Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Vähän aikaa sitten sain kuulla, että jälleen kerran joensuulainen tyttö on saanut diagnoosin imusolmukesyövästä eli Hodkginin lymfoomasta. Hetken aikaa en ollut uskoa korviani - miten on mahdollista, että jo neljäs neito reilun kahden vuoden sisään sairastuu samaan tautiin? Hodkginin lymfoomahan on suhteellisen harvinainen ja siihen sairastuu vuodessa vain noin 100 henkeä. Siksi on hämmentävää, että meitä sairastuneita on näin monta ja samasta kaupungista lyhyen ajan sisällä. Laittaa väkisinkin miettimään, onko Joensuun juomavedessä tai maaperässä jotain mätää. Luultavasti kyse on kuitenkin vain sattumasta ja siitä, että Joensuun kokoisessa kaupungissa tällaiset tautitapaukset tuntuvat suuremmalta määrältä, koska asukkaita on vähemmän kuin esimerkiksi Helsingissä. 

Kun itse sairastuin, kaipasin kovasti vertaistukea. Harmikseni en tuntenut Joensuusta juuri ketään toista nuorta, joka olisi käynyt syöpähoidot läpi tai olisi ollut sillä hetkellä samassa tilanteessa kuin minä. Yhdessä tauti olisi ollut helpompaa kestää. Toki olin ja olen edelleen superkiitollinen laajalle tukijoukolleni, mutta totuus on, ettei kukaan muu kuin saman kokenut voi tietää mitä sairastava käy päässään läpi. Mielen myllerrys, fyysinen jaksamattomuus ja suuret kysymykset - sitä tuntee olevansa niin yksin, ennen kuin saa jutella toisen sairastaneen kanssa. Voin rehellisesti sanoa, että välillä pelkäsin sekoavani, koska ajatukseni eivät asettuneet mitenkään päin. Siinä tilanteessa olisi ollut helpottavaa purkaa sydäntä toiselle syöpänuorelle. Ihmiselle, joka sanomattakin tietää, kuinka huono olo sytostaateista voi tulla ja kuinka oma minäkuva voi yhtäkkiä muuttua normaalista nuoresta aikuisesta käveleväksi syöpäkasvaimeksi. 

Kun kuulin tästä uudesta tautitapauksesta, sisälläni heräsi vahva halu ottaa häneen yhteyttä ja tarjota auttavaa kättäni. Ketään en tietenkään voi pakottaa keskustelemaan, mutta tahdoin tuoda esille, ettei hän ole tilanteessaan yksin. Sain yhteydenottooni sangen kiitollisen vastauksen ja mulla on fiilis, että meistä tulee vielä hyviä ystäviä. Emme tunteneet aikaisemmin laisinkaan, mutta syöpä on niin iso juttu, että se yhdistää. Olen ystävystynyt muidenkin joensuulaisten "syöpätyttöjen" kanssa vasta heidän diagnoosiensa jälkeen, vaikka tiesimmekin toisemme entuudestaan. Nämä likat ovat mulle tuki ja turva - tiedän, että aina löytyy joku, jolle jutella jos syöpä pyörii mielessä. Luottaisin henkeni heidän käsiinsä, he ovat vahvoja ja turvallisia. 

Samanlainen apu haluan olla tälle nuorelle naiselle, jonka elämä sai uuden suunnan pari viikkoa sitten. Olen näiden uutisten jälkeen kelaillut päässäni syöpää normaalia enemmän. Vaikka omasta sairastumisestani onkin pian jo kolme vuotta (oikeesti, onko siitä niin pitkä aika? muistan kyseisen päivän kuin eilisen) ja pidän itseäni terveenä, tiedän, että mulla on tautini henkinen prosessoiminen vielä pahasti kesken. Katsoessani peiliin näen siellä edelleen karvattoman ja turvonneen syöpäpotilaan. Hassua, eikö? Ihmismieli osaa olla niin kiero. Näinä hetkinä muistelen omia hoitojani ja tunnen arvostavani nykyistä elämänlaatuani yhä enemmän. Mulla ei ole paljoa, mutta mitään massiivista en tarvitsekaan ollakseni onnellinen. Yksistään terveys riittää olemaan kiitollinen.

Sinulle, kaunis nuori nainen, haluan sanoa, että oot täyttä terästä! Nyt menee vähän heikommin, mutta tästä noustaan vielä. Tässä on tilaisuutesi näyttää maailmalle, mihin kaikkeen ihminen pakon edessä kykeneekään. Mielettömän asenteesi myötä uskon, että selätät Mr. Hodgkinin alta aikayksikön ja kun se päivä koittaa, mä järkkään sulle niin hemmetinmoiset bileet, että syöpä tajuaa pysyä jatkossakin kaukana! Siihen asti aion seistä sun tukena ja auttaa kaikin keinoin, miten voin. Kuunnella, jakaa omia kokemuksiani tai olla vaan lähellä. Läsnäolo on usein parasta, aina ei tarvita edes sanoja. 

Toinen syövän sairastaneista ystävistäni majaili viikonloppuna pari päivää luonani täällä Helsingissä, ja yksissä tuumin päätimme askarrella kohtalontoverillemme tsemppikortin. Siitä tuli meidän mielestä niin hieno, että haluan jakaa sen myös teidän kanssanne!

Toivottavasti kortti sai saajansa edes vähän hymyilemään, minut ainakin tuo trollface saa kerta toisensa jälkeen nauramaan :)

Halirutistukset teille kaikille, pidetään toisistamme huolta, eikö niin? Mä menen nyt suukottamaan poikaystävää ja sitten höyhensaarille.

♥: Elli