemaan tukea ja turvaa tässä äidiksi kasvamisessa. 



Olen kävellyt päivittäin pitkiä lenkkejä ja yrittänyt selkeyttää ajatuksiani. Monesti olen miettinyt sitäkin, että kuinka tästä kaikesta olisi ollut mahdollista selvitä yksin. Poikaystäväni on maan mainioin ja vaikka häntäkin jännittää, niin me pärjätään kyllä. Kautta aikain ihmisistä on tullut vanhempia (suunnitellusti tai suunnittelematta), joten pakkohan sen hoivavietin on olla jossain määrin meihin sisäänrakennettu juttu.


Sellaisia fiiliksiä tällä kertaa. Sekavia, mutta varmasti asiaan kuuluvia. En ainakaan suostu uskomaan, että yksikään nainen olisi kasvanut äidiksi ilman hetkellisiä "apua mitä olenkaan mennyt tekemään"-kohtauksia. Luulen, että eilinen extempore-reissuni Savonlinnaan herätti minussa nämä ajatukset voimakkaana taas esiin. Oli aivan ihanaa nähdä koko opiskeluporukkaa pitkän kesän jälkeen, vaikka samanaikaisesti pidättelinkin itkua. Tiedättekö sen Suvi Teräsniskan biisin, jossa lauletaan "itkun kaulukset kurkkua kiristää"? Siltä minusta tuntui eilen koko päivän, vaikka kuinka yritin tsempata.

Olen onnellinen elämästäni Joensuussa ja kaikesta siitä, mitä olen jo saanut ja saan pian kokea. Silti haluaisin välillä vaan palata hetkeksi entiseen ja olla pieni vielä.

: Elli

4 kommenttia:

  1. Ihanan rehellinen kirjoitus! <3 Olen tosi iloinen teidän puolestanne, teistä tulee varmasti parhaat mahdolliset vanhemmat omalle pikkuisellenne!

    VastaaPoista
  2. Rehellinen vuodattaminen aina helpottaa oloa ja siksi onkin ihanaa, että on blogi! Kiitos kannustavista sanoista<3

    VastaaPoista
  3. Ihanan suoraa puhetta! :) Tiedän tasan tarkkaan, mitä käyt läpi. Meille vauva oli kyllä suunniteltu, mutta tärppäsi heti ensimmäisestä kierrosta, joten 9 kuukautta kului sitä ihmetellessä. Jotenkin itellä koko raskaus meni ihan sumussa, ei sitä osannut tajuta, että sisällä kasvaa oikea ihminen. Synnytysenkään aikana sitä ei jotenkin tajunnut, mitä oli tekemässä. Syntymän jälkeen aloin ainakin ite toimimaan jotenkin koneellisesti, tiesin mitä pitää tehdä ja miten vauva pidetään hengissä. Otteet oli varovaisia mutta silti niin varmoja.

    Itselläni oli tosi vaikea luoda suhde lapseen tämän ollessa mahassa, koska tosiaan sitä ei jotenkin tajunnut, mikä siellä kasvaa. Vaikka huoli ja ilo oli koko ajan toisesta, silti jotenkin oli vaikea kuvitella, mitä äitiys ym. tarkoittaa. Odotin koko ajan, että vauvan näkemisen jälkeen kaikki rakkaus ja äitiys tulis niinkuin saavista kaatamalla. Ei siis kannata säikähtää, jossei näin käy. Vaan miulla ainakin se vaati lapseen kunnolla tutustumisen ja hieman aikaa. Vaikka sitä rakastuukin ihan silmittömästi siihen lapseen heti, kun sen näkee niin silti samalla se vaatii aikaa, että lapsen oppii tuntemaan ja äitinä olo tuntuu oikeasti luontevalta. Tätä on hirveän vaikea jotenkin sanallisesti selittää, toivottavasti tajuat, mitä haen takaa. :D

    Miun vauva syntyi vasta viikoilla 41+3. Vinkkinä siulle, että jos menee lasketun ajan yli nii kannattaa pitää puhelin kiinni. Kaikista rasittavinta on ihmisten kysely, että jokojoko ja samalla itsellä menee päivät peiton alla itkiessä, että mikseimiksei.

    Tsemppiä kovasti loppusuoralle!:) Muista, että just sie oot paras äiti siun vauvalle!<3

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus.Hän on jo varmaan seurananne.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)