Mooi!
En oo koskaan tykännyt bloggareista, jotka aloittavat joka toisen postauksensa sanoilla "sorisorisori taas päivitystauosta, on pitäny kiirettä ym yms". Silti itse huomaan olevani aloittamassa lähes jokaisen oman postaukseni tismalleen tolla tavalla selittäen. Ei hyvä. Mun mielestä blogata pitää sillon ku siltä tuntuu, ei silloin jos se tuntuu lähinnä velvollisuudelta. Siksi jätän nyt noi turhat liibalaabat tosta alusta pois ja totean vaan, että kiva päästä pitkästä aikaa jälleen päivittämään :--)
Viime päivät on kuluneet hujauksessa. Oon käynyt harkoissa, opiskellut, kahvitellut kavereiden kanssa, käynyt elokuvissa, tehnyt piiiiiiiitkiä lenkkejä ja moikannut mummoa. Paljon tekemistä siis.
Tänään oli ihan mieletön sää. Kevät on vihdoin tullut myös tänne peräkylään! Olin viime viikolla katkera siitä, ettei Helsingissä ollut yhtään lunta, mutta mitä idemmäksi tultiin sitä korkeammiksi kinokset kasvoivat. Nyt lunta on enää tositosi vähän ja ulkona tarkenee ilman lapasia! Tuo auringonpaiste houkutteli minut tänään juoksemaan järvenrantaa pitkin. Pysähdyin välillä istumaan kiville kattelemaan maailmaa. Oli niin nättiä, että hengitys melkein salpaantui.
Te tiedätte, että oon pelännyt kuukauden päästä olevia ekoja kontrollejani aika lailla. Päässä on pyörinyt kauhuskenaarioita rankoista hoidoista, joihin uusiutumisen myötä joutuisin. Lapsettomuus, hiusten tippuminen uudelleen, huono olo. Näin meidän kesken sanottuna noi ei kaikista maailman asioista eniten houkuttelisi tällä hetkellä. Oon pikkuhiljaa paranemassa syövästä myös henkisesti, ja negatiiviset uutiset olisivat jälleen raju palautus maanpinnalle.
Nyt mulla on kuitenkin sellainen olo, etten enää
pelkää uusiutumista. Tottakai se olisi paska homma, ei sitä voi nätimmin edes muotoilla. Mutta mun asenne on muuttunut, koska huomaan ajattelevani erilailla kuin ennen. Jos toukokuun puolessa välissä saadaan niitä huonoja uutisia, niin elämä jatkuu silti. Se jatkuu sairaalassa tippalaitteenjatkeena, mutta jatkuu kuitenkin. Ja tuli eteen mitä tahansa, niin mä selviän. Mulla on jumalaton taistelutahto tällä hetkellä ja mun elämisenhalu ei oo varmaan ollu ikinä näin korkee. Mr. Syöpä on itsetuhoinen idiootti, jos uskaltaa iskeä muhun uudelleen. Se ei nimittäin tiedä, minkä pakkauksen se saa vastaansa. Mun normaalia arkea ei viedä noin vain pois jälleen, mä en suostu luopumaan tästä taistelematta.
Tässä välissä muistutan taas itselleni, että uusiutumisen mahdollisuus on säälittävät 10%.
Oon pohtinut syvällisesti paljon kaikkia muitakin asioita kuin syöpää viime aikoina. Huomaan muuttuneeni vähemmän ulkonäkökeskeiseksi kuin mitä olin aiemmin. Tottakai musta on edelleen kiva laittautua, pukeutua mukaviin vaatteisiin ja näyttää nätiltä. Mut vasta nyt tajuan, että edes täydellinen naama eikä mallin vartalo ei tekis musta onnellista. Onnellisuus koostuu ihan muista asioista. Asioista, joita ei tule jokapäiväisessä elämässä edes ajateltua. Kuppi appelssiinimehua, kikatuskohtaus kesken oppitunnin, uuden hyvän biisin löytäminen.
Kuuntelin eräs päivä kaupungilla pikkulikkojen panikointia siitä, ovatko heidän ihohuokosensa liian suuret. Seriously, mitä väliä on joillain ihohuokosilla tän maailmankaikkeuden kannalta? Kyseenalaistan vahvasti nykyiset median asettamat ulkonäkökriteerit. Tiedotusvälineissä ja mainoksissa esiintyy upeita, lähes luonnottoman kauniita naisia, jotka aiheuttavat valtavat paineet herkässä kehitysvaiheessa oleville nuorille. Tämä ei koske vain tyttöjä, vaan yhtälailla myös poikia. En tajua, miksi ulkoisesta kauneudesta on tehty elämää suurempi asia. Se kun on katoavaista, toisin kuin sisäinen kauneus, joka on ja pysyy.
En usko, että olisin vielä pitkään aikaan pohtinut tällaisia asioita ilman syövän aiheuttamia muutoksia omaan ulkonäkööni. Vuosi sitten olin todella ulkonäkökeskeinen. Suoristin väen väkisin tukkaani aamuisin ja masennuin jos naamassani oli yksikin finni. Vasta kun hiukset, ripset ja kulmakarvat lähtivät, kiloja tuli muutama lisää ja oma olemus lähinnä ällötti, tajusin ettei "kauneutta" voi määritellä sanoin. Eikä kukaan voi tuomita toista kauniiksi ja toista rumaksi. Sitä paitsi se ulkoinen kauneus häviää sijoittelussa muita elämän tärkeitä asioita vastaan ihan satanolla.
Mulla ois tosi paljon vielä sanottavaa tästä aiheesta, mutta kello lähenee yhtätoista ja mun on nyt suunnattava suihkun kautta petiin. Huomenna on normaalisti koulua, ja hypärillä ajattelin käydä salilla. Arki osaa tuntua tosi hyvältä just nyt, olisinpa osannut arvostaa sitä jo aiemmin ennen syöpää. Mutta ainahan sanotaan, että kokemukset kasvattaa ja tällä kertaa mä voin kyllä todeta sen olevan aivan totta :--)
Haleja ja pusuja!
♥: Elli
