Haave

Tulla lujaksi

pysyä pehmeänä

Siinä on haavetta kylliksi

yhdelle elämälle

- Tommy Tabermann

Olen miettinyt monta erilaista aloitusta tälle postaukselle. Osa minusta haluaisi vain sylkeä tähän kaiken sen, mitä päässäni olen kuukausia pyöritellyt. Purkaa huolet ja murheet, kokea ehkä jonkinasteista helpotuksen tunnetta klikattuani julkaise-nappulaa ruudun oikeassa yläreunassa. Pieni järkevä osa minusta taasen on sitä mieltä - yksityisyyden nimissä ehkä, että pidät Elina nyt ne mölyt mahassasi etkä jaa niitä kaikelle kansalle. 

Tässä blogissa ollaan aina oltu rehellisiä. Olen kirjoittanut puhtaaksi suoria tunteita sydämestäni sensuroimatta niitä sen enempää. Kommenttiboksissa lukijoiden rankat kokemukset ja elämäntarinat ovat antaneet minulle perspektiiviä omiin ongelmiini ja se aitous, mikä täällä vallitsee, onkin yksi asia, josta minua on kiitelty eniten. Tästä syystä haluan jatkaa samaan tahtiin myöskin tästä eteenpäin. 

Sanalla sanoen: olen ollut väsynyt. Eikä sitä tällä kertaa voi pistää kaamoksen piikkiin - niin inhottavaa kuin tuo pimeys onkaan. Päänsisäinen sotkuni alkoi purkaantua, kun havahduin lokakuun alussa, että minulta lähtee hiuksia normaalia enemmän. Todella paljon normaalia enemmän. Yhdellä harjanvedolla hiuksia saattaa jäädä kiinni 30 kappaletta (olen laskenut niitä vaikka kuinka moneen otteeseen). Suihkun jälkeen lattiakaivo täytyy putsata ja tyynyliinat puistella päivittäin irronneista hiuksista. Päälaki paistaa tummien hiusten läpi ja ponnari on ohuentunut puoleen siitä, mitä se vielä syyskuussa oli. 

Syöpätaustastani johtuen hiustenlähtö on ollut minulle kova paikka. Sain tukkani juuri takaisin - miksi se viedään minulta uudelleen? Olen itkenyt aamuyöllä vessan lattialla ja raapinut jalkani verille. Silloin tällöin ottaisin nimittäin mieluummin sen fyysisen kivun kuin henkisen, jonka hiustenlähtö aiheuttaa. Itsevarmuuteni rapisee suortuvien mukana pois ja pelokseni huomaan usein olevani yhtä ahdistunut kuin tismalleen kolme vuotta sitten, kun menetin naisellisen kruununi ensimmäisen kerran. Silloin hiustenlähdölle oli ymmärrettävä syy eli sytostaatit. Tällä kertaa syy on hurjasti monimutkaisempi - syy nimeltä Stressi.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet täynnä suuria juttuja. Niistä vain syöpä on päätynyt tähän blogiin, koska muut asiat koskettavat läheisiäni ja haluan suojella heitä rajaamalla heidät blogini ulkopuolelle. Sen voin kertoa, että olen menettänyt monta minulle tärkeää ihmistä enkä koskaan ole kokenut tällaista surua, kuin nyt. Se suru antoi odottaa itseään kauan, melkein kaksi vuotta, mutta nyt se on täällä täysissä voimissaan. Suru ei anna minun nukkua, vaan se joko valvottaa tai laittaa minut näkemään painajaisia. Se saa minut kyseenalaistamaan koko lapsuuteni ja sen, miten minusta on tullut minä. Suru itkettää tunnista toiseen, päivästä seuraavaan ja viikko viikon jälkeen. Katkeria, vihalla ja turhautumisella täytettyjä kyyneleitä.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, miten tällaisessa tilanteessa tulee toimia. Pitäisikö puhua vai antaa ajan vain parantaa? Syövän tuoman surun käsittelyssä avainsanana oli aika, mutta nämä kaksi surua ovat keskenään hyvin erilaisia. Uskon, että ajan kulumisella ei tämän käsittelyssä ole samanlaista roolia. Syöpä oli möykky pahoja soluja ja fyysisesti hoidettavissa pois alta. Mutta kuinka tulee menetellä, kun kaikki solut ovat elinvoimaisia, mutta olo silti niin hauras ja kipeä? Marssin pian sairaalaan takaisin ja käsken tuttujen hoitajien laittaa minut kuntoon. He tekivät sen viimeksikin niin hyvin. 

Luulin, että minusta olisi tullut vahvempi ihminen selätettyäni syövän niin nuorena. Viime aikoina olen todennut, etten olisi voinut enempää olla väärässä. Missä se kaikki vahvuus muka luuraa nyt, kun sille olisi käyttöä? Haluan pois täältä lasinsirujen päältä kävelemästä, haluan hengittää. Olo on kovin epätoivoinen, kun kaikki keinot surun lievittämiseen tuntuvat olevan jo käytettyjä. Tuloksetta. 

Tällaisissa tunnelmissa eletään syksyä täälläpäin. Toivon koko sydämestäni, että teillä menee hyvin. Vaikka postauksesta tulikin aikamoista ruikutusta, niin haluan korostaa, että on minulla elämässäni monta ihanaakin asiaa. Esimerkiksi maailman paras poikaystävä, kannustava työympäristö ja kotikoti ihmisineen kaikkineen. Ahdistuksestani johtuen en ole viime aikoina käyttäytynyt kaikkia kohtaan erityisen mallikkaasti ja se kaduttaa. Anteeksi.

Kliseisesti voisin päättää postauksen nyt toteamalla, että jatkan surua vastaan kamppailemista ja sen keinon löytämistä, jolla voisin säilyttää sekä mielenterveyteni että loput hiuksistani. No, tottakai jatkankin, mutta en juuri nyt. Ostin nimittäin eilen Sims 4-pelin ja aion seuraavaksi heittää aivot ja huolet narikkaan, ja pyhittää loppuillan tuolle lapsuuden lempparipelille. Poikaystäväkin on pikkujouluissa ja jääkaappi täynnä itsetehtyä pitsaa, joten kaikki häiriötekijät on minimoitu ;)

Haleja!

♥: Elli