lauantai 29. marraskuuta 2014

Haave

Tulla lujaksi
pysyä pehmeänä

Siinä on haavetta kylliksi
yhdelle elämälle

- Tommy Tabermann

Olen miettinyt monta erilaista aloitusta tälle postaukselle. Osa minusta haluaisi vain sylkeä tähän kaiken sen, mitä päässäni olen kuukausia pyöritellyt. Purkaa huolet ja murheet, kokea ehkä jonkinasteista helpotuksen tunnetta klikattuani julkaise-nappulaa ruudun oikeassa yläreunassa. Pieni järkevä osa minusta taasen on sitä mieltä - yksityisyyden nimissä ehkä, että pidät Elina nyt ne mölyt mahassasi etkä jaa niitä kaikelle kansalle. 

Tässä blogissa ollaan aina oltu rehellisiä. Olen kirjoittanut puhtaaksi suoria tunteita sydämestäni sensuroimatta niitä sen enempää. Kommenttiboksissa lukijoiden rankat kokemukset ja elämäntarinat ovat antaneet minulle perspektiiviä omiin ongelmiini ja se aitous, mikä täällä vallitsee, onkin yksi asia, josta minua on kiitelty eniten. Tästä syystä haluan jatkaa samaan tahtiin myöskin tästä eteenpäin. 


Sanalla sanoen: olen ollut väsynyt. Eikä sitä tällä kertaa voi pistää kaamoksen piikkiin - niin inhottavaa kuin tuo pimeys onkaan. Päänsisäinen sotkuni alkoi purkaantua, kun havahduin lokakuun alussa, että minulta lähtee hiuksia normaalia enemmän. Todella paljon normaalia enemmän. Yhdellä harjanvedolla hiuksia saattaa jäädä kiinni 30 kappaletta (olen laskenut niitä vaikka kuinka moneen otteeseen). Suihkun jälkeen lattiakaivo täytyy putsata ja tyynyliinat puistella päivittäin irronneista hiuksista. Päälaki paistaa tummien hiusten läpi ja ponnari on ohuentunut puoleen siitä, mitä se vielä syyskuussa oli. 


Syöpätaustastani johtuen hiustenlähtö on ollut minulle kova paikka. Sain tukkani juuri takaisin - miksi se viedään minulta uudelleen? Olen itkenyt aamuyöllä vessan lattialla ja raapinut jalkani verille. Silloin tällöin ottaisin nimittäin mieluummin sen fyysisen kivun kuin henkisen, jonka hiustenlähtö aiheuttaa. Itsevarmuuteni rapisee suortuvien mukana pois ja pelokseni huomaan usein olevani yhtä ahdistunut kuin tismalleen kolme vuotta sitten, kun menetin naisellisen kruununi ensimmäisen kerran. Silloin hiustenlähdölle oli ymmärrettävä syy eli sytostaatit. Tällä kertaa syy on hurjasti monimutkaisempi - syy nimeltä Stressi.


Viimeiset kolme vuotta ovat olleet täynnä suuria juttuja. Niistä vain syöpä on päätynyt tähän blogiin, koska muut asiat koskettavat läheisiäni ja haluan suojella heitä rajaamalla heidät blogini ulkopuolelle. Sen voin kertoa, että olen menettänyt monta minulle tärkeää ihmistä enkä koskaan ole kokenut tällaista surua, kuin nyt. Se suru antoi odottaa itseään kauan, melkein kaksi vuotta, mutta nyt se on täällä täysissä voimissaan. Suru ei anna minun nukkua, vaan se joko valvottaa tai laittaa minut näkemään painajaisia. Se saa minut kyseenalaistamaan koko lapsuuteni ja sen, miten minusta on tullut minä. Suru itkettää tunnista toiseen, päivästä seuraavaan ja viikko viikon jälkeen. Katkeria, vihalla ja turhautumisella täytettyjä kyyneleitä.


Rehellisesti sanottuna en tiedä, miten tällaisessa tilanteessa tulee toimia. Pitäisikö puhua vai antaa ajan vain parantaa? Syövän tuoman surun käsittelyssä avainsanana oli aika, mutta nämä kaksi surua ovat keskenään hyvin erilaisia. Uskon, että ajan kulumisella ei tämän käsittelyssä ole samanlaista roolia. Syöpä oli möykky pahoja soluja ja fyysisesti hoidettavissa pois alta. Mutta kuinka tulee menetellä, kun kaikki solut ovat elinvoimaisia, mutta olo silti niin hauras ja kipeä? Marssin pian sairaalaan takaisin ja käsken tuttujen hoitajien laittaa minut kuntoon. He tekivät sen viimeksikin niin hyvin. 


Luulin, että minusta olisi tullut vahvempi ihminen selätettyäni syövän niin nuorena. Viime aikoina olen todennut, etten olisi voinut enempää olla väärässä. Missä se kaikki vahvuus muka luuraa nyt, kun sille olisi käyttöä? Haluan pois täältä lasinsirujen päältä kävelemästä, haluan hengittää. Olo on kovin epätoivoinen, kun kaikki keinot surun lievittämiseen tuntuvat olevan jo käytettyjä. Tuloksetta. 


Tällaisissa tunnelmissa eletään syksyä täälläpäin. Toivon koko sydämestäni, että teillä menee hyvin. Vaikka postauksesta tulikin aikamoista ruikutusta, niin haluan korostaa, että on minulla elämässäni monta ihanaakin asiaa. Esimerkiksi maailman paras poikaystävä, kannustava työympäristö ja kotikoti ihmisineen kaikkineen. Ahdistuksestani johtuen en ole viime aikoina käyttäytynyt kaikkia kohtaan erityisen mallikkaasti ja se kaduttaa. Anteeksi.

Kliseisesti voisin päättää postauksen nyt toteamalla, että jatkan surua vastaan kamppailemista ja sen keinon löytämistä, jolla voisin säilyttää sekä mielenterveyteni että loput hiuksistani. No, tottakai jatkankin, mutta en juuri nyt. Ostin nimittäin eilen Sims 4-pelin ja aion seuraavaksi heittää aivot ja huolet narikkaan, ja pyhittää loppuillan tuolle lapsuuden lempparipelille. Poikaystäväkin on pikkujouluissa ja jääkaappi täynnä itsetehtyä pitsaa, joten kaikki häiriötekijät on minimoitu ;)

Haleja!

: Elli

torstai 9. lokakuuta 2014

MITÄ ELÄMÄ TUO, SE TULKOON MINUN LUO


Se ois taas lokakuu ja Syöpäsäätiön perinteisen Roosa-nauha -kampanjan aika. Kaikki vastaavat tempaukset ja varainkeruut ovat koskettaneet minua erityisen paljon oman syöpäni jälkeen, joten tänäkin vuonna ostin itselleni uuden Roosa-nauhan ja lahjoitin verkossa pienen summan rahaa tutkimusta varten. Mielestäni nauha on ollut joka vuosi nätti, mutta tällä kertaa se on jotenkin erityisen hyvin suunniteltu. Teemana on "Yhdessä eteenpäin", ja Minna Parikan tuunaamassa rusetissa onkin ihanasti jalat, joiden korot muodostavat askeleet. Kuinka kaunis idea se onkaan? Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen suomalainen tuntee jonkun, jota on kohdannut syöpä. Siksi se koskettaa meitä kaikkia ja siitä selviäminen on helpointa, kun käymme taistoon yhdessä.

Sairastumisestani on reilut kolme vuotta aikaa. Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että on vaikeaa kuvitella enää elämää, jossa ei tarvitsisi enää ajatella syöpää samalla tasolla, kuin sitä tällä hetkellä tulee ajateltua. Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen nuori aikuinen minusta olisi kasvanut ilman syöpää. Veikkaan, että paljon sinisilmäisempi ja pinnallisempi. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että tällainen minusta pitikin tulla. Impulsiivinen hetkeen tarttuja, joka tiedostaa elämän lyhyyden ja ihmisen kuolevaisuuden. Ihminen, joka ahdistuu, jos muilla on paha olla.

Impulsiivisuudesta puheenollen, olen muuttanut Porvooseen ja irtisanoutunut urheiluhallin työstäni Helsingissä. Tänään aion leipoa työkavereille kasan pullaa (tein koevedokset viikonloppuna ja muistin taas, miksi en koskaan leivo - toisesta satsista unohdin sokerin ja toisesta rasvan), koska huomenna vietän viimeiset kahdeksan tuntiani tässä talossa. Yli vuoden aikana olen ehtinyt kokea jos jonkinmoisia asiakaspalvelutilanteita ja tutustunut upeisiin ihmisiin. Jokaisessa työssä on kuitenkin puolensa ja vaikka jään kaipaamaan tätä hallia, niin tiedän, että saavuttaakseen elämässään jotain, on mentävä eteenpäin. Erityisesti, kun on vasta 20-vuotias ja paljon asioita kokematta.

Olen asettanut itselleni yhden ison tavoitteen, jonka aion saavuttaa vaikka hammasta purren. Haluan nimittäin päästä opiskelemaan luokanopettajaksi, ja nimenomaan Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun. Ensi kevään projektina onkin siis pääsykokeet, pääsykokeet ja vielä kerran pääsykokeet. Hirvittää ajatuskin siitä, kuinka paljon kärsivällisyyttä ja miten teräksisiä peppulihaksia kouluun pääseminen tulee vaatimaan, mutta kuten sanottu - teen ihan mitä vaan, jotta voin opiskella alaa, joka tuntuu tällä hetkellä omimmalta. Kaksi työntäyteistä välivuotta lukion jälkeen ovat herätelleet opiskelumotivaatiotani jälleen eloon ja nyt koen olevani valmis palaamaan takaisin koulunpenkille. En missään nimessä kadu välivuosiani, mutta on aika tehdä jo jotain muuta, jolla on pidemmällä aikatähtäimellä suuri merkitys. 

Poden kroonista koti-ikävää Pohjois-Karjalaan, joten jo senkin vuoksi haluan takaisin Joensuuhun ja kouluun. Kun lähdin keväällä 2013 yo-kirjoitusten jälkeen pääkaupunkiseudulle, äitini antoi minulle kortin, johon oli siteerattu Peppi Pitkätossua: "Jos ei koskaan lähde, ei voi koskaan palata takaisin."

Se on fiksusti sanottu se.

: Elli

torstai 4. syyskuuta 2014

SOMMAR 2014












Oli muuten aikamoinen kesä! Niin täynnä elämää, aurinkoa ja ikimuistoisia hetkiä. Kohokohtina mainitsen Ilosaarirockin, vahingossa syntyneen roadtrip-retken tyttöjen kanssa, viiden iloisen festaroitsijan majoittamisen viikonlopun yli pienessä yksiössäni (sopu sijaa antaa), 20-vuotissynttärit, hellepäivän Hangossa, sukulaisten halimisen viikon ajan Joensuussa ja päiväretken Kolille. Oon onnellinen! 

Huomenna lähden taas yöbussilla käymään kotikotona, en malta odottaa. Äiti täältä mie tulen!

: Elli

torstai 10. heinäkuuta 2014

OYE!

Mitä teille kuuluu? Kuukausi on mennyt siitä, kun viimeksi morjestin blogia. Ja voi että, mikä kuukausi mulla on ollutkaan! Pitemmittä puheitta alla satunnaisia kuvia puhlusta, olkaa hyvät.



[1] Smoothiella ystävän kanssa Picnicissä, nam [2] Hiustenleikkaus- ja värjäysreissun tulos. Latvoista alkoi puskea vanhat vaalennukset läpi tehden pehkosta vihreän... Nyt on taas niin freesi ja huoliteltu olo. Kyllä se vaan niin menee, että hyvä tukka, parempi mieli!

 

[3] JOENSUU - tuo kylläisen masun ja sielunlevon luvattu maa


 [4 & 5] Throwback! Pengoin mummolassa valokuva-albumeita ja löysin monta ihanaa kuvaa. Muistan edelleen, kuinka paljon rakastinkaan tuota ensimmäisen kuvan mekkoa. Oikeanpuolimmaista kuvaa näytin poikaystävälle ja hän totesi: "Sulla on yhä tuo ilme, kun et saa mitä haluat". Ups...


 [6] Juhannusneiti [7] Lähdettiin serkkutytön kanssa extempore-reissulle Porvooseen juhannusaattona, hyvä reissu oli se! Järkytettiin suomenruotsalaisia vääntämällä oikein urakalla savon murretta - ilmeet oli ihan näkemisen arvoset, haha


[8] Ja vielä sitä juhannusruokaa: uunilohta, uusia perunoita, fetasalaattia ja kermaviilikastiketta. Kyytipojaksi lasi maitoa ja alkoholijuomista lempparein eli Somersby Apple. Ihana oli syödä välillä kunnollista ruokaa, koska arkisin hävettävän usein tulee elettyä sillä kiireessä napatulla ruisleivällä ja juotavilla jugurteilla.


[9 & 10] Aurinkoinen kesäilta Herttoniemenrannassa ystävien kanssa. Oon kateellinen musikaalisille ja soittotaitoisille ihmisille. Itselleni ei ole siunaantunut sävelkorvaa tai mitään muitakaan lahjoja musiikkiin liittyen - mua ei koskaan edes yritetty laittaa mihinkään muskariin tms. Toivoton tapaus pienestä pitäen...?

 
[11] Rauhallinen aamu ennen iltavuoroon siirtymistä. Sain käyttööni Netflixin ja mitä muuta se voikaan tarkoittaa kuin Gossip Girliä jakso jakson perään... Täydellistä viihdettä aivojen nollaukseen [12] Luonnonkihara pää


[13] On top of the world! Oltiin kävelyllä Töölönlahdella, kun näin maailmanpyörän pyörivän Linnanmäellä, ja sinnehän oli sitten päästävä samantien. Kertalipun hinta oli suolainen, mutta tällaisesta näköalasta sen maksaa ihan mielellään. Ah, Helsinki.


[14] Tällaisissa vetimissä meni lähes koko kesäkuu. Ihan oikeesti, tuulitakki ja villakaulahuivi? Takki on muuten ainoa alelöytö tältä vuodelta. Intersportista -70%, en valita en. [15] Työpaikka ja heinäkuiset säät - nyt alkaa näyttää ja tuntua jo enemmän siltä, miltä kesällä pitääkin! Porottava aurinko ja oranssi massakenttä, en voisi työpaikaltani enää muuta vaatia.

Se kesäkuusta. Huomenna mulla alkaa (liian) kauan odotettu LOMA, jota lähdetään viettämään heti muutamaksi päiväksi Joensuuhun Ilosaarirockiin. Siinä on muuten tapahtuma, josta on muotoutunut yksi vuoden odotetuimmista viikonlopuista. On paljon lukioaikaisia tuttuja, harrastuskavereita, hyvä mieli ja lähes poikkeuksetta sääkin suosii. Tänä vuonna artistikattaus on mun mielestä vielä erityisen monipuolinen ja loistava: Ellie Goulding ja Eppu Normaali ovat kaksi lemppariani.

Muita kesälomasuunnitelmia mulla ei ole, aion mennä vähän säiden mukaan ja hengähtää kunnolla. Haaveena olisi päästä mökkeilemään ja rantasaunaan jonnekin Järvi-Suomeen, saas nähdä toteutuuko toiveeni. Täytän tämän kuun lopussa myös 20 vuotta, mikä vähän hirvittää. En aio juhlia synttäreitäni tämän vuoden jälkeen, vaan pysyä aina parikymppisenä :-)

Suukkoja!

: Elli

torstai 5. kesäkuuta 2014

PONYTAIL

HUHTIKUU 2012

KESÄKUU 2014


Että semmoisen kasvupyrähdyksen on tän tytön ponnari ottanut parin vuoden aikana! Leikattu on piiskaa toki moneen otteeseen, mutta alan olla tyytyväinen. Pitkät, paksut, terveet, kiiltävät.

Muistan, kun mulle kerrottiin sairastuessani, että tukka kasvaa upeampana takaisin. En uskonut, koska tykkäsin sen hetkisistä hiuksistani niin valtavasti. Noh, kieltämättä hyvää on kannattanut odottaa - kyllä tää reuhka on kaikkien niiden kyynelten ja itkuparkupotkuraivareiden arvoinen.

♥: Elli

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Vähän aikaa sitten sain kuulla, että jälleen kerran joensuulainen tyttö on saanut diagnoosin imusolmukesyövästä eli Hodkginin lymfoomasta. Hetken aikaa en ollut uskoa korviani - miten on mahdollista, että jo neljäs neito reilun kahden vuoden sisään sairastuu samaan tautiin? Hodkginin lymfoomahan on suhteellisen harvinainen ja siihen sairastuu vuodessa vain noin 100 henkeä. Siksi on hämmentävää, että meitä sairastuneita on näin monta ja samasta kaupungista lyhyen ajan sisällä. Laittaa väkisinkin miettimään, onko Joensuun juomavedessä tai maaperässä jotain mätää. Luultavasti kyse on kuitenkin vain sattumasta ja siitä, että Joensuun kokoisessa kaupungissa tällaiset tautitapaukset tuntuvat suuremmalta määrältä, koska asukkaita on vähemmän kuin esimerkiksi Helsingissä. 

Kun itse sairastuin, kaipasin kovasti vertaistukea. Harmikseni en tuntenut Joensuusta juuri ketään toista nuorta, joka olisi käynyt syöpähoidot läpi tai olisi ollut sillä hetkellä samassa tilanteessa kuin minä. Yhdessä tauti olisi ollut helpompaa kestää. Toki olin ja olen edelleen superkiitollinen laajalle tukijoukolleni, mutta totuus on, ettei kukaan muu kuin saman kokenut voi tietää mitä sairastava käy päässään läpi. Mielen myllerrys, fyysinen jaksamattomuus ja suuret kysymykset - sitä tuntee olevansa niin yksin, ennen kuin saa jutella toisen sairastaneen kanssa. Voin rehellisesti sanoa, että välillä pelkäsin sekoavani, koska ajatukseni eivät asettuneet mitenkään päin. Siinä tilanteessa olisi ollut helpottavaa purkaa sydäntä toiselle syöpänuorelle. Ihmiselle, joka sanomattakin tietää, kuinka huono olo sytostaateista voi tulla ja kuinka oma minäkuva voi yhtäkkiä muuttua normaalista nuoresta aikuisesta käveleväksi syöpäkasvaimeksi. 

Kun kuulin tästä uudesta tautitapauksesta, sisälläni heräsi vahva halu ottaa häneen yhteyttä ja tarjota auttavaa kättäni. Ketään en tietenkään voi pakottaa keskustelemaan, mutta tahdoin tuoda esille, ettei hän ole tilanteessaan yksin. Sain yhteydenottooni sangen kiitollisen vastauksen ja mulla on fiilis, että meistä tulee vielä hyviä ystäviä. Emme tunteneet aikaisemmin laisinkaan, mutta syöpä on niin iso juttu, että se yhdistää. Olen ystävystynyt muidenkin joensuulaisten "syöpätyttöjen" kanssa vasta heidän diagnoosiensa jälkeen, vaikka tiesimmekin toisemme entuudestaan. Nämä likat ovat mulle tuki ja turva - tiedän, että aina löytyy joku, jolle jutella jos syöpä pyörii mielessä. Luottaisin henkeni heidän käsiinsä, he ovat vahvoja ja turvallisia. 

Samanlainen apu haluan olla tälle nuorelle naiselle, jonka elämä sai uuden suunnan pari viikkoa sitten. Olen näiden uutisten jälkeen kelaillut päässäni syöpää normaalia enemmän. Vaikka omasta sairastumisestani onkin pian jo kolme vuotta (oikeesti, onko siitä niin pitkä aika? muistan kyseisen päivän kuin eilisen) ja pidän itseäni terveenä, tiedän, että mulla on tautini henkinen prosessoiminen vielä pahasti kesken. Katsoessani peiliin näen siellä edelleen karvattoman ja turvonneen syöpäpotilaan. Hassua, eikö? Ihmismieli osaa olla niin kiero. Näinä hetkinä muistelen omia hoitojani ja tunnen arvostavani nykyistä elämänlaatuani yhä enemmän. Mulla ei ole paljoa, mutta mitään massiivista en tarvitsekaan ollakseni onnellinen. Yksistään terveys riittää olemaan kiitollinen.

Sinulle, kaunis nuori nainen, haluan sanoa, että oot täyttä terästä! Nyt menee vähän heikommin, mutta tästä noustaan vielä. Tässä on tilaisuutesi näyttää maailmalle, mihin kaikkeen ihminen pakon edessä kykeneekään. Mielettömän asenteesi myötä uskon, että selätät Mr. Hodgkinin alta aikayksikön ja kun se päivä koittaa, mä järkkään sulle niin hemmetinmoiset bileet, että syöpä tajuaa pysyä jatkossakin kaukana! Siihen asti aion seistä sun tukena ja auttaa kaikin keinoin, miten voin. Kuunnella, jakaa omia kokemuksiani tai olla vaan lähellä. Läsnäolo on usein parasta, aina ei tarvita edes sanoja. 

Toinen syövän sairastaneista ystävistäni majaili viikonloppuna pari päivää luonani täällä Helsingissä, ja yksissä tuumin päätimme askarrella kohtalontoverillemme tsemppikortin. Siitä tuli meidän mielestä niin hieno, että haluan jakaa sen myös teidän kanssanne!



Toivottavasti kortti sai saajansa edes vähän hymyilemään, minut ainakin tuo trollface saa kerta toisensa jälkeen nauramaan :)

Halirutistukset teille kaikille, pidetään toisistamme huolta, eikö niin? Mä menen nyt suukottamaan poikaystävää ja sitten höyhensaarille.

♥: Elli

tiistai 13. toukokuuta 2014

Hakuna matata



Nää on mun parhaita päiviä koska vietän niit niin 
et on menevii ja tulevii kuka niitä murehtii 
On niin paljon niit jotka leuka rinnas kuleksii 
kattoen mihin siit on 
Mun ei tarvi kun nähä sut ja se pelastaa mun koko viikon 
ja sit vaan ylläpidän hyvii viboja 
Ei pienist jutuista jaksa poltella hihoja 


Mä oon aina unelmoinu isosti
tai sit en oo koskaan vaan kasvanu isoksi
Jokainen meist tallaa tavallaan
jos se tuntuu hyvältä niin antaa palaa vaan
Välillä pitääkin vähän tyriä
kokemus tekee niistä hetkistä hyviä


Miljoona vuotta (meripihkahuone) - Solonen & Kosola, keskimmäinen kuva weheartit

Olen aina ollut hyvin tapahtuma-altis persoona, tapaturmista puhumattakaan. Milloin minut on kiidätetty ensiapuun partioleiriltä, milloin laskettelurinteestä. Välillä tuntuu, että kaksi jalkaani ovat minulle liikaa - sen verran usein tervehdin maankamaraa lähietäisyydeltä. Valehtelematta puolet housuistani ovat rikki tai paikatut polvesta, ja valkoiset Converseni ovat pinttyneen tummat (tultuani nurinkurin mutaista mäkeä alas).

Kompuroimisten lisäksi tunnun kerääväni sattumia puoleeni kuin magneetti. Huithapeli-luonteellani on varmasti suuri vaikutus tähän, koska jostain syystä löydän itseni usein tilanteista, joihin en kuvitellut koskaan päätyväni. On jouduttu vaihtamaan auton rengasta aamukuudelta tienreunassa, matkustettu ystävän kanssa sikiöasennossa takakontissa ja käytetty kokkaillessa rypsiöljyn sijasta epähuomiossa lamppuöljyä. Ja tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, kysykää vaikka läheisiltäni.

Viimeisin ryssimäni asia oli niinkin vähäpätöinen juttu kuin pääsykokeet. Hain yhteishaussa luokanopettajaksi Helsingin yliopistoon ja olin aivan satavarma, että VAKAVA-koe järjestetään 5.6. Olin pyytänyt kyseisen päivän töistä vapaaksi ja henkisesti valmistautunut vasta kuukauden päästä olevaan koitokseen. No, kuinkas ollakaan - edellisenä iltana minulle selkeni, että VAKAVA-koe onkin 6.5. eli seuraavana aamuna! Olin pienessä päässäni kääntänyt numerot 5 ja 6 väärinpäin, ja minun täytyi tietenkin mennä tuona oikeana koepäivänä töihin.

Eihän siinä sitten muu auttanut kuin yrittää kääntää harmistus "voitoksi". Märisin ensimmäisen illan sitä, kuinka en koskaan tule saamaan ammattia, kun en kykene edes pitämään yhdestä päivämäärästä huolta. Luuseri mikä luuseri, ikätoverini lähestyvät luultavasti eläkeikää kun minä vietän fuksivuottani. Siinä vaiheessa voin taputtaa itseäni olalle ja todeta: "Job well done, Elina."

Onneksi mulla riittää töitä nyt niin kauan kuin haluan, etten joudu ihan tyhjän päälle vaikka pääsykokeet missasinkin. Aion myös hakea täydennyshaussa ehkäpä sosionomiksi (ja tatuoida oikean koepäivämäärän otsaani). Ajattelin, että välivuoden aikana löytäisin kadonneen opiskelumotivaationi, mutta vielä niin ei ole käynyt. Huhuu, missä olet...? Mulla ei ole intohimoa opiskella eikä puhdasta tiedonjanoa mitään tiettyä alaa kohtaan. Silti haluaisin päästä kouluun - ihan vaan sen takia, että olisin yhteiskunnan silmissä jotain muutakin kuin säälittävä ylioppilas, joka putosi kelkasta heti kirjoitusten jälkeen.

Lopetan tämän postauksen näihin tunnelmiin, jotta muistan kehittää itseäni. Tarkemmaksi, huolellisemmaksi ja vähemmän säheltäväksi. En halua aina mokata, kun minulla on mahdollisuus näyttää ja todistaa kykyni. Haluan olla aikuinen ja ottaa vastuun tekemisistäni... tahdon saavuttaa jotain! Tätä menoa niin ei tapahdu, joten jatkossa pääsykokeisiin päntätessäni aion palata tähän postaukseen ja muistaa, kuinka inhottavalta tuntui mokata oman huolimattomuuteni takia. Go with the flow -asenteesta kun voi joskus olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

♥: Elli

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

ÄITI VASTAA

Saitte syksymmällä mahdollisuuden laittaa äidilleni kysymyksiä liittyen minuun/meihin ja syöpääni. Äiti tuossa pahoitteleekin vastausten viipymistä (ei 6kk ole kauaa, eihän?) ja samasta pyydän anteeksi minäkin! No, pidemmittä puheitta päästän rakkaan äiskäni nyt ääneen.
_________________________________________________________________________________
"Elina yllätti minut tällä postauksella, tai ennemminkin sen ajankohdalla. Oli kyllä kysynyt aiemmin, josko vastaisin, jos kysymyksiä tulisi - ja olin siihen nähtävästi myöntynyt. Kiitos kaikille kysymyksistä, ja pahoitteluni siitä, että vastaukseni ovat viipyneet. Elämäni on ollut aika hektistä viime aikoina. Yritän joka tapauksessa ottaa mallia Elinasta, ja olla yhtä avoin ja rehellinen kuin hän."

Miten tapasitte Ellin isän kanssa?
Baarissa. Pitkän huiskea mies kommentoi hymyäni. Sovimme treffit seuraavaksi illaksi, mutta kommelluksia riitti… ko. mies ajoi kolarin ennen tapaamista, joutui ensiapuun, ja oli jo lähettämässä kaverinsa sijaiseksi, kun emme siinä vaiheessa tienneet toisistamme kuin etunimet. Pääsi onneksi itse paikalle. Autosta tuli kuitenkin banaani.

Joku nolo muisto Ellin lapsuudesta?
Ei ole sinänsä noloja muistoja, hassuja vain. Yhtenä aamuna päivähoitoon lähtiessään Elina (ehkä 4 v) valitteli, että takamusta kutittaa. Oli kiire, ja isänsä yritti hoputtaa. Tyttö kitisi ja kiemurteli niin, että minä aloin sitä riisua… kurahaalarit, ulkohaalarit, villapuku, collegepuku, sukka- ja alushousut, kunnes lopulta sain työnnettyä käteni kohti pieniä pakaroita. Sieltä löytyi voideltu ruisleipä voipuoli peppua kohti. Oli siitä yksi haukkaus otettu. Mystinen juttu… Varmaa on se, että hoitaja olisi yllättynyt löydöstä vielä meitä enemmän.
Kamalin murrosikäteko Ellillä?
Ei ollut kamalia tekoja. Riitelimme ja huusimme joskus kovasti, ja olen niistä riidoista todella pahoillani. Provosoiduin välillä hirvittävän helposti! Myöhemmin olen lohduttautunut sillä, että Elina on ensimmäinen lapseni enkä ollut aikaisemmin ollut murrosikäisen äiti. Piti opetella sekin.

Miltä tuntui kun Elli muutti pois kotoa?
Muutto heti yo-kirjoitusten jälkeen tapahtui niin nopeasti, että minulle tuli kiire kertoa kaikille, että meillä kahdella on ihan hyvät välit. Vakavasti puhuen, näinhän asioiden kuuluu mennä – lapset ovat vain lainassa. Ikävä on välillä niin kova, että koskee fyysisestikin, mutta en voisi ikinä vaatia Elinaa muuttamaan elämänsä suuntaa minun ikäväni takia. Joskus olen leikilläni märissyt, että olisit voinut itsenäistyä lähempänä - vaikka Outokummussa (sinne on matkaa n. 50 km).

Miten kuulit Elinan syövästä? Mikä oli ihan eka reaktio asiaan ja mitkä sanat Ellille? Kerro vaikkapa niin hyvin kuin osaat, jos ei muistu mieleen.
Kävimme Elinan kanssa lääkärissä elokuun alussa 2011 ja pian sen jälkeen ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa. Samalla otettiin ohutneulanäyte solisluun kuopassa olleesta patista. Eihän siinä montaa päivää mennyt, kun lääkäri jo soitti ja kertoi epäilyksistä. Lisätutkimusten jälkeen asia sitten varmistui. Kun lääkäri otti yhteyttä, olin töissä ja onnekseni työkaverini huoneessa. Sovimme, että lääkäri soittaa myös Elinalle. Niin nopeasti kuin pystyin lähdin kotiin Elinan luokse.

Mitenkähän niitä tunteita osaisi kuvailla? Se oli toisaalta hirvittävän epätodellista, toisaalta hirvittävän totta. Pelotti, mitä kaikkea Elina joutuu kokemaan. Ekan yön nukuimme kahdestaan olohuoneen lattialla, koska halusin, että Elina näkee minut heti, kun herää. Pitkin yötä sitten katselimme toisiamme. Kun veimme Elinaa ensimmäistä kertaa hoitoihin ja jouduimme pysähtymään aamuruuhkaiseen risteykseen, oli ihmeellistä tajuta, kuinka muut ihmiset menivät töihin ja kouluun – maailma siis rullasi radallaan aivan kuten ennenkin - mutta meidän autossamme olevien ihmisten elämä oli muuttunut. Ja näin olisi, vaikka Elina paranisikin! Vaikeita aikoja ja menetyksiä olin kokenut jo aikaisemmin, mutta tämä oli kovin kolaus tietynlaiselle elämän perusluottamukselle. En ollut pystynyt suojelemaan omaa lastani. Se tuntui pahimmalle.

PS. Mä ihailen sun ja Elinan lämpimiä välejä.
Voi kuulostaa pateettiselta, mutta tunnen olevani rikas just lasten takia :)

Miten Elina on muuttunut syövän jälkeen?
En tiedä, onko Elina varsinaisesti muuttunut, ehkä ennemminkin tietyt luonteenpiirteet, kuten sisukkuus ja optimismi, ovat vain korostuneet. No, onhan se välillä äkäinen kuin ampiainen, kun mikään ei suju ja naamassa on finni. Yleensä neito kuitenkin leijailee ja kihertää ’so what’… Syöpähoidot olivat rankkoja, mutta meille kävi niin hyvin, että hoidot tuottivat myös tulosta.

Miten sinun ajatusmaailmasi on muuttunut Elinan sairastumisen jälkeen?
Tähän en osaa oikein vastata. Luulen, että tärkeysjärjestykseni on ollut aina jokseenkin kohdillaan, mutta kyllä menettämisen pelko on syventänyt rakkauttani läheisiäni kohtaan. Olen toisaalta huolehtivaisempi kuin ennen, mutta toisaalta huolettomampi. Vähän skitso ja rasittava.

Kävikö mielessäsi ennen Elinan sairautta, että näin voisi koskaan tapahtua?
Itse asiassa kävi. Ei tietenkään sillä tavalla kuin sitten tapahtui, mutta olen joutunut luopumaan monesta läheisestäni enkä ole pitänyt mitään tai ketään itsestään selvänä.

Miten reagoit, kun kuulit asiasta?
Piti hengittää syvään, mutta päätin saman tien, että pidämme arjesta kiinni niin hyvin kuin voimme. Itkin toki monta kertaa, mutta olin silloin yleensä yksin.

Keskustelitteko muun perheen kesken Elinan "selän takana" hänen sairaudestaan?
Joskus jotakin, mutta yleensä selän takanakin puhutut asiat tuotiin jossain vaiheessa framille.

Oletko miettinyt, miksi juuri Elina sairastui?
Sairauden aikana pohdimme tätä monta kertaa, vaikka tiedostimme, että tällaista vain tapahtuu. Ja se itse asiassa oli just se, mikä pelotti: se, ettei aina ole keinoja puolustautua tällaista vastaan! Hain toki välillä syitä itsestänikin. Mietin raskausajan ruokavaliota, ympäristömyrkkyjä yms. mutta sen kaltainen ajattelu vei vain voimia. Ei siitä ollut hyötyä.

Mikä auttaa jaksamaan, kun lapsi sairastaa syöpää?
Arki, puhuminen, lähellä oleminen. Minua auttoi myös tiedon hankinta sekä tilasto- ja todennäköisyystiedot, joita Hodgkinin lymfoomasta oli julkaistu. Elinan kanssa tuli harrastettua myös mustaa huumoria.

Jos olisit saanut sairastaa syövän Elinan puolesta, olisitko tehnyt sen?
Ehdottomasti.

Pelottaako syövän uusiutuminen?
Kyllä, mutta pelkoon ei saa takertua.

Millaista oli päästää Elina muuttamaan pois kotoa juuri syövästä toipuneena?
Tähänkin vastasin aikaisemmin, mutta voisin lisätä, että olin ja olen yhä tosi ylpeä siitä, että Elina on rohkea, karjalainen voimanainen. Ei jäänyt äidin syliin mussuttamaan.

Saitteko mielestäsi tarpeeksi tukea ja apua koko perhe, kun Elina sairasti?
Kyllä ja ei. Sairaalassa meiltä ei kysytty kertaakaan, kuinka me voimme perheenä, mutta olimme silti tosi tyytyväisiä Elinan hoitoon. Sanoin aina, kun lähdin hoitohuoneesta, että ’jätän sinut nyt toisten äitien huomaan’. Hoitajien ja Elinan suhde oli lämmin. Lähisuku, ystävät ja työkaverit reagoivat kukin tavallaan tilanteeseemme, ja myöskin osoittivat myötätuntoaan eri tavoin. Täytyy sanoa omalta kohdaltani, etten ole toisten osoittaman tuen suhteen helpoin tai vastaanottavaisin ihminen. Vahvuuteenkin voi näemmä sairastua.

Onko Elina ainut lapsi? Jos ei, miten Elinan sisarukset suhtautuivat sairauteen?
Elinalla on pikkusisko ja pikkuveli, joille tilanne ei tietenkään ollut helppo, mutta jotenkin se arki vaan rullasi. Sovimme muuten sellaisen jutun, että pienistäkin asioista, kuten kynsien lohkeamisista tms. sai valittaa. Kenenkään ei tarvinnut ajatella, että nyt pitää olla hiljaa tai kiltisti, ”koska Elina on syövässä” (pikkuveljen sanoin). Sisarusten rivit taisivat kyllä tiivistyä. Korjaa, Elina, jos olen väärässä. :)
Oletko pelännyt, että myös Elinan sisarukset sairastuvat?
On se käynyt mielessä. Kuuntelen yskät ja tarkistan ihomuutokset suuremmalla herkkyydellä kuin ennen, mutta kaikkeenhan ei voi etukäteen valmistautua. Kaupunkilaisellekin on sallittua käyttää maalaisjärkeä: jos jokin huolestuttaa kovasti, silloin mennään lääkäriin.

Miltä tuntui äitinä nähdä oman lapsen taistelevan syöpää vastaan? Tuliko sinulle joskus sellaisia epätoivon hetkiä, ettet tiennyt miten lohduttaa Elinaa vaikeimpina aikoina? Kaikkea hyvää teidän perheelle!
Kiitos, kaikkea hyvää myös sinulle! Silloin kun lapsella on vaikeaa, ollaan vanhemmuudenkin kipupisteessä. Sitä olisi valmis vaikka mihin, että ’paha’ poistuisi ja kaikki olisi niin kuin ennen. Epätoivon hetkiäkin oli, mutta silloin hoin mielessäni kuin mantraa, että tämä on väliaikaista, ja että Elina on pian terve. Pääosin pidin omat tunteet ns. narikassa hoitojen ajan. Pelkäsin romahtamista ja paniikkia – se ei olisi auttanut ketään. Välillä koin niinkin, että katsoin kaikkia tapahtumia ikään kuin ulkoapäin. Sitä on vaikea selittää. Kai se oli jonkinlaista itsesuojelua.

Miten itse koet kasvaneesi ihmisenä lapsesi sairauden aikana?
En tiedä, olenko kasvanut ihmisenä tämän takia… Olen ehkä tutustunut itseeni paremmin. Kriisit tuovat toisinaan esiin myös ei-niin-mukavia puolia. Aika usein kuulee sairastuneiden kertovan, että he ovat joutuneet lohduttamaan läheisiään. Minäkin huomasin välillä olevani suorastaan ylijärkevä tai ylirauhallinen puhuessani jonkun kanssa Elinan sairaudesta.
Vaikka jokainen äiti näkee lapsessaan enimmäkseen hyvää, niin osaatko sanoa kolme huonoa asiaa Elinasta tai sellaisia luonteenpiirteitä, joissa olisi kehitettävää?
Elina on minusta just sellainen kuin pitääkin. En osaa vastata muulla tavoin!

Kenelle itse pystyit purkamaan ajatuksiasi Elinan syövän aikana?
Puhuin asiasta aina kun joku jotain kysyi. Tunteista sen sijaan oli vaikea puhua, ja vieläkin on sellainen möykky sisällä, mitä en ole onnistunut purkamaan. Kun Elinan kaveri sairastui samaan syöpään, olimme hänen äitinsä kanssa yhteydessä silloin tällöin (tiesimme toisemme ennestään), mutta kunnolla tutustuimme vasta sen jälkeen, kun molemmat tytöt olivat terveitä. Tämä ystävyys on antanut minulle paljon. Toinen tietää sanomattakin, miltä tuntuu, kun kontrolliaika lähestyy. Niin, ja työkavereilleni olen kiitollinen huomaavaisuudesta ja sellaisista pienistä, voimia antavista hipaisuista tai katseista ohikulkiessa. Kiireen keskellä ei paljon juteltu, mutta laatu oli tässäkin tapauksessa määrää tärkeämpi.

Millaista on elää siinä pelossa, että syöpä uusiutuu? Ajatteletko asiaa esimerkiksi joka päivä vai pystyykö sen unohtamaan joskus? Koetko, että sun ja Elinan suhde on muuttunut paljon syövän myötä? Kerro kolme asiaa, joita toivot tällä hetkellä eniten omaan elämääsi tai teidän elämäänne liittyen.
Ajattelen, totta kai, aina välillä, että mitä tapahtuisi ja miten selviäisimme, jos syöpä uusiutuisi. Se olisi surullista, mutta kävisimme oitis senkin mörön kimppuun. Epäilemättä. En tiedä, millainen suhde minulla ja Elinalla olisi ilman syöpäkokemusta, mutta ainakin nyt suhde on hyvä. Elina on aikuinen nainen, mutta yhä lapseni. Ja saa ollakin. Kysyit kolmea asiaa, joita toivon omaan elämääni tai elämäämme: terveyttä, rakkautta ja rokkia, nyt ja jatkossa. Myös sinulle ja kaikille muillekin.

Vinkkejä lapselle, jonka pitäisi kertoa vanhemmilleen syövästä? Kuinka se kannattaa kertoa? (järkytyksen ja muun minimoimiseksi)
En tiedä, minkä ikäisestä lapsesta on kyse… Yleensähän alaikäisen lapsen vanhemmat saavat tiedon aikaisemmin tai jokseenkin samaan aikaan kuin lapsi itse. Jonkin asteinen järkytys on todennäköinen, kertoopa tuollaisen asian miten tahansa. Itse olen uutisten vastaanottajana sellainen faktat-heti-pöytään –tyyppi, mutta jos olisin kertomassa tällaista uutista, odottaisin ehkä hetken. Läheisten ja tuttujen reaktiot voivat olla oman kokemukseni mukaan yllättäviä, ja ne on helpompi ottaa vastaan, kun omat ajatukset ja tunteet ovat jonkinlaisessa järjestyksessä. Jokainen toki arvioi ja päättää itse, miten toimii.
_________________________________________________________________________________

Mulla tuli tippa linssiin näitä vastauksia lukiessani. Kyllä se vaan niin menee, että perhe on kaikista tärkein. Nyt ja aina.

Toivottavasti kysymysten esittäjät sattuvat vielä törmäämään tähän postaukseen! Äiti halusi myös välittää erityiskiitoksensa Kiaralle, joka jaksaa olla ihanan kannustava jokaisessa kommentissaan :)

 ♥: Elli

lauantai 3. toukokuuta 2014

Eilisen aurinko laskenut on länteen


 Rakastan kevättä. Ulkona kukoistavat pian lempimerkkini kesästä: heleän vaaleanvihreät koivun lehdet, jotka hiljalleen muuttuvat tummemmiksi. Löysin kirpputorilta raikkaan punaisen trenssin, josta tuli heittämällä uusi suosikkini. Mieli on väkisinkin hyvä, kun päällä on jotain pirteän värikästä.



Vappu meni rauhallisissa merkeissä. Istuttiin iltaa ystävän luona, ulkoilutettiin yo-lakkeja ja nukuttiin pitkään. Vappupäivänä kierreltiin hytisten keskustassa ja mussutettiin kirpeitä omenalakuja. Illalla kääriydyttiin vilttien alle Katsomon ja Netflixin kera. Oli kiva vain löhötä vähän aikaa.

Mulla on niin hyvä ja rakastettu olo, etten tiedä miten päin pitäisi olla. Halkean ihan pian! Heinäkuussa mulla on elämäni ensimmäisen kerran palkallista kesälomaa, mikä tuntuu pöhköltä. Viime kesän paiskin töitä ympäri vuorokauden, joten ajatus siitä, että saan vetää lonkkaa ja mulle vielä maksetaankin siitä, on ihan kreisi. Jipii!


Viime viikolla kyllästyin koko ajan silmillä oleviin hiuksiini ja kävin leikkauttamassa otsatukan. Mulla on vähän on-off-suhde otsikseen - toisaalta pidän siitä, mutta olen kuitenkin aina kasvattamassa sitä pois. No, vaihtelu virkistää ja onneksi tämä päänahka tuntuu puskevan tuota karvaa hirveellä tahdilla ulos, joten eiköhän sitä kohta olla taas saman otsis-ongelman edessä. Leikata vai antaako kasvaa, ääh.

Mulla soi päässäni Auroran biisi Eilisen aurinko. Siinä on jotain, mikä kolahtaa. Kävin äsken urheilemassa ja nyt möllötän sohvalla suihkunraikkaana kirjoittamassa teille tätä. Sinänsä huono juttu, koska 43 minuutin päästä pitäisi olla keskustassa moikkaamassa joensuulaista ystävää.

Huomenna juhlitaan poikaystävän synttäreitä kakkukahvien merkeissä. Koska mun kesä alkaa virallisesti aina vapusta, ajattelin pukea päälleni hameen ja laittaa jalkaan ballerinat.

Söpöä viikonloppua teille!

 ♥: Elli

perjantai 18. huhtikuuta 2014

FLASHBACK

Mulle tuli eilen flashback 2,5 vuoden takaisiin syöpäfiiliksiin. Muistatteko, kuinka silloin valitin eri hajujen aiheuttamista yökötysaalloista, erityisesti sytostaattiviikkojen aikana? Pahimpia öllötyksen laukaisijoita olivat lihan, kalan, kahvin ja desinfiointiaineen aromit. Hajuherkkyyteni meni kuitenkin ohi pian hoitojen loputtua enkä ennen tätä päivää ole enää kärsinyt mistään vastaavista pahoinvointikohtauksista.

Istuin töissä ja juttelin valmentajan kanssa, jolla oli kuppi tuoretta, mustaa kahvia kädessään. Ja voi kuinka oksettava olo siitä hajusta tulikaan! Sekunnissa mieleeni palautuivat Pohjois-Karjalan keskussairaalan syöpäosaston iltapäiväkahvit.

Istun hoitohuoneessa kiinni letkuissa ja korvissani kilahtaa hissin saapumisääni. Myrkyt virtaavat suoniini ja tunnen nenässäni kahvitarjoilukärryn lähestyvän huonetta. Oksennus hiipii kohti kurkunpäätäni. Pidän kahvista ja pystyn yhä juomaan sitä, mutta aiemmin herkullisena pitämäni tuoksu onkin muuttunut sietämättömäksi lemuksi.

Nyt kun hoidoistani on jo niin kauan aikaa, en kelaile näitä päässäni enää juuri ollenkaan - ja hyvä niin. Silloin tällöin olisi kuitenkin ihan paikallaan muistuttaa itseään, että minkä kaiken läpi sitä onkaan taaplannut. Mulla oli eilen huono ilta ja kaikki pikkujututkin tuntuivat taas elämää suuremmilta. Mua muistutettiin kuitenkin lempeästi (mutta päättäväisesti), että oon selvinnyt paljon rankemmistakin asioista. Tätä hetken kelailtuani ärsytys laantui ja olo helpotti heti.

Muistan pari kolme vuotta sitten ihmetelleeni epäuskoisena, kuinka kaikesta siitä pahasta voi ammentaa itselleen voimia tulevaisuuteen. Silloin syövän kohdanneet ja sen voittaneet ihmiset vannoivat, että käännän koettelemukset itselleni hyödyksi jatkossa. Sillä hetkellä se tuntui absurdilta ajatukselta, mutta nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Niin sitä vaan ihmismieli kehittyy, vahvistuu ja parantuu. Uskomatonta ja huisin mielenkiintoista!

Nojoo, se siitä muisteloinnista. Kuulostan hieman vanhukselta, kun päivittelen vasta vähän aikaa sitten tapahtuneita asioita näin, heh. Minusta tulee isona varmasti juuri sellainen nuoruuden hyviä aikojaan päivittelevä mummo - minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, eikö niin?



Pari perjantaita taaksepäin pakkasimme tennisjengin kamoineen minibussiin ja huristelimme Himokselle viikonlopun viettoon. Meillä oli kiva mökki vuokrattuna aivan laskettelurinteiden juuresta, ja muutama meistä kävikin lauantaina laskemassa (tai pyllähtelemässä, ihan miten sen rämpimisen haluaa tulkita) kauden viimeiset laskut. Sää oli kuin morsian ja poikien vitsit yhtä hauskoja kuin aina. Kokkailtiin hyvää ruokaa, oltiin vähän hiprakassa ja jammailtiin suomirockin tahtiin pilkkuun asti. Löhöttiin koko porukka vilttien alla puoleenpäivään saakka, saunottiin ahkerasti ja kuunneltiin musiikkia bassot liian kovalla. En muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut noin hulvaton viikonloppu! Nauruhermoja kutkuttaa vieläkin.


 





Huomenna lähdetään taas reissun päälle, tällä kertaa suuntana kotikoti Joensuu Oon vielä tämän päivän töissä ja maanantain myös, joten reissu jää tällä kertaa lyhyeksi. Parempi sekin kuin ei mitään, noita läheisiä näkee niin valitettavan harvoin. 





Mulla on nyt jotenkin superkiva olo: töitä jäljellä muutama tunti ja halli on kovin hiljainen, joten on aikaa puuhastella kaikkia rästiin jääneitä juttuja. Kohta kaivan laukusta eväät (couscousia ja kasviksia, my favourite!) ja eilisestä pahoinvoinnista huolimatta juon kupposen kahvia. Olenko muuten ainoa, kenestä vakituinen ja säännöllinen työpaikka on tehnyt kahvinjuojan? En aiemmin tarvinnut päivittäin enkä edes viikoittain kahvia, mutta nykyään tuntuu, etten käynnisty ilman kofeiinia. Minusta on inhottavaa olla "riippuvainen" jostakin, joten täytyy pyristellä tästä tavasta eroon. 

Oikein munarikasta pääsiäistä kaikille, palataan taas!

 ♥: Elli

tiistai 1. huhtikuuta 2014

MIDNIGHT DAYDREAM

Mieleni teki yhtäkkiä kirjoittaa. Olen alkanut kaivata bloggailua, mutta en ota tästä stressiä. Sovin itseni kanssa, että kirjoitan omaksi ilokseni silloin kun siltä tuntuu. Minusta on tullut laiska, koska en jaksa juurikaan raapustella perinteiseen päiväkirjaan käsin yhtään mitään. Ylppäreiden jälkeen (joista muuten on jo vuosi, mihin tää aika on oikein hurahtanut?) on muutenkin tullut tosi vähän kirjoiteltua paperille yhtään mitään ja mun käsiala muistuttaakin nykyään lähinnä harakanvarpaita. On kuitenkin ihana lueskella vanhoja tekstejä ja fiiliksiäni täältä blogin puolelta, ja haluan että voin palata tämänhetkisiinkin tunnelmiin myöhemmin.



Syöpä teki minusta tietyllä tavalla kyynisen ihmisen. Kuulostaa hassulta minun sanomanani, koska olen aina vannonut ja vannon edelleen positiivisuuden nimeen. Silti huomaan ajattelevani tietyissä tilanteissa erittäin pessimistisesti. Kun jotain hyvää tapahtuu, odotan vain sitä hetkeä, jolloin kaikki romahtaa taas. Että okei, nyt menee hyvin, mutta kohta ei mene. Siksi mulle erityisesti ihmissuhteiden luominen on ollut hankalaa - oon ihan oikeasti pelännyt sitä. En ole luottanut itseeni ja omaan mieleeni sen vertaa, että kykenisin terveeseen parisuhteeseen, joka perustuu uskoon hyvästä huomisesta ja aitoon välittämiseen. Syöpä hakkasi itsetuntoni lekalla niin palasiksi, etten todellakaan uskonut riittäväni kellekään.

Näköjään ihmeitä tapahtuu, koska oon tällä hetkellä varmaan maailman onnellisin tyttö. Mulla on vierelläni ihminen, joka hyväksyy minut juuri tämmöisenä kuin olen. Virheineni päivineni. Häntä ei haittaa, vaikken osaa tehdä ruokaa, olen kömpelö (oikea köntys) ja jätän liian usein vaatteeni viikkaamatta. Hän nauraa minulle, aukoo päätään ja kutsuu Possu Pontevaksi. Tää juttu on sen verran tuore vielä, etten uskalla hihkua liikaa, mutta haluan teidänkin tietävän, että erkanen syövästä huimaa tahtia. Katso, mr. Hodgkin, mulla menee hyvin!



Muutenkin tuntuu, että arki rullaa eteenpäin normaalia kivuttomammin. Toki välillä väsyttää ja teen liian pitkiä työpäiviä, mutta kaikessa normaaliuudessaan se on aika ihanaa. Kävin reilu viikko sitten kotona Joensuussa ja pakko todeta, että miniloma Helsingistä teki kyllä terää. Toisaalta olen alkanut viihtyä täällä, mikä johtuu ehkä siitä etten enää ole täysin tampio, vaan osaan suunnistaa jo päärautatieasemalta Stockalle. Uskokaa tai älkää, vielä joulumyyntien aikaan menin sinne navigaattorin kanssa :)



Ainoa asia, jonka muuttaisin tällä hetkellä, olisi se, että saisin perheeni lähemmäs. Mulla on  k a m a l a  ikävä sukulaisiani!! Haluaisin nähdä, kun pikkuveljeni (joka oli myös oppinut termin "duckface" ja tahtoi ottaa siitä kanssani kuvan) venähtää pituutta ja siskoni valmistautuu abivuoteensa. Haluaisin höpötellä äidin kanssa viinilasillisen äärellä useammin kuin kerran muutamassa kuukaudessa. Haluaisin pyöräillä mummon luokse auttamaan ikkunoiden pesussa ja lukemaan horoskooppikirjaa. Kaipaan niin paljon noita pieniä asioita, jotka vielä vuosi sitten olivat itsestäänselvyyksiä. No, kaikkea ei voi saada. Onneksi junat ja kimppakyydit kulkee aina.

Käytiin muuten eilen pyörähtämässä IKEAssa ja söin elämäni ensimmäisen kerran näitä kuuluisia lihapullia. En nyt tiedä, olivatko ne kaiken sen hehkutuksen arvoisia, mutta hyvin upposivat! Mukaan ei tällä kertaa tarttunut juuri muutamaa mukia ja kastelukannua enempää, mutta en oikeastaan mitään kotiini tarvitsekaan. Kylppäriin etsin kyllä jonkinlaista hyllyä tuolle purnukka-armeijalle, mutta IKEAsta ei löytynyt mitään juuri sinne sopivaa. Kesää kohden aion myös sisustaa parveketta viihtyisämmäksi: hankkia sinne kukkia, etsiä kivan maton ja ostaa ehkä pari isompaa tuolia.

Toivottavasti teille kuuluu yhtä hyvää kuin minulle! Kesä ei ole enää kaukana ja vappuunkin on vain säälittävä kuukausi aikaa. Saan lähteä ekaa kertaa valkolakki päässäni juhlimaan, jihuu. Nyt siirryn kuitenkin keittiön puolelle tiskaamaan ja kokkaamaan. Tarkoituksenani oli valmistaa tänään avokadopastaa, mutta näppäränä kodin hengettärenä unohdin ne avokadot kauppaan. Täytynee keksiä jotain muuta :)

Puss och kram!

♥: Elli

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kevät(tukka)

Minuun on iskenyt kevätvimma. Miten hyvältä voikaan tuntua auringonpaisteeseen herääminen, kuivat ja hiekattomat kadut, ilman lapasia tarkeneminen sekä lintujen iloinen viserrys? En vihaa talvea, mutta kevät vaan herättää minut aina eloon. Tuskin olen ainoa, joka tuntee näin - sen verran enemmän hymyileviä kasvoja olen saanut palvella töissä viimeisten parin viikon ajan.

Tein vähän aikaa sitten päätöksen, että haluan pitkän vaalentamisen jälkeen sittenkin palata takaisin luonnolliseen hiusväriini, tummanruskeaan. Tää pehko kasvaa niin järjetöntä vauhtia (hyvä hyvä), että tyveä pitäisi käydä näyttämässä kampaajalle joka kuukausi enkä oikein syty ajatukselle. Uskon myös siihen, että hiusten oma, aito väri sopii jokaiselle parhaiten.

Alla tänään otettu kuva minusta ja ystävästäni Ninnistä. Juuresta n. 10cm on täysin omaa hiusta ja loput pituudet ja latvat yritettiin sävyttää samanlaiseksi.


Mitä sanotte? Itse henkilökohtaisesti tykkään enemmän vaaleista hiuksista, mutta tiedän ettei mulla riitä kärsivällisyys ravata kampaajalla raidoittamassa päätäni niin usein, että saisin vaaleiden hiusten sävyn pysymään juuri sellaisena kuin haluan. Mulla muuttuu vaaleat kohdat alta aikayksikön kellertäviksi, ja se ei oo erityisen viehättävän näköistä. Lisäksi vaalennus on kuluttanut hiustani hurjasti, ja nyt läträänkin eri öljyillä ja hoitoaineilla saadakseni ne jälleen hyväkuntoisiksi ja kiiltäviksi.

Hiukseni ovat nyt pidemmät kuin mitä ne olivat tippuessaan. Sen lisäksi ne ovat iiiihanan paksut ja luonnontaipuisatkin. Pehkon kiharuus on laantunut kasvun myötä, joten ihan Shakira-tukkaa tästä ei nyt kuitenkaan tullut. Kasvatan tätä vielä noin 15 cm, sitten olen tyytyväinen. Summa summarum, oloni on pitkästä aikaa itsevarma ja kaunis.

Toimikoon tämä postaus tsemppinä teille lukijoille, jotka kärsitte syövän myötä kaljuuntumisesta tai kasvattelette hiuksianne takaisin. Sieltä ne vielä tulee, entistä ehompina jopa!

♥: Elli

torstai 27. helmikuuta 2014

Ilmeeni, kun 2v-kontrollit olivat täysin puhtaat...




... JEE! Koska minut kuvattiin syksyllä, niin tällä kertaa otettiin pelkät verikokeet ja käytiin ne läpi lääkärin kanssa. Kaikki reilassa eikä mitään hämminkiä missään arvoissa. Hymyilyttää taas enemmän kuin Naantalin aurinkoa. Töissäkin sanottiin tänään, että sädehdin. Elämä on hyvä.

Pusuja!

♥: Elli