tiistai 5. syyskuuta 2017

RV39

Laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa ja monet kyselevät, miltä minusta tuntuu - jännittääkö, pelottaako, olenko innoissani ja niin edelleen. Se on yllättävän kinkkinen kysymys. Noin 95% ajasta olisin nimittäin täysin valmis lähtemään tositoimiin ja puskemaan tämän ipanan ulos, mutta se 5% minusta on todella hukassa.

 Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, olisin eilen aloittanut kolmannen yliopistovuoteni ystävieni ympäröimänä tutussa ja turvallisessa Savonlinnassa. Olisin ehkä hakeutunut tutoriksi tänäkin vuonna ja valmistautuisin perusharjoitteluun laatimalla tunti- ja jaksosuunnitelmia urakalla. Olisin käynyt illalla pelaamassa tennistä ja viilettänyt menemään opiskelijariennoissa tummansiniset haalarit jalassa. Seuraavana päivänä olisin tallustanut läppäri kainalossa taas OKL:n loputonta mäkeä ylös, suuntanani kenties sivuaineen luennot. Sivuaineen, jota en vieläkään tiedä, koska en sitä keväällä edes hakenut.

Kaiken tämän sijaan mietin nyt, minkämerkkiset vaipat ovat parhaita (Libero, Muumit, Pampers, Happy, mitä näitä nyt on) ja missä koossa niitä kannattaisi varata ensimmäisiä päiviä varten. Pohdin tosissani, kehtaako rintapumpun ostaa käytettynä vai olisiko hygieniasyistä mukavampaa hakea sellainen kaupasta. Entä pitääkö sen samperin rintapumpun olla manuaalinen vai sähkökäyttöinen? Tarvitsemmeko kätkythälytintä vai uskallanko nukkua levollisesti ilman sitäkin? Riittääkö vaunuverhoksi normaali harso vai täytyykö sitäkin varten lähteä ostoksille? Entä jos en osaa hoitaa vauvaa oikein - jos en huomaakaan, milloin sillä on nälkä, milloin väsyttää tai milloin muuten vaan ottaa päähän? Kuinka selviämme mahdollisista masuvaivoista tai refluksista? 


Entäs ne hetket, kun minun tekisi mieli olla edelleen huoleton (ja vähän vastuutonkin) 23-vuotias Elina - miten niistä pääsee yli? En aio kaunistella totuutta, koska toden totta minua välillä ahdistaa. Tällä hetkellä en tunne oikein kuuluvani mihinkään. En ole vielä "oikeasti" äiti, mutta en myöskään hetkeen opiskelija tai työssäkäyvä. Olen äitiyslomalla ja täytän päiväni siivoamalla, lukemalla, kokkaamalla, lenkkeilemällä ja nukkumalla. Tällainen päivittäinen runsas kotona oleminen on minulle uutta, koska olen tottunut juoksemaan aamusta yömyöhään yliopiston, treenien, työpaikan ja illanviettojen välillä.

Kuka minä olen ja mitä ihmettä mulle on tapahtunut? Lyhyessä ajassa, silmänräpäyksessä.

Valtaosa minusta siis ei malta odottaa, että tyttö saapuu pian maailmaan, mutta se pieni, piskuinen osa pistää kaikin mahdollisin keinoin hanttiin. Fyysisesti voin edelleen erinomaisesti, mutta henkisesti tämä on kyllä aikamoista. Itkuherkkyys vaivaa ja mielialani seilaavat laidasta laitaan voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. 

En edelleenkään kadu päätöstäni pitää tätä lasta, vaikka ruikutukseni siltä saattaakin kuulostaa. Olen aina halunnut olla äiti ja nyt se hetki on ihan käsillä. Naiivisti ajateltu ehkä, mutta olin elänyt siinä uskossa, että solahtaisin luontevasti äidin rooliin heti plussaamisen jälkeen. Koska polkuni ei ollutkaan ihan niin kivitön kuin ajattelin, niin monesti oman äitini syli on ollut se paikka, johon olen käpertynyt hakemaan tukea ja turvaa tässä äidiksi kasvamisessa. 



Olen kävellyt päivittäin pitkiä lenkkejä ja yrittänyt selkeyttää ajatuksiani. Monesti olen miettinyt sitäkin, että kuinka tästä kaikesta olisi ollut mahdollista selvitä yksin. Poikaystäväni on maan mainioin ja vaikka häntäkin jännittää, niin me pärjätään kyllä. Kautta aikain ihmisistä on tullut vanhempia (suunnitellusti tai suunnittelematta), joten pakkohan sen hoivavietin on olla jossain määrin meihin sisäänrakennettu juttu.


Sellaisia fiiliksiä tällä kertaa. Sekavia, mutta varmasti asiaan kuuluvia. En ainakaan suostu uskomaan, että yksikään nainen olisi kasvanut äidiksi ilman hetkellisiä "apua mitä olenkaan mennyt tekemään"-kohtauksia. Luulen, että eilinen extempore-reissuni Savonlinnaan herätti minussa nämä ajatukset voimakkaana taas esiin. Oli aivan ihanaa nähdä koko opiskeluporukkaa pitkän kesän jälkeen, vaikka samanaikaisesti pidättelinkin itkua. Tiedättekö sen Suvi Teräsniskan biisin, jossa lauletaan "itkun kaulukset kurkkua kiristää"? Siltä minusta tuntui eilen koko päivän, vaikka kuinka yritin tsempata.

Olen onnellinen elämästäni Joensuussa ja kaikesta siitä, mitä olen jo saanut ja saan pian kokea. Silti haluaisin välillä vaan palata hetkeksi entiseen ja olla pieni vielä.

: Elli

maanantai 28. elokuuta 2017

rakas.



: Elli

tiistai 15. elokuuta 2017

MAMMALOMA




Sinne se kesä vaan hujahti! Tein muutaman kuukauden töitä ABC:lla ja vaikka välillä grillien äärellä ja tiskihuoneen trooppisessa ilmastossa olikin aika tuskaa lyllertää ison vatsan kanssa, niin nyt on himpun verran haikea olo. Mulla oikeesti on nyt loma ja nää on niitä viimeisiä hetkiä, kun ollaan poikaystävän kanssa kahdestaan. On kyllä aika luksusta, että saan muutaman viikon vaan keskittyä rentoutumaan ja laittamaan vielä viimeisiä juttuja kotona valmiiksi vauvaa varten. Viikot on tänään 35 + 1, joten h-hetkeen ei oo enää kauaa ♥ 

Eilen kävin neuvolan synnytysvalmennuksessa ja viikonloppuna mennään sitten tutustumaan itse synnäriin. Muita suunnitelmia mammalomalle ei oikeastaan ole - ajattelin nauttia luonnosta ja alkavasta syksystä kävelylenkkien muodossa, koska juoksemaan tai tenniskentälle en nyt oikein pääse. Mulla ois hirvee hinku lähteä mustikkaan tai sienestämään, mutta luulenpa etten pääse sen vertaa kyykkyyn (kaatumatta), että yltäisin niitä sieltä maasta napsimaan. Ensi syksynä sitten :) 

Mie koitan nyt hirveellä vauhdilla tehdä tälle naamalle ja toissapäiväisille kiharoille jotain, koska ollaan sovittu lounastreffit työkaverin kanssa keskustaan, ja itseasiassa mun pitäisi olla ihan pian jo menossa. Palataan taas!

: Elli

keskiviikko 2. elokuuta 2017

33+2


Oon saanut viimeaikoina uuden lempinimen "Möhis". Luulen, että sen taustalla piilee tämä möhömaha, joka alkaa olla täydellisen pinkeä ja pyöreä. Aamu aamulta vatsa tuntuu isommalta ja askel painaa himpun verran enemmän kuin edellisenä päivänä. Olen silti yrittänyt pysyä aktiivisena ja liikkeellä - mulla jatkuu työt vielä vähän aikaa ja muutenkin oon koittanut muistaa liikkua päivittäin. Välillä (kuten nyt) jalkani ovat kuitenkin niin turvonneet, että jo pelkästään varpaiden koukistaminen sattuu ja kävelen kuin tulisilla hiilillä. Työkavereitani on naurattanut jo monet kerrat, kun vuoron päätteeksi vetäisen putkikassistani esiin kenkälusikan ja hirveellä ähinällä yritän sulloa lenkkareita turvonneisiin tassuihini. Voi olla, että loppuraskauden ajan kuljen miehen sandaaleissa, jos tämä turpoaminen jatkuu samaa tahtia :-D

Tänne kuuluu siis hyvää. Viikko sitten käytiin moikkaamassa vauvelia ylimääräisessä syövän takia järjestetyssä ultrassa ja kaiken pitäisi onneksi olla kunnossa. Tämän kuun lopussa ultrataan vielä kerran ja katsotaan samalla, olisiko syytä varailla käynnistykselle aikaa. Kuten aiemmin kirjoittelinkin, niin meille on tulossa pitkä tyttö, koska hänen sääriluunsa mitta huiteli edelleen ihan omia käyriään pitkin. Nähtäväksi siis jää, milloin saamme hänet syliimme - se voi tapahtua oikeastaan ihan milloin vain. Samaan aikaan oon ihan kauhuissani, että synnytys on jo näin lähellä, mutta toisaalta meinaan haljeta malttamattomuudesta.

Mulla on tällä hetkellä tosi rakastettu ja hemmoteltu olo. Jokainen huolenaihe on oikeastaan ratkennut parhain päin ja meillä on ympärillämme ihanat perheet, jotka ovat olleet korvaamaton tuki ja turva raskauden edetessä. Vauva saa itselleen ihan loistavat sukulaiset Viime talven ajatus- ja tunnekaaosta muistellessani iskee epäusko siitä, että nyt oikeasti ollaan jo näin pitkällä ja kaikki on hyvin. Että mä selvisin - ja me selvittiin - siitä kaikesta yhdessä. Ei haittaa, että meillä on kotona liian vähän neliöitä tai että kaikki tavarat on ostettu käytettynä ja että mulla jäi yksi kurssi keväällä kesken. 

Meillä on kuitenkin kaikki just nyt paremmin kuin osasin tai uskalsin ikinä toivoakaan. 

: Elli 

perjantai 7. heinäkuuta 2017

JUTTUJA

Täällä elellään jo kolmattakymmenettä raskausviikkoa. Aika kuluu järisyttävän nopeasti - mammaloman alkuun on enää reilu kuukausi ja laskettuunkin aikaan päälle kaksi kuukautta. Vastahan mä kattelin kahta punaista viivaa kauhunsekaisin fiiliksin ja nyt jos vauva päättäisi tulla maailmaan, niin sillä olisi sangen hyvät mahdollisuudet selviytyä. Mikään kiire ei kyllä vielä ole, joten malttakoot vaan sinne syyskuuhun asti (niin ehkä äiti ja isi on ehtineet hankkia esim. pinnasängyn siihen mennessä...). 

Pyörittelin päässäni pientä postausideaa "raskausajan aakkosista", mutta en taida keksiä kaikille kirjaimille omaa kohtaa. Haluan kuitenkin listata ylös muutaman jutun, joita voin myöhemmin palata muisteloimaan tänne blogiin. 


Auto. Päivitimme poikaystäväni urhean ja uskollisen ratsun uudempaan, mutta käytettyyn perhefarkkuun. Edellisessä autossa ei olisi ollut muuten mitään vikaa, mutta takakontin ja sivuovien aukeamiseen ei voinut aina luottaa ja pakoputki oli siinä määrin rikki, että kuulin pörinästä, milloin poikaystävä käynnisti auton parkkipaikalla. Uusi auto on myös minua nuorempi (edellinen oli samaa vuosimallia minun kanssani) ja sinne mahtuu heittämällä yhdistelmävaunut ja viikonlopun ruokaostokset.

Kirpputorit. Oon ihan hullaantunut kirppareihin! Joensuussa varsinkin Mammuttitorilta löytää todella edullisesti ihan uudenveroista kamaa. Miksi maksaisin kaupassa yhdestä bodysta 14,95e, kun sen saman saa kirpparilta eurolla? Olen tähän mennessä ostanut yhden vauvanvaatteen uutena ja kaiken muun käytettynä, ja tuolla ne nyt odottavat pesukoneeseen pääsyä. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että ne ovat odottaneet sitä jo aika pitkään, mutta ryhdistäydyn tässä kyllä lähipäivinä ja hyödynnän tulevan mummolan isompaa pyykinpesukonetta (ja kuivausrumpua!!). Vauvan vaatevalikoima alkaa olla hyvällä mallilla, sillä enää tarvitsee hankkia muutamat tumput, töppöset ja sukat.

Raskausoireet. Kuten taisinkin jo pari postausta aiemmin kirjoittaa, niin selvisin alkuraskauden lähes oireetta, mutta nyt toisen kolmanneksen lopussa ja kolmannen alussa olen saanut minäkin niistä osani. Vatsa pullahti esiin noin yhdessä yössä rakenneultran aikoihin ja nykyään se on välillä niin pinkeä, että ihan sattuu. Alaselkä vihoittelee erityisesti iltaisin töiden jälkeen, mutta tukivyöllä ja jumppaamisella olen välttynyt saikulta. Myös turvotus on varmasti jokaiselle raskaana olleelle naiselle tuttu kaveri - heti kun lämpömittariin pamahtaa ulkona yli 20 astetta, niin mun nilkat on ku puupölökyt ja sormet ku hookoon siniset. Ai että, loppukesästä kuljen varmaan suosiolla vaan crocseissa. Muita oireita ei juurikaan ole ollut, mitä nyt perus suonenvedot, närästys ja pienet harjoitussupistukset piristävät välillä päivääni.


Hormonit. Tämän parisuhteen miehisellä osapuolella saattaisi olla tästä sananen jos toinenkin sanottavana, mutta osaan mä ehkä itsekin kuvailla tätä jotenkin :-D Siis onhan se kamalaa, että mielialat heittelevät minuutin sisällä laidasta laitaan. Kaikki tv-sarjat Suomen ihanimmistä häistä Madventuresiin itkettävät ja jos lähikaupasta sattuu olemaan lempparijugurtti loppu, niin pettymyksen määrä on kohtuuton. Mutta kun en voi sille mitään! Mieskin totesi keväällä, että onneksi jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen tilanne (toivottavasti) tasaantuu ja olen hormonihirviö enää vain kerran kuukaudessa. En mä tästä nauti mitenkään ja tiedostan vallan hyvin ne hetket, kun vallassa ovat hormonit enkä minä itse.

Ruoka. Mulla ei oo ollut mitään höpsöjä raskausajan himoja, kuten monilla naisilla tuntuu olevan. Olen kuitenkin vetänyt aivan napa karrella sitrushedelmiä ja miniluumutomaatteja (erityisesti niissä pikareissa olevia, voi jestas että ne on hyviä!) ja juonut pullokaupalla maustettuja kivennäisvesiä. Mun hampaiden kiilteestä ei varmaan oo tän raskauden jälkeen jäljellä mitään. Anyway, mun ei oo tehnyt mieli syödä mitään autonrenkaita tai sementtiä tai vastaavaa. Ruoka siis maistuu ja uppoaa samaan tahtiin kuin ennenkin ja ällötystä ovat aiheuttaneet lähinnä kanaruuat, jotka meinaavat jäädä suuhun vaan pyörimään.


Facebook-ryhmät. En ees häpeä myöntää, että oon aivan koukussa esimerkiksi Vauva 2017 -ryhmän lukemiseen. Mun mielestä on tosi jees, että tollasia matalan kynnyksen ryhmiä on olemassa ja niissä uskaltaa kysyä, jos jokin painaa mieltä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen taidan kuulua tällä hetkellä seitsemään mammaryhmään Facebookissa ja kahteen WhatsApp-ryhmään. Mies kuitenkin on välillä sitä mieltä, että mun psyykkeen kannalta ei oo hyvä, että stalkkaan noita ryhmiä monta kertaa päivässä. Okei, on siinä jotain perää... Vaikka vertaistuki on parasta, niin välillä muiden julkaisuja plärätessä iskee pakokauhu ja yltiömäinen tietotulva vaan vyöryy pään yli. On masentavaa katsella muiden kuvia vimpan päälle laitetuista vauvannurkkauksista, kun meiltä edelleenkin puuttuu se pinnasänky ja vaatteet tosiaan odottavat muovipusseissaan matkaa pestäviksi. Ja vaikka niitä muiden mammojen masukuvia on välillä mukava ihastella ja vertailla omaan masuun, niin kuvat täydellisen hoikista odottavista äideistä ja pyöreistä pallomahoista vetävät mielen väkisinkin matalaksi, kun oma olo on niin totaalisen turvonnut, iso ja epänaisellinen. Mahakin on ihan vino ja epätasainen, koska vauva viihtyy vain toisella puolella, huoh. Puolensa ja puolensa siis näillä ryhmillä.


Äitiyspakkaus. Ihana, ihana, ihana! Mulle oli itsestäänselvää, että valitsen rahan sijaan äitiyspakkauksen ja kun sen viimeinkin sain viime viikolla käsiini, niin ihan kuin joulu olisi tullut puoli vuotta etuajassa. Lähestulkoon kaikki pakkauksen vaatteet ja kuosit olivat mieleeni. Koko pakkaus sisältöineen pääsee varmasti käyttöön. Väkersin pari viikkoa sitten myös poikaystävälleni "isyyspakkauksen", johon ladoin esim. vauvakamaa I <3 DAD -kuosilla, hänen lempparijuomiaan ja -ruokiaan, luettavaa, vaippoja ja AC/DC:n bändipaidan koossa 62. Liitteeksi tulostin netistä löytämäni KELAn lomakkeen, jonka mukaan hänelle on myönnetty isyysavustus. Pikku jekku meni ihan täydestä ja mua jäi harmittamaan, että en ottanut miehen ilmettä videolle hänen avatessaan kirjeen ja lukiessaan sitä hämmentyneenä ääneen.


Vaunut. Siis miten monta erilaista mallia niitä voikaan olla...? Miten ihmeessä on mahdollista tietää, mitkä vaunut ovat hyvät ympäri vuoden säässä kuin säässä ja mitkä eivät? Ja miksi, oi miksi, ne pitää nimetä niin monimutkaisesti tyyliin viidellä eri vierasperäisellä kirjain- ja koodiyhdistelmällä? Me löydettiin käytettynä tori.fi:stä ihan pätevän oloiset Emmaljungat, jotka läpäisivät hometarkastuksen ja koeajon, ja ne lähtivätkin samantien meille mukaan. Vaunujen tarkempaa mallia en tähän hätään meinannut muistaa, mutta Googlen kuvahaun perusteella päättelen, että kyseessä ovat Emmaljungan duo edge -yhdistelmävaunut. Joka tapauksessa ne ovat nätin valkoruskeat ja niissä on isot ilmatäytteiset renkaat. Kyllä kelpaa minin nyt tutustua maailmaan, kun on niin siisti menopeli alla. Tosin tää tuleva äiti ei osaa vieläkään kikkailla kaikkia kuomun kangasosia sujuvasti paikalleen ja isikin päästi pari pahaa sanaa yrittäessään saada ratasosaa matalaksi, mutta kyllä tää tästä. Onneks on vielä se kaksi kuukautta arvioituun laskeutumisaikaan niin ehtii treenata.

Synnytys. Kyllähän se jännittää ja vähän jopa pelottaa. En niinkään pelkää itseeni kohdistuvaa kipua, koska tiedän sen olevan ohimenevää, mutta pelkään vauvalle tapahtuvan synnytyksessä jotain. Mä en ihan oikeasti mitään muuta tällä hetkellä toivo, kuin että h-hetken koittaessa saan terveen vauvan puskettua sisältäni ulos ja että se huutaa päivänvalon nähtyään palosireenin lailla. Nyt raskauden viimeisen kolmanneksen pyörähdettyä käyntiin olen vasta alkanut tajuta sen, että synnytys oikeasti lähestyy koko ajan. Muutenkin koko vauvahomma konkretisoituu päivä päivältä paremmin, koska ravaan neuvolassa harva se viikko ja kävinpä jo ensimmäisessä perhevalmennuksessakin. Yllätyksekseni pääsen myös vielä kerran ultrattavaksi tämän kuun lopussa, koska lääkäri haluaa syöpätaustani vuoksi kontrolloida vauvan kasvua ja kehitystä normaalia tarkemmin. Siellä välikarsinassa kun edelleen on niitä minimaalisia jäännöskasvaimia ja vaikka niiden pitäisikin olla kuolleita, niin ne sijaitsevat suhteellisen lähellä miniä. Ja voi jumpe, jos uskaltavatkin mokomat kasvaimet kähmiä MUN vauvaa, niin revin ne ite sieltä sisuksistani pois. Hmpfh.

Että semmoista. Mulla oiskin ollu tähän yllättävän paljon kirjoitettavaa, mutta ehkä teen tälle jatko-osan joku toinen ilta. Just nyt oon aika väsynyt, koska juoksin lyllersin tiukan työvuoron tänään ja vauva on möykännyt mahassa koko päivän ihan höpönä. Se varmaan vaihtaa siellä sisustusta tai jotain... Välillä tuntuu, että sillä on pakko olla ainakin kahdeksan raajaa, koska potkuja satelee samanaikaisesti niin moneen eri kohtaan. Vaikka on tosi ihanaa tuntea potkut ja liikkeet, niin näin puolenyön aikaan ois ihan kiva päästä nukkumaan rauhassa. Unet kun muutenkin ovat olleet jo pidemmän aikaa katkonaisia (normaali yö etenee suunnilleen näin: tunge kaksi tyynyä polvien väliin - käänny sata kertaa etsiessäsi hyvää asentoa - löydä vihdoin se hyvä asento ja nukahda - herää pissalle - asettele tyynyt ja etsi asento - herää janoon - asettele tyynyt ja etsi asento - herää suonenvetoon - asettele tyynyt ja etsi asento - herää närästykseen - asettele tyynyt ja etsi asento toista herätyskelloon asti), niin välillä pieni unirauha olisi paikallaan, jos saisin pyytää, parahin vauva? <3 

: Elli

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Ensinnäkin suurensuuri kiitos vielä onnitteluista! Hauskaa nähdä, että täällä vielä käy ihmisiä kurkkaamassa, mitä mulle kuuluu. Voi olla, että jatkossakin tuun jakamaan täällä ajatuksia tulevasta äitiydestä - siitä nimittäin riittäs puhuttavaa, haha. Oon jo varmaan puuduttanut läheiseni näillä vauvajutuilla.



Vertailin eilen tylsyyksissäni kuvia, joita oon napsinut tässä raskausviikkojen edetessä. Muistan elävästi, kuinka massu tuntui hirvittävän isolta ja kömpelöltä jo tuolloin viikolla 15... Eihän se ollut vielä mitään! Tällä hetkellä olo alkaa olla aika kömpelö ja pyöreä. Esimerkiksi tskaamisesta ja ruuanlaitosta on tullut jännää, koska maha on koko ajan tiellä. Mun pitäisi melkein pukea ensin jotkut suojavarusteet päälle, koska vaatteet on valehtelematta joka kerta kotitöiden jälkeen joko märät tai likaiset vatsan kohdalta. Kumartuminen ja tavaroiden nostelu ei myöskään tapahdu enää yhtä näppärästi kuin aikaisemmin. 

Muuten oon voinut tosi hyvin, pientä turvotusta ja satunnaista päänsärkyä lukuunottamatta. Painoa on tullut +7kg koko raskauden aikana, josta suurinosa pölähti heti ensimmäisen kolmanneksen aikana ihan vaan nesteenä. Nyt painonnousu on tasaantunut ja keskikäyrillä mennään sekä minun että vauvan mitoissa. Rakenneultrassa meille povattiin pitkäsääristä vauvaa, mikä ei sinänsä ole ihme, kun isänsä on kaksimetrinen ja minäkin 174cm pitkä.  

Olemme poikaystäväni kanssa siinä mielessä onnekkaita, että me ollaan oltu alusta asti yhtämielisiä muutamista vauvaan liittyvistä seikoista. Häntä ei esimerkiksi kasteta kirkkoon, vaan ristiäisten sijaan pidämme nimiäiset. Vauva saa isänsä sukunimen, vaikka emme ole naimisissa eikä olla lähiaikoina kyllä avioon astumassakaan. Olemme myös samaa mieltä siitä, että vauvasta ei julkaista tunnistettavia kasvokuvia esimerkiksi Facebookiin tai tänne blogiin. Hän saa sitten itse myöhemmin päättää, että haluaako itseään sosiaaliseen mediaan ollenkaan. Toki ihan pikkuvauva-aikana kaikki vauvat näyttävät lähestulkoon samalta, mutta heti kun kasvonpiirteitä on tunnistettavissa, niin emme halua hänestä kuvia internettiin. En tuomitse vanhempia, ketkä julkaisevat lastensa kuvia avoimesti, mutta itse en halua niin tehdä :) 


Mun hiukset on kasvaneet raskausaikana hirveetä kyytiä! Liekö sitten hormonien vai mammavitamiinien tuotosta, en tiedä, mutta en valita. Leikkautin syksyllä melkein polkkatukan ja sen jälkeen olen käynyt tasoittamassa latvoja kolme kertaa. Tänään sain taas aikaiseksi raahauduttua kampaajan penkkiin pitkästä aikaa ja voi että, miten fressi olo mulla onkaan! Päässäni on muuten oma väri, mutta latvoista löytyy loppusyksystä laitettuja vaaleita raitoja. Niitä kirkastettiin tänään fibreplex-käsittelyllä ja suosittelen kyseistä hoitoa lämpimästi muillekin luonnonkiharat ja karheat hiukset omaaville! Vaaleutta saatiin korostettua tosi hyvin ilman vaalentamista. Blondaaminen ainakin mulla kuluttaa hiusta todella paljon ja lopputulos on yleensä keltainen ja pörröinen. Ei siis ihan sitä, mitä lähdettiin hakemaan. 

 Ulkona paistaa just nyt maailman ihanin aurinko ja ajattelin houkutella ton yhden turjakkeen kanssani Lykynlammelle käppäilemään. Oon talsinut noita polkuja vaahtosammuttimen kokoisesta asti, mutta jotenkin niihin ei vaan kyllästy. Pitää myös ottaa nyt tästä säästä kaikki ilo irti, koska hetkenä minä hyvänsä voi taas tulla rakeita tai ties mitä ukkoja-akkoja taivaalta. Viime viikollakin kuljin vielä talvitakissa, koska olin ihan umpijäässä.

Meen muuten tänään pitkästä aikaa yövuoroon, iik! En oo tehnyt yötöitä melkein kahteen vuoteen, joten kyyti voi olla kylmää...

: Elli

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

ROCKABYE BABY


Kuva nt-ultrasta maaliskuun alusta (rv 12), nyt mennään jo raskausviikolla 24 + 1 

Koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu seuraavaksi. Se, jos jokin, on samaan aikaan sekä pelottavaa että ihanaa. Olen vajaan vuoden sisällä esimerkiksi asunut ulkomailla, tullut takaisin Suomeen, eronnut, juhlinut villisti muutaman kuukauden ja tavannut uuden ihmisen. Ennen kaikkea olen kuitenkin rakastunut tuohon pieneen ihmeeseen, joka tälläkin hetkellä potkii sisälläni niin, että vatsa tärisee. Talvi ja alkukevät olivat henkisesti raskasta aikaa, mutta nyt tilanne on se, että asun jälleen Joensuussa (vihdoin!) ja pohdimme komeamman puoliskoni kanssa, milloin saisimme aikaiseksi viedä viimeiset muuttorojut varastoon ja nakuteltua taulut paikoilleen.

Vauva oli yllätys. Yllätys, joka laittoi meidän kummankin suunnitelmat uusiksi sillä samalla sekunnilla, kun tikkuun piirtyi kaksi punaisena helottavaa viivaa. Se ei kuitenkaan tee tuosta pienestä, tällä hetkellä 30cm mittaisesta vauhtihirmusta, yhtään vähemmän rakastettua. Häntä odotetaan saapuvaksi niin paljon, että välillä päivät ja viikot tuntuvat vain matelevan. Laskettu aika on syyskuun puolivälissä ja vaikka haluaisinkin jo saada oman pienen syliini, niin toivon, että hän malttaa odottaa siihen asti rauhassa. 

Niin. Jos joku tammikuun alussa olisi sanonut minulle, että näin tulee tapahtumaan, olisin luultavasti nauranut hänet hiljaiseksi. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja pakko on kyllä todeta, että onneksi ihmisen raskausaika on niinkin pitkä kuin 9 kuukautta! Kovin paljon on ollut opeteltavaa, ajateltavaa, tuskailtavaa, iloittavaa ja järjesteltävää. Uuden kodin nurkat alkavat hiljalleen täyttyä vauvan tavaroista - olemme saaneet ystäviltäni hirvittävän määrän pienenpieniä vaatteita, sitterin ja unipesän. Monta hankintaa täytyy vielä tehdä, mutta onneksi tässä on vielä kesä aikaa toimia. Kahdella opiskelijalla ei ole varaa tarjota lapselle hirveästi materiaa, mutta rakkautta, lämpöä ja turvaa senkin edestä. Sitä tarjoavat myös tulevat isovanhemmat, jotka ovat kokeneet vauvauutisen myötä pienen höpsähtämisen ♥ 

Kaiken kaikkiaan vauvaa odottaa täällä minun ja poikaystäväni lisäksi aikamoinen komppania. Vähiin käyvät sanat, kun haluaisin kiittää esimerkiksi ystäviäni kaikesta siitä tuesta, jota he ovat minulle kuluneen kevään aikana osoittaneet. Niin syvää on kiitollisuuteni. 


Toinen vuosi yliopistossa alkaa olla taputeltu ja aivan varmasti tulen muistelemaan kaikkea tätä hyvällä. Opettajuus tuntuu edelleen omalta jutulta, mutta sen tarkempi muoto hakee ehkä hieman itseään. Olen tyytyväinen, että kaiken myllerryksen keskellä sain kasaan kiitettävän määrän opintopisteitä ja monialaisten harjoittelut suoritettua. Kävin koko ajan myös töissä ja sain toimia viikon ajan ihan oikeana opettajanakin 2-luokalla. Tästä vuodesta jäi paljon ihania muistoja ja tietotaitoa käteen, joten nyt voin hyvillä mielin keskittyä kesän ajan vielä töihin ja jäädä sitten elokuussa mammalomalle. Ikävöin opiskeluporukkaamme jo nyt, mutta "onneksi" Savonlinnan kampus kuitenkin lakkautetaan ja saan nää tyypit Joensuuhun syksyllä 2018 eli voin jatkaa opintojani heidän kanssaan.


Olen kirjoittanut tätä postausta kaksi päivää. Pyyhkinyt sanoja ja kappaleita pois, muotoillut ne uudelleen ja uudelleen. On niin hankalaa ilmaista tiivistetysti kaikki se, mitä viime kuukaudet ovat pitäneet sisällään. En malta odottaa, että saan olla äiti maailman täydellisimmälle pienelle tytölle. Vielä nyt silittelen häntä vatsani läpi, mutta ihan pian hän on täällä ja meillä on koko loppuelämä aikaa nähdä ja kokea yhdessä.

: Elli ja nalle

Ja koska tämä blogi on alunperin perustettu syövän takia, niin täytynee mainita siitä, että maaliskuussa kävin Meilahdessa viimeisissä kontrolleissani. Minut todettiin terveeksi ja kontrollointi jatkuu enää aikaistetun mammografian merkeissä lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Tässä se nyt sitten oli, meitsin syöpä. Voi vitsi oikeesti.