ASK MY MOM

Mä ihailen tässä maailmassa neljää naista. He ovat Ruotsin kruununprinsessa Victoria, tennispelaaja Victoria Azarenka, rakas mummoni ja viimeisimpänä - muttei todellakaan vähäisimpänä, äitini. Hän on valehtelematta maailman pitkäpinnaisin nainen. Kuka muu muka jaksaa kuunnella päivästä toiseen huonoja vitsejäni, lähettää iltaisin hyvänyöntekstarin, kestää hammasta purren kiukkupeppukohtaukseni, lohduttaa tosipaikan tullen ja palauttaa maan pinnalle, kun pelkotilat meinaavat vallata mieleni?

Olemme olleet äidin kanssa aina läheisiä. Silloin räkänokkateininä 13-15-vuotiaana tapeltiin tietysti, mutta se nyt kai kuului siihen ikään. Säälin kyllä äitiäni syvästi, koska sillä on ollut ihan järkyttävä kestäminen kanssani. Kaikki ne ovien paiskomiset, huudot ja haukkumiset, ne kaduttaa mua nyt niin syvästi. Pyyhkisin ne pois, jos se olisi vain mahdollista.

Kun sairastuin 17-vuotiaana, meistä tuli kuin taikaiskusta lähes parhaat kaverit. En juuri viihtynyt muiden kainalossa kuin äidin. Tuhosin varmaan monta äipän paitaa ripsiväritahraisilla kyyneleilläni, mutta kertaakaan en tullut torjutuksi. Äidin syli oli aina avoin ja olen siitä mielettömän kiitollinen. Välillä tuntui, että äiskä kävi sairauteni läpi puolestani - niin hyvin hän osasi samaistua ja osoittaa empatiaa. Muistan ikuisesti ne kaikista heikoimmat hetkeni, joina olisin varmasti hypännyt sillalta alas, ellei äitiä olisi ollut.



Summa summarum, en olisi selvinnyt syövästä ilman äitiäni. En sitten mitenkään. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle koko loppuelämäni ja lupaan korvata äidille kaiken tämän sitten, kun hänellä on vaikeaa.

Saan usein kommentteja, joissa kysytään asioita liittyen perheeni / läheisteni suhtautumisesta sairastumiseeni. Tiedän myös, että tätä blogia lukee monta aikuista, joilla on itsellään lapsi, joka on käynyt tai käy parhaillaan läpi hoitoja. Ei välttämättä syöpään liittyviä, mutta rankkoja vastoinkäymisiä kuitenkin. Myös muita on kiinnostanut minulle tärkeiden ihmisten ajatusmaailma syöpään tai minuun liittyen.

Nyt teillä onkin loistava mahdollisuus kysyä äidiltäni mitä tahansa liittyen joko syöpään tai minuun ihmisenä. Äiti tietysti valikoi niistä kysymykset, joihin haluaa vastata, mutta järisyttävän tiukkaa karsintaa ei tule tapahtumaan. Eli aika avoimesti saatte heittää nyt niitä kyssäreitä kehiin! Toivottavasti saadaan kiva ja mielenkiintoinen postaus niistä aikaiseksi sitten.

Antaa palaa, pistäkää mamma lujille! ;)

♥: Elli

kuvat weheartit

Bonfire heart

Takanani on nyt tämän blogihistorian pisin postaustauko, lähes 5 viikkoa. Mietin pitkään, miksi minua ei huvita kirjoittaa. Ehkä siksi, etten usko ketään kiinnostavan arkeni, joka koostuu töistä ja kotona puuhailusta. Työrytmi on asettunut nyt uomiinsa - teen joka toisen viikon aamuvuoroa ja joka toisen viikon iltavuoroa. Kun olen päivät pitkät asiakaspalvelutyössä ja ihmisten ympäröimänä, niin kotiin tullessani ei tee ensimmäisenä mieli laittaa musiikkia soimaan tai jutella kenenkään kanssa. Silloin haluan vain istahtaa hetkeksi aloilleni, kuunnella hiljaisuutta ja omia ajatuksiani. Ikään kuin puran sen työpäivän hälinän. Tähän rauhoittumisrituaaliin menee aikaa kymmenestä viiteentoista minuuttiin, ja sen jälkeen olen taas iloinen ja aktiivinen oma itseni. Käykö kenelläkään muulla koskaan näin? Tää on nimittäin ihan uusi juttu mulle. En vain kykene olemaan sosiaalinen heti työpäivän jälkeen, kun väsyttää ja olen juuri puhunut työkseni monta tuntia putkeen. 

Toinen syy blogihiljaisuuteen on ollut, yllätys yllätys, ystäväni Hodgkinin lymfooma. Kun alkusyksystä huomasin, että syöpä alkaa taas saada otetta ajatuksistani ja päättää, mitä voin ja mitä en voi tehdä, katsoin parhaimmaksi sulkea kaikki Hodgkiniin viittaavat asiat mielestäni pois. Vaikka en olekaan kirjoitellut syövästä juuri mitään viime aikoina, niin tämä on kuitenkin syöpäblogi. Joka ikinen kerta tänne tullessani muistan syövän ja kaiken sen, mitä olen käynyt läpi. Käyn salamannopeasti aina läpi viimeisen kahden vuoden tapahtumat, kun avaan blogini. Ikävät muistot palautuvat mieleen ja voin lähes fyysisesti taas tuntea, kuinka kanyyli painaa kädessäni niin, että sitä pakottaa. Ja suoraan sanottuna mä vihaan sitä tunnetta. 

Pelkään edelleen syövän uusiutumista, ja sen kanssa on ollut suht raskasta elää. Hirveintä on olla epävarma omasta terveydestään, eikö niin? Toivoisin, että omistaisin laserkatseen, jolloin näkisin vatsaani vilkaisemalla että onko siellä sisäelimissä möykkyjä vai ei. Kävin maanantaina Meilahdessa tietokonetomografiatutkimuksissa, jotka sujuivat ihan hyvin. Etukäteen juotavasta varjoaineesta oli jätetty aniksen maku pois (hurraa!!), joten sekään ei tuottanut oksennusrefleksiä. Kanyyli saatiin ekalla yrittämällä suoneen, mitä ei ole tapahtunut sitten syksyn 2011 jälkeen kertaakaan. Pelkään kuitenkin, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edessä. Menen ensi maanantaina eli yliylihuomenna tapaamaan lääkäriä, jolloin kuulen tuomioni syövän uusiutumisesta. En halua kirjoittaa aiheesta nyt enempää, koska alan joko itkeä tai täristä pelosta. Palaan asiaan kyllä sitten, kun tulokset ovat tulleet.

Olen viime kuussa yrittänyt panostaa itseeni enemmän kuin aiemmin. Tehnyt niitä asioita, joista nautin ja joista minulle tulee hyvä mieli.

Kuten esimerkiksi lukenut ruokavaliosta ja sen vaikutuksista elimistöön...

... opetellut tykkäämään meikittömästä naamastani...

... sisustanut uutta asuntoani...

... tehnyt vihdoin ja viimein kiitoskortit valmiiksi (toisinaan olen hieman saamaton)...

... säästänyt pennejä tekemällä isomman satsin ruokaa kerralla...

... iloinnut luonnonkiharoistani, jotka asettuvat nykyään ihan nätisti...

... ihastunut Jannen ansiosta How I Met Your Motheriin...

... päässyt yli kesäisestä kanasalaattiyliannostuksesta...

... käynyt pelaamassa uusien valmentajien kanssa...

... ja hankkinut juuri menetetyt kalorit takaisin herkuttelemalla...

... rapsutellut maailman söpöintä työkaveriani (pomoni jättää silloin tällöin koiransa minulle vahdittavaksi kassan taakse, haha)...

... hymyillyt kotikotona Joensuussa...

... nauttinut hiljaisista aamupäivistä kokkaillen (en edelleenkään oo mikään masterchef, mut vielä mä joku päivä yllätän itseni)...

... istunut keskustassa iltaa rakkaiden ystävien ja ilmaiseksi saadun viinipullon kera...

... edustanut sukuani ansiokkaasti...

... juonut maitoa ikäisilleni sopivasta prinsessamukista...

... tajunnut, kuinka hyviä ihmisiä mulla on ympärilläni, vaikka välillä tunnen olevani tämän universumin yksinäisin ihminen...

... kävellyt ympäri syksyistä Helsinkiä kamera kädessäni ja ihastellut rakennuksia...

... järjestänyt kasvonaamio-iltamat tyttöjen kesken...

... tykästynyt kasvissosekeittoon...

... ollut suoristamatta hiuksiani varmaan kolme viikkoa ja kuullut näyttäväni enkeliltä...

... siemaillut varjoainetta, namm...

... hihittänyt jääkaappimagneetille, joka muistuttaa minua juuristani ja siitä, minne todellisuudessa kuulun...

... ja ennen kaikkea rakastunut syksyyn, ihmisiin ja ikkunastani aukeavaan näköalaan. Vaikka kesästä pidänkin, niin kyllä syksy vie voiton ihan satanolla. Kattokaa nyt, ei noista väreistä voi olla tykkäämättä!

Olen myös laihtunut. Tarkkaa kilomäärää en osaa sanoa, koska en omista vaakaa enkä sellaista aio hankkiakaan. Mä olen AINA painanut reilusti enemmän, miltä näytän. Lapsena oli järkytys kuulla, että kaverini painoivat vain 30 kiloa, vaikka oma painoni huiteli jo siellä 45kg hujakoilla. Olin kuitenkin täysin samankokoinen kuin muut. Nyt vanhemmiten olen ymmärtänyt, että se on lihas, mikä painaa. 4-vuotiaasta asti pelattu tennis näkyy väistämättä vartalossani enkä ole aina pitänyt siitä.

Syöpään sairastuessani lopetin aktiiviurheilun lähes kokonaan. Söin Ben&Jerry's -jätskiä elääkseni, koska se meni alas. Muut ruoat, kuten liha, aiheuttivat lähinnä pahoinvointia. Tiesin, että jäätelö on epäterveellistä, mutta silloin se oli toissijainen asia. Tärkeintä oli, että ylipäätään edes söin jotain. Painoni kuitenkin nousi ja nousi, kunnes sain hoidot päätökseen. Tunsin oloni todella tukalaksi silloisessa painossani, mutten tehnyt asialle mitään.

HELMIKUU 2012

LOKAKUU 2013

Voi olla, että te ette huomaa eroa, mutta itse tunnen sen jaksamisessani ja hyvinvoinnissani selkeästi. Mahdun nykyään s-koon farkkuihin ja paidat istuvat paremmin kuin ennen. Vaikka eniten rasvaa onkin lähtenyt vyötäröltä, olen edelleen vähän pehmeä. Mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa! Olen täysin tyytyväinen nykyiseen painooni ja kroppaani. En ole fitness-mimmi enkä Victoria's Secret-malli, mutta olenkin minä. Naisellinen ja muodokas. Tämä on se paino, jossa minulla on hyvä olla ja jossa viihdyn.

En tiedä, miksi edes kerron teille tästä, mutta kai haluan vain ilmaista, että olen saavuttanut yhden tavoitteistani. Ja jos mä vielä joskus joudun kohtaamaan syövän silmästä silmään, niin VANNON etten anna painoni nousta niin radikaalisti kuin ensimmäisellä kerralla. Mörököllit minut vieköön, jos sanani syön ja sitä rataa.

Muistan elävästi tuon ylemmän kuvan hetken. Oltiin Antin kanssa lähdössä elokuviin. Oloni oli hyvin epävarma johtuen peruukista ja noh, muutenkin koko elämäni ja minäkuvani oli sekaisin tuohon aikaan. Tiesin olevani tukeva ja ruma, ja se harmitti. Sitä itseinhoa paremmin muistan kuitenkin sen, kuinka Antti kuvan oton jälkeen kaappasi minut isoon karhunhalaukseen ja kertoi, että olen hänelle rakas, vaikka olisin minkä muotoinen tahansa. Plösönä, kaljuna, ripsettömänä ja kulmakarvattomana Voldemortinakin. Se on jäänyt mieleen yhtenä tärkeimmistä muistoistani. 

Ulkonäkö ja -muoto on loppujen lopuksi kuitenkin vain pintaa, ja valitettavasti se tuppaa unohtumaan turhan usein. Meillä kaikilla pitäisi olla ainakin yksi ihminen elämässämme, joka nostaa meidät pystyyn silloin, kun siihen ei itse pysty. Joka latoo niitä karuja faktoja kehiin, vaikka oma henkinen kantti vetelisi viimeisiään. Siksi vaikka nyt tykkäänkin kropastani, en ota stressiä siitä. Tiedän, että minusta välitetään ja minua rakastetaan kaikkien niiden kilojenikin kanssa. Ja se on hyvä tunne se.

♥: Elli

Tää ois niinku kissa ja tekis kurrnau

Tänään on hyvä päivä. Kaverit kävi yökahvilla, sain nukuttua univelat pois (ei enää silmäpusseja!) ja illaksi on hauskat suunnitelmat. Jaksoin jopa keittää aamiaiseksi kananmunia ja puuroa. Oletteko samaa mieltä, että päivä ei voi epäonnistua, jos aamupala on maukas?

Nyt tuolla paistaa pirteä syysaurinko, joten puen hyvällä omatunnolla aina yhtä seksikkäät tuulihousut jalkaani ja lähden pihalle. Jos mulla olisi harava, rapsuttaisin taloyhtiön pihaa. Tällä kertaa taidan kuitenkin tyytyä merenrannassa käppäilyyn - mun sydän rauhottuu vesistöjen ääressä. Niillä on uskomaton vaikutus.

Nautinnollista viikonloppua jokaiselle!

♥: happy Elli

PS. Yritän poistaa tuon kommentoinnin sanavahvistuksen. Jouduin sen silloin aikaa sitten lisäämään, koska joku superkiihkeä roskapostirobotti floodasi kommenttilootan ihan täyteen. Ehkä se olisi nyt puolen vuoden kuluessa ymmärtänyt, että en lämpee sille, ja lähtenyt huitelemaan? Toivotaan parasta!

Moments

Lattia on täynnä ihmisiä, niiden virta vie minut mukanaan. Uusi poika katsoo silmiin, tarttuu käsistäni kiinni ja nostaa ne ilmaan. Korvissa soi Aviciin Wake Me Up, poika pitää otteessaan ja kuiskaa: "Nyt nolataan itsemme". Ja se pyörittää ympäri, tanssittaa hurjasti ja saa minut näyttämään idiootilta. Nauran niin paljon, että henki tuskin kulkee. Muut väistyvät tieltä, hetken aikaa lattia on vain meidän. Minun ja sen pojan, josta ajan myötä tuli minulle tärkeä. 

Aurinko kärventää selkää, kun chillailemme parhaan ystävän kanssa järvellä. On tyyntä, tuuli on väistynyt helteen tieltä. Vesi on kirkkaansinistä ja kimaltaa. Emme tiedä, kummin päin soudetaan tai huopataan, muttei se haittaa. Jossain horisontissa siintää ranta ja lämpiävä sauna. Pesen hiukset kampaamotuotteilla nuuskuteltuani niitä ensin hetken. Ruusuntuoksuinen shampoo nousee vissiin aika hyvin päähän, sillä liukastun suihkun kaakelilattialla ja lennän persuksilleni. On hulvatonta saada järkyttävä röhönaurukohtaus itsekseen ja tajuta, kuinka typerältä tilanne näyttäisi ulkopuolisten silmin.

Jalat tärisee. Onneksi ei tarvitse puhua mitään, huokaisen mielessäni. Kävelen huojuvin askelein kohti rehtoria ja luokanvalvojaa. Lämpimät hymyt, halaukset ja kädenpuristukset. Kun kolmen vuoden uurastus painetaan mustavalkolakin muodossa päähän, olo on epätodentuntuinen. Illalla skumppa kikattelee masunpohjassa ja rakkaat ystävät vieressä. Me tunaritko ylioppilaita? Ei kai sentään.

On melkein aamuyö, mutta uni ei tule silmään. Spontaanin idean seurauksena löydän itseni lenkiltä Johannan ja Antin kanssa. Varvassandaaleissa ja revityissä farkkushortseissa tietysti, kuinkas muutenkaan. Juostaan Tikkurilan asemalle ja takaisin, hihitetään baarista palaavalle porukalle. Kävellään kolmistaan käsikynkkää ja lauletaan muskettisotureita. Taivaanranta muuttuu hiljalleen punertavan oranssiksi, uusi päivä on vain tuntien päässä.

Sullon vaatteitani jätesäkkeihin, haen kellarin häkkivarastosta kausivaatteet ja roudaan ne etupihalla hyrräävän auton takakonttiin. Yksi aikakausi saapuu päätökseen, kun kahden häiriintyneen blondin yhteiselo ja "avoliitto" vaihtuu omaan pikkuruiseen soppiin toisella puolella pääkaupunkiseutua. Auton kurvatessa Tikkurilan kodin pihasta tunnen haikeutta ja kodittomuutta. Mihin mä kuulun, minne oon menossa? En asu enää Joensuussa, en Vantaalla. Olen täysin omillani jälleen uudessa ympäristössä. Vähemmästäkin pieni tyttö hätääntyy.

Poljen puolenyön jälkeen iltavuorosta kotiin, matkaa on vielä monta kilometriä jäljellä. Ilta on ollut kaoottinen - kiire, kuuma ja karmea kurkkukipu. Asiakkaat normaalia tökerömpiä ja väsymys päällä. Ylämäkeen sotkiessani vauhti hidastuu ja koti-ikävä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mä en ole valmis olemaan itsenäinen. Alamäen koittaessa edestäni tallustelee siili, ja kyynelkanavani aukeavat. Tuota piikikkäästä otuksesta tulee nimittäin mieleen lastenlaulu nimeltä "Simo-siili". Oletteko kuulleet sen? Äitini hyräili sitä minulle aina pienenä. Simon lempiruokaa oli viili, ja siinä mä itkeä vollotan pimeydessä yksinäisyyttäni. Ärsyynnyn omasta impulsiivisuudestani. Miksei elämä voisi olla vain tasaisen normaalia.

Viimeinen lautta Suomenlinnaan starttaa hetkenä minä hyvänsä. Juoksemme, jotta ehdimme kyytiin. Lautassa pelkään Titanicin toistuvan ja kaveri nauraa. Keskellä kesääkö muka, urpo. Mutta jos mä jotain olen tässä viime vuosina oppinut, niin hitto vie kaikki on mahdollista. Myös Suomenlinnan lautan uppoaminen elokuussa jäävuoren takia. Perillä suunnistamme taskulampun valossa pieneen purjeveneeseen ja ahtaudumme kannen alle. Viidestään olemme siellä kuin sillit purkissa, mutta ahtaus tekee tunnelman. Myrskylyhdyt luovat seinille varjoja ja saan punaviinit uudelle hupparilleni. En jaksa välittää, koska mulla on hyvä olla. Aallot tuudittavat meidät uneen ja aamulla herään kesäsateen hiljaiseen rummutukseen.

Kesä 2013 oli kokonaisuudessaan loistava. Ei yhtä hyvä kuin 2011, mutta vetää vertoja. Tämä oli ensimmäinen kesäni uudessa kaupungissa ja erilaisten tyyppien ympäröimänä. Painoin pitkää päivää töissä, mutta nautin siitä. Tutustuin upeisiin ihmisiin, festaroin ja vanhenin jälleen vuodella. Astuin askeleita eteenpäin ja yritin kovasti olla vilkuilematta menneisyyteen. Syövän uusiutumisepäilyiden takia se oli hetkittäin suht haasteellista, mutta sitä varten mulla on tää blogi ja maailman paras perhe.

Tänään mä olen iloinnut minun mielestäni superpitkästä tukasta (ks. kuva nro 1). En muista, milloin olen viiimeksi tuntenut ponnarin kutittavan niskaani. Ihan tajuton fiilis. Olen myös ollut tyytyväinen itseeni siinä suhteessa, etten ole enää kävelevä täystuho uudella työpaikallani vaan minusta saattaa olla siellä hyötyä. Pitänee yrittää jatkaa samaan malliin.

Huhhuh, tulipa taas tekstiä. Tarkoitus oli tehdä ihan pikkuinen kesäkuvapostaus vaan. Huomenna suuntaan töiden jälkeen Wilsonin mailapelikoulutukseen sivistämään itseäni. Sen jälkeen aion nukkua piiiiitkät yöunet ja ihmetellä ensimmäistä vapaaviikonloppuani maaliskuun jälkeen. Ihan totta, mitä mie teen lauantain ja sunnuntain? Pyörittelen varmaan peukaloita ja hypin seinille, ku ei oo kalenterissa yhtäkään merkintää.

Nyt hyvänyönsuukot täältä kaikille, palataan taas.

♥: Elli

But at least I got my friends

Viime perjantaisten uutisten jälkeen päätettiin tyttöjen kanssa vähän nollata lauantaina. Mulla ainakin oli hauskaa, kiitos ja anteeksi vaan kaikille, jotka saattoivat olla näkemässä. Paitsi sinä yksi ihana lukija piristit kyllä iltaani vielä entisestään, oli huikea törmääminen!

Onneks mulla on nää tytöt ♥ 

Päivät ovat menneet todellista vuoristorataa ylös ja alas. Vaikka täytän tuntini töillä ja ihanilla ihmisillä, saatan silti huomata yhtäkkiä, että kyyneleet kihoavat silmiini täysin ilman ennakkovaroituksia. Aika kiusallista, mutta annan itselleni luvan siihen. Lujalla tahdonvoimalla saan kuitenkin pidettyä alkavat surkupeppu-kohtaukset kurissa silloin, kun olen liikenteessä. Kotona taasen on liian hiljaista, jotta voisin sulkea syövän pois mielestäni kokonaan. Silloin se paljon puhuttu herra Pelko vyöryy jälleen päälleni, ja sen selättäminen vaatii enemmän kikkakolmosia. 

Onko kellään ideoita, miten saisin lievennettyä niitä ahdistuskohtauksia ollessani yksin? Vaikka uusi, oma kotini onkin maailman ihanin ja söpöin pieni yksiö, sen seinät tuntuvat turhan usein kaatuvan niskaani. Ei riitä miun haba pitämään niitä pystyssä.

Tekee mieli mysliä. Olipa hyvä, että kävin viikonloppuna kaupassa. Nyt harmittas, jos sitä ei oiskaan kaapissa. Heippa.

♥: Elli

Hipvitunhei

"Pohjois-Karjalan keskussairaalasta saatu vertailukuvat. Heinäkuun kuvaa verrattu näihin. Etumediastinumin (suomeksi välikarsina) lymfoomasta (imukudossyöpä) jäljellä vain vähäistä jätettä ja oikean kaulan alaosan imusolmuke on pienentynyt normaalikokoon. Tammikuun kuviin verrattuna vasemmalla kilpirauhasen vieressä 1,1 cm läpimittainen pyöreä solmuke, joka hieman pulleampi ja tiiviimpi kuin tammikuussa 2013. Myös molemmissa kainaloissa useita normaalin kokoisia, mutta vähän aiempaa suurempia imusolmukkeita. Mahdollisesti kyseessä reaktiiviset (vastavaikutukselliset) imusolmukkeet. Seurantalinja. Uusi vartalon TT-kuvaus lokakuussa, kuvan jälkeen vastaanotolle. Jos tulee aiemmin jotain erityisiä oireita, ottakaa yhteyttä."

Kuolemanpelko. Se iskee aina yhtä yllättäen, ja tuskin koskaan tuun tottumaan siihen. Antakaa pliis mun pysyä terveenä, mä en halua että tätä kaikkea viedään multa pois taas. Ja tuokaa mulle niitä sanoja, joilla voin kuvailla mitä ajattelen. En nimittäin saa sanaa suustani - pelko painaa rintaa niin, että tarvitsen kaiken keskittymiseni hengittämiseen. Tiedättekö tunteen? Toivon koko pienestä sydämestäni, että ette.

Mä VIHAAN pelätä kuolemaa 19-vuotiaana, vihasin sitä jo kaksi vuotta sitten sairastuessani. Tää ei oo oikein, mä ja mun läheiset ei ansaita tätä jatkuvaa olotilaa. Tai antakaa mun kärsiä, ihan sama. Niin kauan kun läheisiini ei satu minun takiani, kestän kyllä. Äiti rakas, oon niin pahoillani että sairastuin. En halua tuottaa huolta.

Mä en oo varmaan koskaan toivonut mitään näin paljoa. Hyvä jumala tai korkeampi taho kuka oletkaan, älä anna syövän uusiutua.

♥: Elli

Ja jälleen kerran mä lasken päiviä sairaalareissua varten.

Jakaa tämän hetken sinun kanssasi

Haluan ihan ekana kiittää teitä kommenteista edelliseen postaukseeni, ne ovat olleet ihania! Ette uskokaan, kuinka paljon saan niistä voimaa. Kiitos ♥

Ajattelin tulla näin yön pikkutunteina kertomaan ensimmäisestä viikostani uudessa työpaikassa. Eli viisi päivää tennishallin kassalla ovat nyt takanapäin, ja ainakin tähän mennessä olen tykännyt kovasti. Työ on aivan erilaista kuin Mäkissä, mutta lapsenomainen luonteeni kaipaakin alituisesti uusia virikkeitä ja haasteita. Mulla on suuri motivaatio oppia uutta ja siksi olenkin hirvittävän (ehkä jopa vähän säälittävän) innoissani tästä.

Tennis on lajina lähellä sydäntäni, joten on upeaa päästä tekemään töitä sen parissa. Ikävöin kyllä työkavereitani Mäkissä, mutta onneksi näen heitä aina viikonloppuisin, kun käyn tekemässä pari vuoroa siellä. Työtunteja siis riittää välillä jopa enemmän kuin vuorokaudessa tai viikossa olisi aikaa, mutta en valita! Tätä varten mie tän välivuoden halusinkin pitää, riehua ja reissata ehtii myöhemminkin.

Joensuuhun mulla on vähän ikävä, lähinnä ihmisiä siellä. Hassu tunne myös, kun 13 kouluvuoden jälkeen mun ei nyt syksyllä tarvinnutkaan marssia kirjojen pariin. Ihan kuin jotain olennaista puuttuisi?

Kirjoitin teille tästä muistaakseni viimekin vuonna, mutta nää ekat kirpakat syyspäivät tuovat mulle elävästi mieleen ne hetket, kun sain diagnoosin. Mulla oli tapana tehdä niitä monen tunnin kävelylenkkejä ja vain pohtia sairastumistani. Pelätä ehkä vähän tulevaa, mutta yrittäen samalla nauttia kesän viimeisistä auringonsäteistä ja ruskaantuvista puista.

Ihmismieli on tosi jännä. Miten tietynlainen ilmasto voikaan palauttaa jotkut fiilikset niin vahvasti mieleen?

Nyt meen hammaspyykin kautta moikkaamaan nukkumattia ja aamulla virkeänä lenkille. Gonatt alla!

♥: Elli

If you chose life, you know what the fear is like

Ennen postauksen lukemista, pyydän teitä miettimään, mitä näette alla olevissa viidessä kuvassa.

 

 Arvelen, että näette ehkä paljon hymyä, iloa ja hellyyttä. Kenties myös ystävyyttä ja sisaruutta. Jos olisin joku muu kuin kuvissa esiintyvä tyttö, sanoisin, että kuvien tunnelmien perusteella hän nauttii elämästään täysin rinnoin. Tyttö on energinen ja menevä pakkaus, talloo turhat huolet ja murheet jalkoihinsa jättäen vain hyväntuulen aallon jälkeensä.

Sellainen minä haluaisin olla. Tuoda ihmisille lämpöä päivään, saada niitä suupieliä edes vähän kohti korvia. Luullakseni onnistun tavoitteessani silloin tällöin - ainakin töissä roolini on olla työpaikan yleinen narri. Pohjoiskarjalaisella murteellani saattaa toki olla vaikutusta asiaan, se kun kuulemma kuulostaa näiden helsinkiläisten korviin sangen pöhköltä. Mutta katsoessani noita viittä kuvaa, en kuitenkaan näe sitä ilopilleriä, jonka niissä toivoisin näkeväni.

Sen sijaan ensimmäisessä kuvassa näen tytön, joka hetkeä aiemmin on yrittänyt selittää englanniksi koulunsa vaihto-oppilaille, että sairastaa tautia nimeltä Hodgkinin lymfooma ja että hoidot alkavat pian. Tuon pyöreän pöydän ääressä laitoin Google translatoriin sanan "imusolmuke" ja pyysin kääntämään sen englanniksi. Lymph node. Seuraavan haasteen muistan olleen se, että mietin kuinka "lymph node" lausutaan oikeaoppisesti. Toinen vaihtareista kysyi hiljaa, kuolenko minä.

Seuraavassa kuvassa näen ystävieni järjestämät rantabileet keskellä pimeintä kaamosta. Puimme päähämme sombrerot ja tanssimme vain shortsit ja bikinien yläosa päällämme ympäri olohuonetta, Bailandon tahtiin tietysti. Nauroin alkuillan ajan, mutta jo ennen yhtätoista soitin kyydin kotiin. Autossa poskiani pitkin valuivat puhtaat surun kyyneleet ja isä oli hämillään. Mitä on sattunut, miksi olen allapäin. Kotona äiti otti kainaloon ja lohdutti. Minun piti muistaa, että kaikki on väliaikaista. Hirveintä oli, että se väliaikaisuus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan.

Keskimmäisessä otoksessa hymyilen, vaikka olin juuri nyyhkyttänyt tunnin tippuvien hiusteni takia. Näettekö haituvat rinnuksillani? Niinpä, tuskin kovin moni olisi niitä huomannut. Mutta minä näen vain ne - kuinka vaaleat hiukset erottuvatkin tummasta paidasta niin hyvin! Kuvanottoaamuna meinasin jäädä pois koulusta kokonaan, sillä näytin mielestäni liian vastenmieliseltä. Edellisiltana olin repinyt tukastani irti nyrkkini kokoisia takkuja, koska hiuksista oli hävinnyt kaikki joustavuus ja sileys sytostaattien myötä. Takut eivät olleet selvinneet edes suihkussa, saatika sitten harjalla. Ainoa vaihtoehto oli ollut riuhtoa ne pois. Aamulla olin herännyt tyynyliina täynnä lisää irronneita hiuksia. Niitä oli joka paikassa. Matikantunnilla nypimme kaverin kanssa hapsuja päästäni ja katselin vaitonaisena niiden leijailua pulpetin jalkoihin. Voi siivooja-raukkaa, siitä irtohiusten määrästä olisi saanut tehtyä vaikka linnunpesän.

Neljäs kuva on otettu siskoni syntymäpäivänä. Syntymäpäiväthän ovat perinteisesti iloinen juhla, eikö niin. Ei minulle, ei sinä syksynä. Vaikka tiesin, että vieraslistalla oli vain läheisiäni, jännitin. Kerran vedin jo peruukin päähän, mutta heitin sen sitten pois. Minulla ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta käyttää sitä edes sukulaisteni edessä. Peruukin aika ei ollut vielä. Yritin panostaa silmien meikkaukseen ja koruihin näyttääkseni hyvältä. Sitä mukaa kun levitin maskaraa ripsiin, ne varisivat kylppärin pöydälle. Maskara osoittautui muutenkin turhaksi, koska ripsiä kohdanneen sukupuuton myötä ne vähäisimmätkin meikin rippeet huuhtoutuivat tulvan mukana pois. Sitä tulvaa kai myös itkupaniikkikohtaukseksi kutsutaan. Nousin ylös sieltä vessan lattialta ja pesin naamani uudelleen. Päätin, etten pilaa siskoni synttäreitä ja menin yläkertaan halimaan pikkuveljeä, joka muuten oli silloin ja on edelleen maailman söpöin pakkaus. Otettiin valokuvia ja jälleen kerran yritin olla iloinen. Näkyykö kuvasta väkinäisyys?

Viimeinen kuva on vuodenvaihteesta. Pian elettäisiin vuotta 2012 ja juhlittaisiin ikäluokkamme täysi-ikäistymistä. Pirskeet olivat isot ja siellä oli paljon minulle tuntematonta porukkaa. Vaikka kuinka yritin sulautua joukkoon, syöpä ei antanut minulle sitä mahdollisuutta. Muut olivat humalassa, minä selvinpäin. Muut olivat terveitä, minä sairas. Muut olivat itsevarmoja, minä kuljin seiniä pitkin. Erityisen ahdistavana koin ventovieraiden katseet, jotka nekin saattoivat olla täysin oman pääni tuotosta. Mutta tuosta illasta muistan lähinnä sekä ulkopuolisuuden ja - nyt minä sen oikean sanan keksin - alemmuuden tunteen. Sen, etten ole mitään verrattuna muihin. Kauniit ja elinvoimaiset vastaan yksi pienenpieni syöpäpotilas. Lienee sanomattakin selvää, että itsetuntoni oli hyvän matkaa pakkasen puolella.

Seuraavalla viikolla laitoin peruukin päähän kouluun. Sen taakse oli helppo verhoutua.

•  •  •

En tiedä, mikä tän tekstin pointti yrittää olla. Ehkä se, ettei koskaan voi nähdä päällepäin, mitä toinen käy läpi. Että niiden pepsodent-hymyjenkin kantajilla on elämässään vaikeita kausia. Minä tulkitsen ylläolevat kuvat eri tavalla kuin te, ja erehdyn itsekin usein olettamaan, että positiivarilta vaikuttavalla ystävällä olisi kaikki juurikin niin hyvin. Liian harvoin muistan kysyä, mitä heille todellisuudessa kuuluu. Haluan tehdä siihen muutoksen.

 Aika on ehtinyt osittain jo parantaa syövän aiheuttamia haavojani (excellent, jatka vain samaa tahtia, mr. Aika), mutta kuvien katselu ja selailu palauttavat ne kaikista kipeimmät muistot pintaan. Kuinka todella tunsin olevani mitätön muiden edessä ja kuinka paljon inhosinkaan itseäni. Ja arvatkaa mitä, se tunne palaa ajoittain yhä minuun. Silloin kirjoitan, mutta yleensä vain itselleni. Tänään teen poikkeuksen, ja avaan sydäntäni julkisesti.

Enkä loppujen lopuksi edes tiedä, kuinka todella pukea kaikki nämä ajatukset aakkosten muotoon! Se on niin turhauttavaa. Mulla on vielä paljon opittavaa. Haluan oppia käsittelemään tunteitani niin, että myös muut ymmärtävät, mitä ajan takaa. Tämä postaus on joillekin teistä vain sanahelinää ja joutavaa löpinää, mutta vuosien päästä näitä fiiliksiä lukiessani ymmärrän ehkä jälleen jotain uutta itsestäni. Niin käy nytkin, kun käyn läpi kahden vuoden takaisia blogimerkintöjäni. Olin niissä lapsi ja sinisilmäinen, välillä on vaikeuksia jopa tunnistaa itseäni tekstien kirjoittajaksi. Samalla kuitenkin tiedän 110% varmaksi, että minä se olen. Minä olen ne tunteet raapustanut ylös täysin rehellisesti, juuri sillä hetkellä olen ajatellut noin. Sairaalasta, työpöydän äärestä, koulusta. Itkua tihrustaen, omille jutuilleni höröttäen tai peläten.

Ja vaikka vanhat postaukseni kuinka hävettäisivät ja ihmetyttäisivät minua nyt, tiedostan ensimmäistä kertaa kunnolla, että olen kasvanut henkisesti aivan hirvittävän määrän syövän myötä. Kun vertaan ensimmäisen kuvan likkaa tähän pörröpäähän, joka läppäri sylissään naputtelee kiivaasti kirjaimia ruudulle, tiedän, että minusta on kasvanut ihan hyvä ihminen. Ei lähelläkään täydellistä (kukaan ei ole), mutta sitä en haluaisikaan. Täydellisyys on pelottavaa, vaikka usein niissä alemmuudenpuuskissani pidänkin kaikkia muita tämän universumin asukkeja aivan täydellisyyksinä itseni rinnalla. Blogini kertoo minulle kuitenkin sen, että tarpeen tullen osaan olla vahva, jos haluan. Voi kunpa selailisin tätä useammin, niin muistaisin sen itsekin.

Joskus on vaan pakko kirjoittaa.

♥: Elli