tiistai 29. tammikuuta 2013

Kuopio-Helsinki-Oulu-Joensuu







Lähdettiin Jossun kanssa keskiviikkona päiväreissulle Helsinkiin, tarkoituksenamme valmistella Jossun muuttoa vähäsen. Startattiin aamulla ja tultiin takaisin yöllä, eli aika nopee reissu oli kyseessä. Epäkuntoiset navigaattorit yhdistettynä meidän suuntavaistoon ja Etelä-Suomen liikenteeseen ei muuten oo se maailman hauskin yhdistelmä... Piipahdettiin oikeestaan vaan Jumbossa, Askossa ja Ikeassa. Ennen kotimatkaa käytiin tankkaamassa ittemme kunnon roskaruualla, en ees muista millon oon viimeks syöny mäkkiä tms...? Eikä kyllä tee mieli pitkään aikaan tollasta, suosin mieluummin ihan perus kotiruokaa ja puhtaita raaka-aineita.

Torstaiaamuna käväsin koululla ja töissä ja iltapäivällä hyppäsin Ouluun menevään bussiin. Olin siis viikonlopun moikkaamassa Anttia ja muita kavereita, ja oli ihan huippua! Viikonloppu sisälti mm. älyvapaita juttuja, tärkeitä ihmisiä, pitkään nukkumista, Gina Tricotin (why oh why sitä ei oo Joensuussa..) ja luistelemista. Pojat opetti mut myös tekemään käsijarrukäännöksen autolla!! En kyllä usko, että sitä taitoo tuun ihan heti tarvitsemaan, koska poljen kaikkialle pyörällä :D


Eilen oli lukion TJ0, eli mulla ei enää oo yhen yhtä oppituntia jäljellä! Kirjotukset vaan, mutta kyllä niistäkin selviää. En jotenkin jaksa stressata niistä, haha. Luotan siihen, että oon kuunnellu tunneilla tarkkaavaisesti ja päässy kokeet kunnialla läpi, eli en mä voi ihan mahdoton tapaus olla.

Ainiin muuten, se viikon takainen Kuopion reissu ei valitettavasti tuonut mun ystävälle toivottuja tuloksia. Joten nyt meidän kaikken on aika oikeesti toivoa ja rukoillakin sydämemme pohjasta, että BEACOPP-hoito toimii odotusten mukaisesti! Olin eilen kaverin tukena sairaalassa, kun sillä vaihdettiin ABVD-hoito tuohon BEACOPPiin. Tuntu, ettei oikeita sanoja löytynyt, teki vaan mieli itkeä. On niin perkeleen epäreilua, että toisille tuo ABVD toimii ja toiset joutuu kokemaan vielä rankemmat hoidot. En tiiä, mitä oisin tehny, jos hoidot ei ois tepsineet mun kohdalla... Ihan käsittämätöntä. Kuka tai mikä voima sitä paitsi saa päättää, kenen syöpä laantuu ekalla yrityksellä ja kenen ei? Ja millä ihmeen perusteella? 

Nyt Jossun kautta treeneihin, ciao! Mulla on suunnitteilla teille yks toivepostaus, katotaan josko saisin sen tän viikon aikana tehtyä ;)

♥: Elli

tiistai 22. tammikuuta 2013

Last days

Moi kamut ja sori postaustauosta! Hengissä ollaan, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tänään on ollu pitkä päivä eikä ajatus oikein luista, joten annan kuvien puhua puolestaan. Tältä mun viikko on näyttänyt:


 Eli aikalailla koulujuttuja, urheilua ja hyvää ruokaa. Mun uusin lemppariruoka heti couscousin jälkeen on kvinoa!! Niin hyvää ja tosi proteeinipitoistakin. On myös ihan kivaa olla abiturientti, noita abi-sääntöjä varten kannatti lukee 2,5 vuotta typeriä lukiokursseja... Tätä on ootettu ♥ Penkkareihin on enää 3 viikkoa ja mullakin alkaa asukokonaisuus olla jo hahmoteltuna! Okei tätä mun intoa lannistaa vähän tieto siitä, että äikän tekstitaito pitäs mennä kirjottamaan jo kahden (2) viikon päästä. Anteeks mitä? Vastahan mä alotin lukion?

Oon myös aloittanut vaateinventaarion, käynyt treenien lisäksi ahkerasti salilla, kokannut äiti-tytär-iltaan mozzarellaleipiä ja käyny tsekkaamassa säbäpeppuja Jossun kanssa. Tänään lähin sille syöpää sairastavalle kaverilleni henkiseksi tueksi mukaan Kuopioon, missä sillä oli PET-TT-kuvaukset. Mä kävin aikanani noi kuvaukset Helsingin yksityisessä syöpäsairaalassa Docratesissa, koska Kuopioon ei sillon ollu aikoja. Kivat flashbackit pyöri päässä, kun oottelin käytävällä 2h, millon kamu pääsee tutkimuksista pois... Kiitin taas useemman kerran hiljaa mielessäni, että onneks mä olen jo terveiden kirjoissa ja tuo kaikki on takana päin.

Anyway, huomenna lähetään käymään Jossun kanssa Helsingissä päiväseltään (me kaksi + auto + 500km, joo onnistuu) ja joko torstai-iltana tai perjantaiaamuna hyppään junaan ja matkustan viikonlopuksi Ouluun moikkaamaan tuttuja. Kiva loppuviikko siis luvassa ja oon ihan fiiliksissä siitä, että pääsen ees vähäksi aikaa Joensuusta muualle. Ei sillä, että tässä kaupungissa ois mitään valittamista, mut nää nurkat alkaa vaan olla jo nähty.

Nyt kuitenkin untenmaille, että pysytään huomenna tiellä! Yritän palata seuraavalla kerralla parempilaatuisten kuvien kanssa, koska itseänikin häiritsee tuo Nokia Lumia -pikselimössö.

♥: Elli

tiistai 15. tammikuuta 2013

:-----)



Vaikka video onkin huonolaatuinen yms., siinä tulee kaikki olennainen esille. Tiivistettynä kuitenkin: kolmannet kontrollit olivat puhtaat ja oon sen takia muistuttanu eilisen ja tämän päivän kutakuinkin riemuidioottia.

Oon niin onnellinen nyt.

♥: Elli

maanantai 14. tammikuuta 2013

Toivepostaus: Miten syöpä muutti minua ihmisenä?

Olin nuori ja kokematon, kun sairastuin. Elin aika huoletonta elämää: pelasin tennistä, tapasin ystäviä hyvän ruuan ja juoruilun merkeissä enkä oikein osannut stressata koulujutuista. Monivaiheisen murrosiän jälkeen olin juuri täyttänyt 17 vuotta ja hyväksynyt itseni virheineen päivineen. Uskalsin tanssia rohkeasti musiikin tahtiin, heittäytyä siihen nuoruuden ainutlaatuiseen hurmokseen, kämmätessäni nauraa itse kaikista kovaäänisimmin ja olla viisveisaamatta muiden mielipiteistä. Tunsin omat hyvät ja huonot puoleni: tiesin olevani oikeasti hyvä jossakin, mutta tiedostin myös kehitettävät piirteeni. Kaiken kaikkiaan olin aika tasapainoinen, hössötin wanhojentansseista ja tutoroinnista. Energiaa riitti kuin pienessä kylässä, hymyilin ja nauroin paljon. Sitten tuli syöpä.

Sytostaattihoidot menivät hujauksessa. Näin jälkikäteen tuntuu hassulta ajatella, kuinka 4 kuukautta voikaan kulua niin nopeasti. Vaikka tukka harveni, jatkoin elämää kuten ennenkin. Kävin hohtokeilaamassa, leivoin pullaa vaihtareiden kanssa, hörötin peilikuvalleni aamuisin, lusmusin edelleen niistä matikan läksyistä, metsästin wanhojenmekkoon sopivia korkkareita ja istuin iltaa kera parhaimpien ystävien. Välillä itkin, mutta vain äidille ja Antille. Mä en oikeastaan voi kiittää teitä kahta tarpeeksi.


Sytostaatit loppuivat ja tuli sädehoidon vuoro. Vaikka se oli fyysisesti paljon helpommin kestettävää kuin solunsalpaajat, mulla oli huono olo. Siinä vaiheessa olin kalju, ripsetön, kulmakarvaton, ylipainoinen ja huonoihoinen. Inhosin peruukin käyttöä, sen kutinaa ja hiostavuutta. Joka ikinen kerta tullessani kotiin revin ensimmäisenä peruukin pois - eteisen lipastosta tulikin sen vakkaripaikka. Välttelin peilejä ollessani ilman peruukkia, koska olin niin ruma. Iljetin itse itseäni, mun teki mieli sylkäistä päälleni.

Koin usein katselevani elämääni jonkun toisen saappaista: tuolla se syöpätyttö lähestyy taas poliklinikkaa, riisuu vaatteet pois ja asettuu selälleen sädehoitolaitteeseen. Hyväsydämiset hoitajat juttelevat lämpimään sävyyn, tyttö huomaa heidän katseistaan säälin. Noin nuori ja syöpä iskenyt, voi voi. Näin, kuinka se tyttö pakottaa hymyn huulilleen kerta toisensa jälkeen, vaikka sydän vuotaa kuin Niagaran putoukset.


Vaikka sain terveen paperit, kevät meni täysin sumussa. Vasta nyt oon ymmärtänyt olleeni silloin masentunut. Kävin psykologilla, kirjoitin päiväkirjaa ja aloitin taas urheilun. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Oli niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia, oli liian isoja asioita käsiteltävinä. Sellaisia asioita, joita ei niin nuoren olisi pitänyt joutua kohtaamaan. Koin valtavaa maailmantuskaa muiden syöpäpotilaiden puolesta ja löysin itsestäni puolia, joiden en tiennyt olevan olemassakaan. Olin kylmä ja tyly läheisilleni, muutuin itsekkääksi ja velloin omassa surussani.

Mua ärsytti, että joka puolelta hoettiin "sun pitäisi olla iloinen ja onnellinen nyt, kun oot vihdoin terve", vaikka tunsin itseni ahdistuneemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Järki käski nauttia, kun ruoka ei enää ällöttänyt ja tukka alkoi osoittaa jälleen elonmerkkejä. Olin kuitenkin lytännyt tunteeni syksyllä niin pieneen koloon alitajuntaani, että niiden oli vain päästävä valloilleen ja se sumenti järjen äänen. Käsittelin siis kaikki syöpään liittyvät negatiiviset jutut vasta keväällä ollessani jo terveiden kirjoissa. Ristiriitaista, mutta niin se vain meni.

Kaikista vaikeuksista huolimatta tässä mä olen nyt. Oon kompuroinut, kaatuillut ja ryöminyt maantasalla, mutta noussut aina uudelleen ylös. Vaikka monet arvostaa mua syövän takia enemmän kuin ennen, en silti itse koe olevani yhtään sen ihmeellisempi tyttö kuin kukaan muukaan. Mulla on vaan yksi kokemus enemmän kuin nuorilla yleensä. Osaan ehkä arvostaa toisenlaisia asioita kuin muut ikäiseni ja katsella elämää useammasta näkökulmasta. Mutta muuten oon ihan tavallinen ja tuskastelen samoja probleemoita kuin muutkin. Esimerkiksi sitä, tykkääkö joku poika musta vai ei, saako tumma kynsilakka näyttämään sormeni paksuilta, kirjoitanko esseen tänään vai lykkäänkö huomiseen ja mitä ihmettä ostan sille siskolle joululahjaksi.


Sisälläni on myös herännyt uudenlainen tarve auttaa muita. Mua kohdeltiin syövän aikana niin hyvin, että haluan korvata sen omalla käyttäytymiselläni. Kannoin joulun alla erään naisen ostokset muutaman korttelin päähän, koska hänen kätensä oli kipeä. Hommaan kului 10 minuuttia, mutta mulla oli huikee fiilis vielä pitkälle iltaan saakka. Sain tuntea itseni tarpeelliseksi ja tein jonkun iloiseksi niinkin pienellä palveluksella.

Kuulostaa kornilta olla kiitollinen syövästä, mutta kyllä mä tietyllä tavalla olen. Sairastuminen pysäytti ja lamaannutti mut hetkeksi, mutta vuosi on elämästä lyhyt aika. Ja jos sen välikuoleman aikana voi oppia näin paljon uusia asioita, niin kyllä mun mielestä oli ihan kivaa sairastaa syöpä. En nyt tarkoita tällä sitä, että hiustenlähtö ja pahoinvointi olisivat olleet jotenkin mieluisia, mutta ilman syöpää olisin varmaan yhtä sinisilmäinen kuin aiemmin. Kun stressaan noista aiemmin mainituista pikkujutuista (poika- ja ulkonäköhuolet jne.), takaraivossani piipittää pieni ääni, joka muistuttaa niistä asioista, jotka elämässä oikeesti on tärkeitä. Huoleni ovat asettuneet syövän myötä oikeaan mittakaavaan.

Syöpä vaikutti paljon itseluottamukseeni. Yhtäkkiä jännitin luokan edessä puhumista kädet täristen, vaikka aiemmin se oli ollut niin sanotusti "piece of cake". Mietin, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Näkevätkö he tilallani vain kasvaimia ja tippalaitteita? Jännitin myös blogin kirjoittamista ja kommentteja. Pidetäänkö minua itserakkaana, jos kerron olevani ylpeä siitä, että tänään olin ilman peruukkia koulussa? Ymmärtävätkö lukijat, jos itken postauksesta toiseen lyhyitä hiuksiani ja kadotettua minääni? Lukeeko enää kukaan mun blogia, jos siellä on vain kuvia alienista ilman hiuksia? Koin siis valtavaa painetta ulosannistani myös tämän blogin takia.

Ihmettelin ja ihmettelen edelleen usein, miksi tätä luetaan niin paljon ja kuinka voin saada niin kauniita kommentteja teiltä. Mä kun en postaa samalla tavalla kuin useimmat muut bloggaajat, täältä te ette löydä päivän asu -kuvia ettekä kampausvinkkejä. En ole yhtä kaunis kuin suosituimpien lifestyle-blogien pitäjät pitkine hiuksineen ja ripsienpidennyksineen. Siksi oon oikeasti hämilläni siitä, että täällä käy päivittäin vajaa 1000 ihmistä kurkkaamassa, mitä mulle kuuluu. Onko se vain syöpä, mikä kiinnostaa, en tiedä. Oon silti kiitollinen jokaikisestä vierailusta ja kommentista, ne saa mut lähes poikkeuksetta hymyilemään. On ollut myös ihana huomata, kuinka anonyymiys antaa ihmisille vapauden avautua omista rankoista kokemuksistaan. Tänne saa vuodattaa, tuo kommenttiboksi on nimenomaan sitä varten.

Oho, karkasin vähän aiheesta... Mutta niin, vielä kesällä 2011 pidin itseäni "kuolemattomana" enkä uskonut, että jokin niin vakava juttu voisi osua kohdalleni tämän ikäisenä. Syövänhän piti olla vasta vanhuusiän murhe. Sairastumiseni jälkeen ymmärsin, että elämä on tässä ja nyt, ei jossain muualla ja huomenna. Jos siitä elämästään haluaa hyvän, on niiden ylämäkien lisäksi laskettava myös pyllyllään. Pointti onkin siinä, kuinka niihin alamäkiin suhtautuu - ottaako ne vastaan esteinä vai haasteina.

Apua, tekis mieli vaan kirjottaa ja kirjottaa, kertoa teille mitä mun päässä pyörii. Muualla velloo nyt se norovirus-epidemia, mutta täällä taitaa jyllätä vain puheripuli, haha. Säästän teidät nyt kuitenkin pidemmältä jaarittelulta ja yritän mennä nukkumaan. Tää on järkyttävän myöhäinen aika postata, mutta mulla on 10,5 tunnin päästä ne kontrollit ja ne jännittää niin paljon, etten saanut äsken unta :( Toivottavasti kohta onnistaa paremmin. Jos ei onnista, niin meen äitin viereen. Senkin opin nimittäin syövän aikana, että vaikka oon aikuinen nainen, olen silti aina äidin pieni. Ja sille äidin pienelle löytyy kuulemma paikka kainalosta vaikka viisikymppisenä, ainakin niin se on sanonut.

Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet ja omituiset lauseenrakenteet, joita tekstistä varmaan löytyy! Vetoan kellonaikaan ja siihen, että yleensä muistutan tähän aikaan yöstä zombieta.

02:49, Elli kiittää ja kuittaa ♥

tiistai 8. tammikuuta 2013

IIK

Ei tässä, muuten hurisee oikein hyvin, mutta mulla on kolmannet kontrollit ens maanantaina. Eli alle viikon päästä. Huomenna käyn verikokeissa, torstaina sairaalalla TT-kuvauksissa ja maanantaina tapaan sen lääkärin. Oon tässä jo pari päivää ihmetellyt, miten voi pientä ihmistä jännittää näin paljon?! Pelko syövän uusiutumisesta muljahtelee mahanpohjassa asti, hyi että.

Lupaattehan pitää mun puolesta niitä peukkuja ja varpaita pystyssä, ettei mun tartteis ottaa revanssia Hodgkinin kanssa? :(



Nyt treeneihin, mars!

♥: Elli

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Breathing in snowflakes

 
 

Mulla on ihan kevätfiilis! Se iskee yleensä heti joulun jälkeen, ja varsinkin sillon ku aurinko paistaa lumisten puiden lomasta. Tuntuu, et sydän on täynnä toiveita tulevasta, intoa ja kepeyttä. Hetki hetkeltä ollaan lähempänä kesää ja päivä pitenee.

Kivaa tulevaa viikkoa kaikille! :)

♥: Elli

torstai 3. tammikuuta 2013

Cosmetics

Mä olen maailman mukavuudenhaluisin tyyppi. Jos mun on aamulla valittava, heräänkö aikaisemmin laittautumaan vai nukunko 15min pidempään, vastaus on nanosekunnissa selvä - uni voittaa tän skaban ihan satanolla. Siks meikkaan yleensä vähän ja näytän mielestäni muutenkin paremmalta ilman paksua pakkelikerrosta. Mulla on myös lähes joka päivä treenit, ja hikoillessahan meikki tukkii ihohuokosia aiheuttaen epäpuhtaisuuksia. Ja kyllä mulla sen verran hyvä itseluottamus on, että voin huoletta mennä kouluun tai kaupungille ilman tälläytymistä. Luonnollisuus ennen kaikkea;)

Kuvasin ajankuluksi vakkarikauneudenhoitotuotteeni, joihin luotan kerta toisensa jälkeen. 


1. Huulirasva. Laskin joskus koulussa, montako huulirasvaa löydän mun laukusta/penaalista/takintaskuista yhteensä, ja luku oli lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä... Pojat pyöritteli silmiään :) En tykkää värillisistä huulirasvoista, käytän yleensä noita Blistexin suojaavia voiteita.

2. Puuterisuti

3. Lumenen hoitava meikkivoide. Tosi kevyt, raikas eikä liian pigmenttinen. Just bueno koostumus: ei liian paksua vaan helppo levittää ohut kerros kasvoille. Oon tykästynyt tähän ihan kympillä, en vaihtas muuhun.

4. H&M aurinkopuuteri! En osta mitään muita meikkejä henkkamaukalta, mutta tässä on mielestäni huikee hinta-laatu -suhde. Kesäisin en käytä meikkivoidetta ollenkaan, vaan laitan pelkästään tätä ja se riittää.

5. Oon käyttäny tätä MaxFactorin maskaraa ties kui monta vuotta jo, enkä uskalla ees kokeilla mitään muita enää! Tuntuu ettei mikään ripsari voi vetää vertoja tuolle. Tuo on opiskelijabudjetille semikallis (17e jotain), mutta ehdottomasti hintansa väärti. Saa räpsyttimet näyttämään 3x pidemmiltä ja tuuheemmilta! Suosittelen lämpimästi.

6.
Goshin tavallinen luomiväripaletti, jota käytän silloin tällöin. Kulutan lähinnä noita vaaleampia sävyjä, jos oon nukkunu huonosti ja silmät näyttää sen mukaisilta. Tossa on kivat värit arkikäyttöön, koska ne ei erotu, mutta antaa kuitenkin "huolitellumman" vaikutelman.

7. Lumenen kulmakynä. Tätä en oikeestaan tartteis, koska mulla on niin tummat kulmat luonnostaan. Opettelin kuitenkin syövän aikaan piirtämään itselleni kulmat (että oisin näyttäny vähän vähemmän Voldemortilta), ja kynän käyttö on jääny siitä lähtien tavaksi. Turhaksi sellaiseksi, josta voisin kyllä opetella eroon.


1. Suoristan nykyään vaan otsahiuksia, koska kasvattelen takapiiskaa pitämällä niitä ponnarilla. Franck Provostin lämpösuoja auttaa hiuksia kestämään kulutusta ja tuoksuu sitä paitsi ihanalle.

2. Pesen naaman aamuin illoin joko Nivean tai Lumenen syväpuhdistavilla geeleillä. En oo erityisen merkkiuskollinen näiden suhteen, oikeestaan mikä vaan puhdistusmömmö käy. Mutta nää nyt toimii ainakin!

3. Pesun jälkeen suihkuttelen hiuksiin tuota Garnierin hiuksiin jätettävää hoitoainetta. Sain syövän jälkeen tosi karhean hiuslaadun, mikä muuttuu pörröiseksi luonnonkiharuutensa takia. Tää vähän lieventää sitä pörröisyyttä, tai ainakin haluun kuvitella niin :D

4. Mulla on muuten hyvä iho, mutta talvisin kärsin käsien kuivumisesta. Siks laukussa kulkee mukana toi Acon käsirasva, jota kuluukin yhden talven aikana monta putelia.

5. Tää on yks niistä ehdottomista lempparijutuista, mitä tulee kauneudenhoitoon: Nivean tavallinen Creme-voide. Ostin ekan purkin tuota ollessani vielä 7lk, ja jäin koukkuun. Levitän tätä 2-3 kertaa päivässä, enkä varmaan milloinkaan saa tästä tarpeekseni.Täydellisen tuoksuinen, kosteuttaa just sopivasti, ei aiheuta näppyjä, saa ihon jotenkin hehkumaan. Toivottavasti tän tuotanto ei lopu koskaan tai oon pulassa.

Mitkä on teidän lempparimeikkejä ja löytyykö hyllyistänne samoja tuotteita ku miulla? Ja Antti TIIÄN että tuut kuitenkin nälvimään tähän jotakin, niin kehotan sinua jo nyt pitämään ah-aina-niin-hauskat kommenttisi itselläsi :--)

♥: Elli