ÄITI VASTAA

Saitte syksymmällä mahdollisuuden laittaa äidilleni kysymyksiä liittyen minuun/meihin ja syöpääni. Äiti tuossa pahoitteleekin vastausten viipymistä (ei 6kk ole kauaa, eihän?) ja samasta pyydän anteeksi minäkin! No, pidemmittä puheitta päästän rakkaan äiskäni nyt ääneen.
_________________________________________________________________________________

"Elina yllätti minut tällä postauksella, tai ennemminkin sen ajankohdalla. Oli kyllä kysynyt aiemmin, josko vastaisin, jos kysymyksiä tulisi - ja olin siihen nähtävästi myöntynyt. Kiitos kaikille kysymyksistä, ja pahoitteluni siitä, että vastaukseni ovat viipyneet. Elämäni on ollut aika hektistä viime aikoina. Yritän joka tapauksessa ottaa mallia Elinasta, ja olla yhtä avoin ja rehellinen kuin hän."

Miten tapasitte Ellin isän kanssa?
Baarissa. Pitkän huiskea mies kommentoi hymyäni. Sovimme treffit seuraavaksi illaksi, mutta kommelluksia riitti… ko. mies ajoi kolarin ennen tapaamista, joutui ensiapuun, ja oli jo lähettämässä kaverinsa sijaiseksi, kun emme siinä vaiheessa tienneet toisistamme kuin etunimet. Pääsi onneksi itse paikalle. Autosta tuli kuitenkin banaani.

Joku nolo muisto Ellin lapsuudesta?
Ei ole sinänsä noloja muistoja, hassuja vain. Yhtenä aamuna päivähoitoon lähtiessään Elina (ehkä 4 v) valitteli, että takamusta kutittaa. Oli kiire, ja isänsä yritti hoputtaa. Tyttö kitisi ja kiemurteli niin, että minä aloin sitä riisua… kurahaalarit, ulkohaalarit, villapuku, collegepuku, sukka- ja alushousut, kunnes lopulta sain työnnettyä käteni kohti pieniä pakaroita. Sieltä löytyi voideltu ruisleipä voipuoli peppua kohti. Oli siitä yksi haukkaus otettu. Mystinen juttu… Varmaa on se, että hoitaja olisi yllättynyt löydöstä vielä meitä enemmän.

Kamalin murrosikäteko Ellillä?
Ei ollut kamalia tekoja. Riitelimme ja huusimme joskus kovasti, ja olen niistä riidoista todella pahoillani. Provosoiduin välillä hirvittävän helposti! Myöhemmin olen lohduttautunut sillä, että Elina on ensimmäinen lapseni enkä ollut aikaisemmin ollut murrosikäisen äiti. Piti opetella sekin.

Miltä tuntui kun Elli muutti pois kotoa?
Muutto heti yo-kirjoitusten jälkeen tapahtui niin nopeasti, että minulle tuli kiire kertoa kaikille, että meillä kahdella on ihan hyvät välit. Vakavasti puhuen, näinhän asioiden kuuluu mennä – lapset ovat vain lainassa. Ikävä on välillä niin kova, että koskee fyysisestikin, mutta en voisi ikinä vaatia Elinaa muuttamaan elämänsä suuntaa minun ikäväni takia. Joskus olen leikilläni märissyt, että olisit voinut itsenäistyä lähempänä - vaikka Outokummussa (sinne on matkaa n. 50 km).

Miten kuulit Elinan syövästä? Mikä oli ihan eka reaktio asiaan ja mitkä sanat Ellille? Kerro vaikkapa niin hyvin kuin osaat, jos ei muistu mieleen.
Kävimme Elinan kanssa lääkärissä elokuun alussa 2011 ja pian sen jälkeen ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa. Samalla otettiin ohutneulanäyte solisluun kuopassa olleesta patista. Eihän siinä montaa päivää mennyt, kun lääkäri jo soitti ja kertoi epäilyksistä. Lisätutkimusten jälkeen asia sitten varmistui. Kun lääkäri otti yhteyttä, olin töissä ja onnekseni työkaverini huoneessa. Sovimme, että lääkäri soittaa myös Elinalle. Niin nopeasti kuin pystyin lähdin kotiin Elinan luokse.

Mitenkähän niitä tunteita osaisi kuvailla? Se oli toisaalta hirvittävän epätodellista, toisaalta hirvittävän totta. Pelotti, mitä kaikkea Elina joutuu kokemaan. Ekan yön nukuimme kahdestaan olohuoneen lattialla, koska halusin, että Elina näkee minut heti, kun herää. Pitkin yötä sitten katselimme toisiamme. Kun veimme Elinaa ensimmäistä kertaa hoitoihin ja jouduimme pysähtymään aamuruuhkaiseen risteykseen, oli ihmeellistä tajuta, kuinka muut ihmiset menivät töihin ja kouluun – maailma siis rullasi radallaan aivan kuten ennenkin - mutta meidän autossamme olevien ihmisten elämä oli muuttunut. Ja näin olisi, vaikka Elina paranisikin! Vaikeita aikoja ja menetyksiä olin kokenut jo aikaisemmin, mutta tämä oli kovin kolaus tietynlaiselle elämän perusluottamukselle. En ollut pystynyt suojelemaan omaa lastani. Se tuntui pahimmalle.

PS. Mä ihailen sun ja Elinan lämpimiä välejä.
Voi kuulostaa pateettiselta, mutta tunnen olevani rikas just lasten takia :)

Miten Elina on muuttunut syövän jälkeen?
En tiedä, onko Elina varsinaisesti muuttunut, ehkä ennemminkin tietyt luonteenpiirteet, kuten sisukkuus ja optimismi, ovat vain korostuneet. No, onhan se välillä äkäinen kuin ampiainen, kun mikään ei suju ja naamassa on finni. Yleensä neito kuitenkin leijailee ja kihertää ’so what’… Syöpähoidot olivat rankkoja, mutta meille kävi niin hyvin, että hoidot tuottivat myös tulosta.

Miten sinun ajatusmaailmasi on muuttunut Elinan sairastumisen jälkeen?
Tähän en osaa oikein vastata. Luulen, että tärkeysjärjestykseni on ollut aina jokseenkin kohdillaan, mutta kyllä menettämisen pelko on syventänyt rakkauttani läheisiäni kohtaan. Olen toisaalta huolehtivaisempi kuin ennen, mutta toisaalta huolettomampi. Vähän skitso ja rasittava.

Kävikö mielessäsi ennen Elinan sairautta, että näin voisi koskaan tapahtua?
Itse asiassa kävi. Ei tietenkään sillä tavalla kuin sitten tapahtui, mutta olen joutunut luopumaan monesta läheisestäni enkä ole pitänyt mitään tai ketään itsestään selvänä.

Miten reagoit, kun kuulit asiasta?
Piti hengittää syvään, mutta päätin saman tien, että pidämme arjesta kiinni niin hyvin kuin voimme. Itkin toki monta kertaa, mutta olin silloin yleensä yksin.

Keskustelitteko muun perheen kesken Elinan "selän takana" hänen sairaudestaan?
Joskus jotakin, mutta yleensä selän takanakin puhutut asiat tuotiin jossain vaiheessa framille.

Oletko miettinyt, miksi juuri Elina sairastui?
Sairauden aikana pohdimme tätä monta kertaa, vaikka tiedostimme, että tällaista vain tapahtuu. Ja se itse asiassa oli just se, mikä pelotti: se, ettei aina ole keinoja puolustautua tällaista vastaan! Hain toki välillä syitä itsestänikin. Mietin raskausajan ruokavaliota, ympäristömyrkkyjä yms. mutta sen kaltainen ajattelu vei vain voimia. Ei siitä ollut hyötyä.

Mikä auttaa jaksamaan, kun lapsi sairastaa syöpää?
Arki, puhuminen, lähellä oleminen. Minua auttoi myös tiedon hankinta sekä tilasto- ja todennäköisyystiedot, joita Hodgkinin lymfoomasta oli julkaistu. Elinan kanssa tuli harrastettua myös mustaa huumoria.

Jos olisit saanut sairastaa syövän Elinan puolesta, olisitko tehnyt sen?
Ehdottomasti.

Pelottaako syövän uusiutuminen?
Kyllä, mutta pelkoon ei saa takertua.

Millaista oli päästää Elina muuttamaan pois kotoa juuri syövästä toipuneena?
Tähänkin vastasin aikaisemmin, mutta voisin lisätä, että olin ja olen yhä tosi ylpeä siitä, että Elina on rohkea, karjalainen voimanainen. Ei jäänyt äidin syliin mussuttamaan.

Saitteko mielestäsi tarpeeksi tukea ja apua koko perhe, kun Elina sairasti?
Kyllä ja ei. Sairaalassa meiltä ei kysytty kertaakaan, kuinka me voimme perheenä, mutta olimme silti tosi tyytyväisiä Elinan hoitoon. Sanoin aina, kun lähdin hoitohuoneesta, että ’jätän sinut nyt toisten äitien huomaan’. Hoitajien ja Elinan suhde oli lämmin. Lähisuku, ystävät ja työkaverit reagoivat kukin tavallaan tilanteeseemme, ja myöskin osoittivat myötätuntoaan eri tavoin. Täytyy sanoa omalta kohdaltani, etten ole toisten osoittaman tuen suhteen helpoin tai vastaanottavaisin ihminen. Vahvuuteenkin voi näemmä sairastua.

Onko Elina ainut lapsi? Jos ei, miten Elinan sisarukset suhtautuivat sairauteen?
Elinalla on pikkusisko ja pikkuveli, joille tilanne ei tietenkään ollut helppo, mutta jotenkin se arki vaan rullasi. Sovimme muuten sellaisen jutun, että pienistäkin asioista, kuten kynsien lohkeamisista tms. sai valittaa. Kenenkään ei tarvinnut ajatella, että nyt pitää olla hiljaa tai kiltisti, ”koska Elina on syövässä” (pikkuveljen sanoin). Sisarusten rivit taisivat kyllä tiivistyä. Korjaa, Elina, jos olen väärässä. :)

Oletko pelännyt, että myös Elinan sisarukset sairastuvat?
On se käynyt mielessä. Kuuntelen yskät ja tarkistan ihomuutokset suuremmalla herkkyydellä kuin ennen, mutta kaikkeenhan ei voi etukäteen valmistautua. Kaupunkilaisellekin on sallittua käyttää maalaisjärkeä: jos jokin huolestuttaa kovasti, silloin mennään lääkäriin.

Miltä tuntui äitinä nähdä oman lapsen taistelevan syöpää vastaan? Tuliko sinulle joskus sellaisia epätoivon hetkiä, ettet tiennyt miten lohduttaa Elinaa vaikeimpina aikoina? Kaikkea hyvää teidän perheelle!
Kiitos, kaikkea hyvää myös sinulle! Silloin kun lapsella on vaikeaa, ollaan vanhemmuudenkin kipupisteessä. Sitä olisi valmis vaikka mihin, että ’paha’ poistuisi ja kaikki olisi niin kuin ennen. Epätoivon hetkiäkin oli, mutta silloin hoin mielessäni kuin mantraa, että tämä on väliaikaista, ja että Elina on pian terve. Pääosin pidin omat tunteet ns. narikassa hoitojen ajan. Pelkäsin romahtamista ja paniikkia – se ei olisi auttanut ketään. Välillä koin niinkin, että katsoin kaikkia tapahtumia ikään kuin ulkoapäin. Sitä on vaikea selittää. Kai se oli jonkinlaista itsesuojelua.

Miten itse koet kasvaneesi ihmisenä lapsesi sairauden aikana?
En tiedä, olenko kasvanut ihmisenä tämän takia… Olen ehkä tutustunut itseeni paremmin. Kriisit tuovat toisinaan esiin myös ei-niin-mukavia puolia. Aika usein kuulee sairastuneiden kertovan, että he ovat joutuneet lohduttamaan läheisiään. Minäkin huomasin välillä olevani suorastaan ylijärkevä tai ylirauhallinen puhuessani jonkun kanssa Elinan sairaudesta.

Vaikka jokainen äiti näkee lapsessaan enimmäkseen hyvää, niin osaatko sanoa kolme huonoa asiaa Elinasta tai sellaisia luonteenpiirteitä, joissa olisi kehitettävää?
Elina on minusta just sellainen kuin pitääkin. En osaa vastata muulla tavoin!

Kenelle itse pystyit purkamaan ajatuksiasi Elinan syövän aikana?
Puhuin asiasta aina kun joku jotain kysyi. Tunteista sen sijaan oli vaikea puhua, ja vieläkin on sellainen möykky sisällä, mitä en ole onnistunut purkamaan. Kun Elinan kaveri sairastui samaan syöpään, olimme hänen äitinsä kanssa yhteydessä silloin tällöin (tiesimme toisemme ennestään), mutta kunnolla tutustuimme vasta sen jälkeen, kun molemmat tytöt olivat terveitä. Tämä ystävyys on antanut minulle paljon. Toinen tietää sanomattakin, miltä tuntuu, kun kontrolliaika lähestyy. Niin, ja työkavereilleni olen kiitollinen huomaavaisuudesta ja sellaisista pienistä, voimia antavista hipaisuista tai katseista ohikulkiessa. Kiireen keskellä ei paljon juteltu, mutta laatu oli tässäkin tapauksessa määrää tärkeämpi.

Millaista on elää siinä pelossa, että syöpä uusiutuu? Ajatteletko asiaa esimerkiksi joka päivä vai pystyykö sen unohtamaan joskus? Koetko, että sun ja Elinan suhde on muuttunut paljon syövän myötä? Kerro kolme asiaa, joita toivot tällä hetkellä eniten omaan elämääsi tai teidän elämäänne liittyen.
Ajattelen, totta kai, aina välillä, että mitä tapahtuisi ja miten selviäisimme, jos syöpä uusiutuisi. Se olisi surullista, mutta kävisimme oitis senkin mörön kimppuun. Epäilemättä. En tiedä, millainen suhde minulla ja Elinalla olisi ilman syöpäkokemusta, mutta ainakin nyt suhde on hyvä. Elina on aikuinen nainen, mutta yhä lapseni. Ja saa ollakin. Kysyit kolmea asiaa, joita toivon omaan elämääni tai elämäämme: terveyttä, rakkautta ja rokkia, nyt ja jatkossa. Myös sinulle ja kaikille muillekin.

Vinkkejä lapselle, jonka pitäisi kertoa vanhemmilleen syövästä? Kuinka se kannattaa kertoa? (järkytyksen ja muun minimoimiseksi)
En tiedä, minkä ikäisestä lapsesta on kyse… Yleensähän alaikäisen lapsen vanhemmat saavat tiedon aikaisemmin tai jokseenkin samaan aikaan kuin lapsi itse. Jonkin asteinen järkytys on todennäköinen, kertoopa tuollaisen asian miten tahansa. Itse olen uutisten vastaanottajana sellainen faktat-heti-pöytään –tyyppi, mutta jos olisin kertomassa tällaista uutista, odottaisin ehkä hetken. Läheisten ja tuttujen reaktiot voivat olla oman kokemukseni mukaan yllättäviä, ja ne on helpompi ottaa vastaan, kun omat ajatukset ja tunteet ovat jonkinlaisessa järjestyksessä. Jokainen toki arvioi ja päättää itse, miten toimii.

_________________________________________________________________________________

Mulla tuli tippa linssiin näitä vastauksia lukiessani. Kyllä se vaan niin menee, että perhe on kaikista tärkein. Nyt ja aina.

Toivottavasti kysymysten esittäjät sattuvat vielä törmäämään tähän postaukseen! Äiti halusi myös välittää erityiskiitoksensa Kiaralle, joka jaksaa olla ihanan kannustava jokaisessa kommentissaan :)

 ♥: Elli