MITÄ ELÄMÄ TUO, SE TULKOON MINUN LUO

Se ois taas lokakuu ja Syöpäsäätiön perinteisen Roosa-nauha -kampanjan aika. Kaikki vastaavat tempaukset ja varainkeruut ovat koskettaneet minua erityisen paljon oman syöpäni jälkeen, joten tänäkin vuonna ostin itselleni uuden Roosa-nauhan ja lahjoitin verkossa pienen summan rahaa tutkimusta varten. Mielestäni nauha on ollut joka vuosi nätti, mutta tällä kertaa se on jotenkin erityisen hyvin suunniteltu. Teemana on "Yhdessä eteenpäin", ja Minna Parikan tuunaamassa rusetissa onkin ihanasti jalat, joiden korot muodostavat askeleet. Kuinka kaunis idea se onkaan? Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen suomalainen tuntee jonkun, jota on kohdannut syöpä. Siksi se koskettaa meitä kaikkia ja siitä selviäminen on helpointa, kun käymme taistoon yhdessä.

Sairastumisestani on reilut kolme vuotta aikaa. Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että on vaikeaa kuvitella enää elämää, jossa ei tarvitsisi enää ajatella syöpää samalla tasolla, kuin sitä tällä hetkellä tulee ajateltua. Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen nuori aikuinen minusta olisi kasvanut ilman syöpää. Veikkaan, että paljon sinisilmäisempi ja pinnallisempi. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että tällainen minusta pitikin tulla. Impulsiivinen hetkeen tarttuja, joka tiedostaa elämän lyhyyden ja ihmisen kuolevaisuuden. Ihminen, joka ahdistuu, jos muilla on paha olla.

Impulsiivisuudesta puheenollen, olen muuttanut Porvooseen ja irtisanoutunut urheiluhallin työstäni Helsingissä. Tänään aion leipoa työkavereille kasan pullaa (tein koevedokset viikonloppuna ja muistin taas, miksi en koskaan leivo - toisesta satsista unohdin sokerin ja toisesta rasvan), koska huomenna vietän viimeiset kahdeksan tuntiani tässä talossa. Yli vuoden aikana olen ehtinyt kokea jos jonkinmoisia asiakaspalvelutilanteita ja tutustunut upeisiin ihmisiin. Jokaisessa työssä on kuitenkin puolensa ja vaikka jään kaipaamaan tätä hallia, niin tiedän, että saavuttaakseen elämässään jotain, on mentävä eteenpäin. Erityisesti, kun on vasta 20-vuotias ja paljon asioita kokematta.

Olen asettanut itselleni yhden ison tavoitteen, jonka aion saavuttaa vaikka hammasta purren. Haluan nimittäin päästä opiskelemaan luokanopettajaksi, ja nimenomaan Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun. Ensi kevään projektina onkin siis pääsykokeet, pääsykokeet ja vielä kerran pääsykokeet. Hirvittää ajatuskin siitä, kuinka paljon kärsivällisyyttä ja miten teräksisiä peppulihaksia kouluun pääseminen tulee vaatimaan, mutta kuten sanottu - teen ihan mitä vaan, jotta voin opiskella alaa, joka tuntuu tällä hetkellä omimmalta. Kaksi työntäyteistä välivuotta lukion jälkeen ovat herätelleet opiskelumotivaatiotani jälleen eloon ja nyt koen olevani valmis palaamaan takaisin koulunpenkille. En missään nimessä kadu välivuosiani, mutta on aika tehdä jo jotain muuta, jolla on pidemmällä aikatähtäimellä suuri merkitys. 

Poden kroonista koti-ikävää Pohjois-Karjalaan, joten jo senkin vuoksi haluan takaisin Joensuuhun ja kouluun. Kun lähdin keväällä 2013 yo-kirjoitusten jälkeen pääkaupunkiseudulle, äitini antoi minulle kortin, johon oli siteerattu Peppi Pitkätossua: "Jos ei koskaan lähde, ei voi koskaan palata takaisin."

Se on fiksusti sanottu se.

♥: Elli