maanantai 30. joulukuuta 2013

Minä haluan hieman huvia / seikkailuja, elokuvia / sekopäänä hulluna heilua / ja rakastaa sinua









Huhuu, onko täällä enää ketään? Olen tiedostanut viimeisen kuukauden aikana, että blogini vetelee viimeisiään. Se tekee oloni ristiriitaiseksi - toisaalta myös kovin helpottuneeksi, mutta myös hyvin surulliseksi. Tämä on ollut niin iso osa minua 2,5 vuoden ajan, etten tiedä, mitä ajatella. Uskon kuitenkin, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Tämän blogi auttoi minua selviämään syövästä henkisesti, sillä taudin selättämisessä fyysisiä hoitoja reilusti rankempaa oli nitistää syövän etäpesäkkeet alitajunnasta.

Vaikka blogi on nyt hoitanut hommansa kunnialla loppuun, syöpä on mielessäni edelleen päivittäin. Joka ikinen kerta katsoessani itseäni peilistä, näen syövän. Mutta merkittävänä erona esimerkiksi vuodentakaiseen on siinä, että nykyään näen peilistä MUUTAKIN kuin sen syövän. Näen sieltä nuoren naisen, joka pyörittää omaa talouttaan, käy töissä, ihastuu keskimäärin kerran tunnissa ja unelmoi.

Elämässäni on tapahtunut hirvittävästi vuoden 2010 jälkeen. Paljon myös sellaista, mikä ei ole päätynyt tänne blogin puolelle. Olen joutunut ottamaan radikaalisti enemmän vastuuta eikä pää ole aina pysynyt muutosten perässä. Tänä jouluna on itketty, naurettu, nukuttu siskonpedissä ja rakastettu. On halattu mummoa niin kovasti, että sen energian avulla jaksaa vaikka läpi harmaan kiven. Tapsantansseilla on kikatettu lukioaikaisten ystävien kesken mahat kippurassa, pyöritty ympyrää ja kaadettu skumpat paidalle.

On käyty haudoilla muistamassa heitä, ketkä nauttivat joulusta jossain muualla kuin täällä. Kannustettu entistä kotiseuraa voittoon Meilahdessa, huudettu ainoina Joensuun puolesta, niin pirun ylpeinä juuristamme. Leikitty tonttutyttöjä ja -poikia töissä punaiset lakit päässä, lenkkeilty tihkusateessa ja vedetty keuhkot täyteen ilmaa. Sanalla sanoen: olen elänyt.

Että täällä mä edelleen puuskutan eteenpäin, vaikka teitä en olekaan moikkaillut. Mielestäni te ette häviä koskaan, sillä tämän blogin mukanaan tuomat ihanat, ihanat ihmiset ovat jaksaneet tsempata minua vaikeimpina hetkinäni ja iloinneet kanssani onnistumisista. En osaa edes sanoin kuvailla, kuinka tärkeää se on minulle ollut.

Tää ei ole vielä viimeinen postaus, sillä tulossa on vielä äitini kirjoittamat vastaukset kysymyspostaukseen sekä kuvapostaus uudesta (tai no uudesta ja uudesta, johan tässä on tullut puoli vuotta asuttua...) kodistani. Jatkossakin jätän blogini näkyviin ainakin joksikin aikaa, koska toivon sen auttavan jotakuta sairastavaa.

 Hauskaa vuodenvaihdetta kaikille! Muistakaa pitää huolta toisistanne ja kertoa, kuinka paljon rakkaimmistanne välitätte.

♥: Elli