2/8

Hola,

toka sytostaattihoito takana!! Ja voi elämä, että oon väsyny. Veikkaan kuitenkin, ettei tää silmien lupsuminen johdu solumyrkyistä vaan yksinkertasesti meneillään olevasta koeviikosta. Oon nukkunu edelliset kolme yötä sen takia huonosti (aina koeviikon lähestyessä muistan, kuinka paljon vihaankaan lukiota....)! Noei, en vihaa, mutta kieltämättä väsyttää. Oon muutenki ihan jälessä koulussa, mulla on karmee kasa rästijuttuja tekemättä, mutta en vaan saa niitä tehtyä :D Ehkä nyt tässä viikonlopun aikana sais jotain aikaseks... Mutta huippua on, että mulla on enää 6 sytoa jäljellä! Bileet.

Tänään oli tosiaan siellä tiputuksessa ja olossa ei oo havaittavissa taaskaan mitään muutosta. Alan olla melkein pettyny, ku sitä kaameeta pahaa oloa mitä mulle on peloteltu ei näy eikä kuulu!! :D Okei, ihan hyvä vaan ettei okseta. Me so happy :) Tällä kertaa tiputus tuntu paljon pidemmältä ku viimeks. Menin sairaalalle kahdeksaks ja pääsin kotiin joskus kahen jälkeen... Ja oonko muuten ainoo jolle ajatuskin sairaalaruoasta tekee pahaa? En pystyny taaskaan syömään sitä.

Tiesin, että multa häviää ruokahalu taas vähäksi aikaa. Tällä hetkellä mun ei tee yhtään mieli syödä, ja tätä tää luultavasti tulee olemaan muutama seuraava päivä. Iltapäivällä ku tulin kotiin, oli pakko syyä vähä (isi teki ruokaa jee), koska massu kurni. Voi olla, että viikonloppuna menee vaan kaurapuuroo, koska se on salaatin lisäks ainoo ruoka mikä ei tällä hetkellä ällötä. Ja oon myös huomannu, että lihan ja kalan haju tekee tosi kuvottavan tunteen! Yhhyh.

Oon tässä tuskaillu ton peruukin kanssa, et kumman värisen haluan! Tumma vai vaalee, apua en osaa päättää. Oon puolen vuoden sisään käyny läpi tummanruskeat hiukset, vaaleenruskeat hiukset ja nyt nää blondit. Mikä teidän mielestä on paras sävy miulle?=)(kuvaa saa isommaksi klikkaamalla)



Kävin muuten eilen tekemässä sen italian kokeen ja mun onneksi se oli tosi helppo! Okei, se monikon ja adjektiivin taivutustehtävä ei menny ihan nii hyvin... Mut ei se mittään :) Läpi on kuitenkin! Seuraavaks miulla on maanantaina ruotsin kolmoskurssin koe, apua. Pieniä paineita pitää se numero siellä kympissä, ja ku oon skipannu kivasti tunteja tällä kurssilla ni hiphurraa...!

Mulla on teille myös ilouutisia: se luuydinnäyte mikä otettiin, todettiin puhtaaksi! Eli Kuisma ei oo levinny luihin asti, jeii. Oikeesti näinki pienet asiat tekee miut nykyään onnelliseks, voitteko kuvitella :D Huomattiin myös, että CRP eli tulehdusarvot oli laskeneet alle 5:seen. Ne oli viime verikokeissa 52, eli hienoa edistystä on huomattavissa! Eilisistä verikokeista kuitenkin näky, että mun valkosolut ei vissiin oo oikein tykänny näistä myrkyistä, koska niitten lukemat oli tosi alhaset. Just ku pääsin hihkumaan, että mun pitää enää viikon ajan syödä kotona jotain lääkkeitä (noita munuaistabuja), niin sit selviski et jatkossa mun pitää päivittäin piikittää itteeni massuun sellasta valkosolulääkettä tms. Mun piti harjotella tänään sitä itteni piikittämistä, ja en meinannu aluks uskaltaa ollenkaan. Ei se sitten loppujen lopuks ees sattunu, onneks:) Verikokeista huomattiin, että myös mun hemoglobiini oli huonona, mutta toisaalta se on aina ollu mulla matala.

Ookoo kaikkia varmasti kiinnosti noi mun pikkutarkat selitykset noista piikittelyistä ym, mutta kirjotan tätä blogia silleen että voin parin vuoden päästä muistella, että mitä tapahtu millonkin! Anteeksi siis :)

Kello on vähän yli yheksän, oon kirjottanu tätä postausta puoltoistatuntia (facebook vie...) ja oon niin kuolemanväsyny, että pakko lähtee nukkumaan. Hyvää yötä siis kaikille ja tsemppiä koeviikolle niille, keillä se on!

Elppa

Jee!

Moioi,

nyt pikapäivitys ennen ku lähen lukemaan huomiseen italian kokeeseen (o-oou..)!

Käytiin tänään äitin kanssa parturikampaamo Festinossa kyselemässä peruukkeja. Ja voi että, miten ihania peruukkeja siellä oli! Ihan mieletöntä. Mä vähän niin ku rakastuin tollaseen tummanruskeeseen pitkään peruukkiin... Laitettiin siitä sitten vaaleempi versio tulemaan tilauksessa, ens viikon alussa pääsen sovittelemaan sitä sitten kunnolla! Festinossa oli myös huippu työntekijä, saatiin oikein asiakaspalveluhenkistä palvelua.

Oon tähän asti ollu sitä mieltä, että tottakai blondin sielun omistava ottaa blondin peruukin, mutta kieltämättä tuo tummanruskea oli aika ihana... Saas nähä kumpaan päädyn, vaaleisiin vai tummiin kutreihin (; Päätin myös ottaa pitkät hiukset, koska kaikki tutut ja tutuntutut kuitenkin tietää että mulla on peruukki, joten mun ei tarvitse esittää et ne ois mun omat hiukset. Nyt otan siis kaiken ilon irti tästä hiustenlähdöstä ja kokeilen unelmapitkää tukkaa! Hihi.

Varattiin mulle tosiaan maanantaille se sovitusaika, ja samalla lisättiin mun vanhojentanssiaamulle aika tekoripsien laittoon. Oon sellanen rähmäkäpälä, etten varmasti saa ite laitettuu nätisti tekoripsiä! Tämä tekoripsiepisodi toteutetaan siis vaan siinä tapauksessa, ettei mulla oo omia ripsiä vielä sillon :) Mulla oli jo aiemmin varattuna tonne Festinoon se vanhojenkampausaika. Kampaaja sano, että hän oli itelleenkin tehnyt vanhoissa peruukkiin kampauksen, joten sen pitäisi onnistua myös mun peruukin kanssa. Jotain rajojahan se tietysti asettaa, kun ei voi hiuksia kauheen korkeelle vetää (peruukin raja näkyy rumasti), mutta joku niskanuttura-systeemi onnistunee!

Tossa alapuolella siis kuvia sen tyyppisestä peruukista, mitä tänään sovittelin. Peruukissa ei tosin ole lyhyttä otsatukkaa, niin kuin tossa yhessä kuvassa ainakin on. Mut hei kattokaa kui pitkät hiukset saan, täydellistä!!






Näättekö tossa ekassa kuvassa (peruukki nurinkurin eli se puoli mikä tulee päätä vasten) ton tiheämmän verkon? Ei toi harva verkko, missä näkyy isoja reikiä, vaan sen yläpuolella oleva alue. Tuon tiheän verkon suuruus vaikuttaa ratkasevasti peruukin hintaan. Koska jokainen hius ommellaan KÄSIN kiinni tuohon kohtaan, se tottakai nostaa hintaa. Tollanen lätyskä kohta siellä peruukin sisällä näyttää ulospäin aidolta päänahalta, eli peruukkiin saa tehtyä jakauksen nätisti. Tuo peruukki mikä tilattiin miulle, on tekohiusta ja makso noin 350 euroa, en muista tarkalleen. Aitohiusperuukit onkin jo sit vähän kalliimpia, niiden hinta liikkuu siinä tuhannen euron kumminkin puolin. Mun mielestä toi tekohius oli kuitenkin aika aidon hiuksen olonen! Ei siitä silmin nää, että se on feikkiä :D Mulla on muutenkin karhee hiuslaatu (voi kyllä johtua suoristamisesta/kihartamisesta ym), ja tuo peruukin hius tuntu käsin ihan samalta ku mun omat hiukset.

Oon siis veryvery happy nyt! Oli kiva saada tätä peruukkihommaa eteenpäin. Mun italian kirjat ei kuitenkaan plärää itse itseään läpi ja pänttää niitä tietoja automaattisesti mun päähän, joten nyt pitää sulkea tietokone ja syventyä tuohon nättiin kieleen. Ciao!

Elina

PS. Huomenna käyn verikokeissa saikulla, ja ylihuomenna on taas tiputus
PPS. Musta tuntuu, että mun maha varautuu nyt loppuviikkoon (hoitojen jälkeisen ruokahaluttomuuteen) kurnimalla koko ajan. Oon syöny ku heppa nyt viime päivinä, ja tälläkin hetkellä on nälkä. Terveisin Elina Ahmatti:)
PPPS. Eilen oli Kuisman nimipäivä. Myöhäisiä nimpparionnitteluja otetaan vastaan ;) haha!

Ahdistus

everyone wants happiness
no one wants pain
but you can't have a rainbow
without a little rain



Oispa tää vaan unta.

(:

Heis,

meillä kävi tänään vieraita! Nimittäin miun vanhempien ystävä (joka on sairastanut syövän) tuli miehensä kanssa kahville. Oli ihanaa tavata joku, joka on myös käyny nää samat ajatukset läpi. Miulla oli oikein kiva ilta, kiitoksia tästä siis heille :) Toivottavasti tapaamme myös tulevaisuudessa!

Oon tässä viikonlopun aikana listaillu päässäni TOP3-listat tän syövän negatiivisista ja positiivisista puolista. Jaan ne nyt teidän kanssa!

TOP3-tämä-vituttaa-eniten:
1. Hiusten, kulmakarvojen ja ripsien lähteminen sekä kynsien rapistuminen
2. Ihmisten suhtautuminen minuun
3. Pahoinvointi

TOP3-ehkä-tätä-sietää-sittenkin:
1. Näen maailman eri tavalla ku aiemmin
2. Opin suhtautumaan asioihin rennommin ja realistisemmin
3. Voin tulevaisuudessa ojentaa auttavan käteni tässä tilanteessa oleville eli lähteä vertaistukitoimintaan mukaan

Mua ottaa päähän ihan hirmusesti se, että nää mun PITKÄÄN ja VAIVALLA kasvatetut kynnet alkaa nyt jo lohkeilla. Oon koko kesän kuullu kehuja, kui vahvat ja pitkät nää on ja oon ihan onnessani hykerrelly että "no nää nyt vaan kasvaa tälleen huomaamattomasti...". Tämä on valhetta. Totuus on, että mun kynnet kasvaa kaikkea muuta ku huomaamattomasti! Viime talvena kyllästyin mun rakennekynsien alta paljastuviin nysiin omiin kynsiini, ja aloin syömään Piimax-biotiinitabletteja kolme kertaa päivässä. Joka hemmetin päivä oon viilannu nää, käyttäny kynsinauhavoidetta ja tehny ties mitä mineraalikuorintoja, että nää kasvas nopeammin. Tökin kynsinauhoja monesti päivässä alaspäin, että kynnet näyttäs paremmilta. Tiiän, että kuulostan todella turhamaiselta, mutta näistä kynsistä on kehittynyt semmonen fiksaatio. Älkää pliis naurako :D Nyt näitten syöpähoitojen aikana en saa syödä mitään luontaistuotteita tms, joten mun kynnet kuolee. Tän viikonlopun aikana on katkennu kaks kynttä, oikein mukavaa. Tiiän, ettei kynsien katkeileminen oo mikään maailmanloppu, ja että tärkeintä on saada mut kuntoon, mutta silti harmittaa!

Kaikki varmaan ymmärtää, miks mua sattuu ajatella itteäni kaljuna. Mun naiseus kokee tosi ison kolauksen, kun hiukset tippuu. Ja kaiken lisäks lähtee myös ripset ja kulmakarvat. Okei, tekoripsiä on olemassa ja kulmakarvat voi jotenkuten piirtää kulmakynällä. Oon vaan aina ollu niin luonnollinen, että ajatuskin jostain tekoripsien kanssa sähellyksestä tuntuu tosi vieraalta. Voi olla, että tyydyn vaan yksinkertasesti olemaan ilman ripsiä siihen asti, että ne kasvaa takas. Kovin paukku tosiaan on tuo kaljuuntuminen. "Hiukset ovat naisen kruunu", mutta mitäs sitten kun niitä hiuksia ei enää oo? Tuleeko musta ihan maskuliininen, eikä kukaan osota minuun mitään kiinnostusta muuten kuin oudoksuen? Tosin tuun varmaan pitämään päässäni peruukkia aina ihmisten ilmoilla. Ihan sama vaikka kaikki tietäiskin mun käyttävän peruukkia, koska miusta itestäni ois tosi kummaa kävellä paljain päin (tai huivin/myssyn kanssa) esim. keskustassa.

Toiseks eniten pelkään sitä, että ihmiset muuttaa suhtautumistaan minuun. Tästä aiheesta oon jo kerran avautunut yhdessä postauksessa, joten skrollaamalla alaspäin voi lukea lisää, jos haluaa.

Kolmantena tottakai tuo hoitojen sivuvaikutuksena tuleva pahoinvointi. Vaikka selvisinki ekoista hoidoista noin helpolla, luulen että jossain vaiheessa joudun kuitenkin oksentamaan. Mitä enemmän sytostaatteja saan, niin sitä huonommaks mun peruskunto muuttuu. Tulee väsymystä ja niin heikko olo, että en välttämättä jaksa kkäydä koulua. Joku saattaa ihmetellä, miks jaksan vauhkota tosta koulunkäynnistä niin paljon, vaikka oon sairas. Mulle koulunkäynti on kuitenkin henkireikä, se on se mikä pitää mut kasassa ja antaa muuta ajateltavaa. Koulussa nään ihmisiä, joita en näe vapaa-ajalla. Siellä syntyy yleensä ne parhaimmat ja hauskimmat jutut. Totta kai mua myös harmittaa, jos jään mun opintosuunnitelmasta jälkeen. Ei oo kiva pitkittää opintoja, mutta näin on tehtävä mikäli mun vointi niin sanoo.

Mun näkökanta yleensä mihin tahansa on, että asioissa on aina kaksi puolta. Jos toinen puoli on syvältä, niin toinen puoli on sitten vähemmän syvältä. Oon oppinu näkemään tässäkin taudissa jo monia hyviä puolia. Tai no tarkemmin sanottuna ne hyvät puolet ei oo ite tässä syövässä, mutta tulee sen mukana nekin kuin "sivuvaikutuksina"!

On jännä huomata, kui arvostan näitä ihmisiä mun ympärillä ihan eri tavalla nyt kuin aiemmin. Oon mielettömän kiitollinen, että mulla on näin ihana ja rakastava perhe. Äiti ja iskä on jaksanu olla mun tukena saikulla ja tutkimuksissa, ja sumplineet töitään sen mukaisesti. Äitistä on tullu ihan hössö (mama i know you're reading this, ja ei se mitään, sä saat kyllä hössöttää...) ja iskältä irtoo entistäki enemmän huonoja vitsejä, kun se yrittää piristää mua. Sisko on vähän hiljasempi (tuo hyvää balanssia tolle iskälle), mutta osoittaa välittämistään tulemalla iltasin mun huoneeseen ihan vaan hengaamaan mun kanssa. Veli nyt on niin pieni ilpo vielä, ettei se ihan ymmärrä mun olevan vakavasti kipeä. Se vaan aina rallattelee, että "Eppu on syövässä, hehe", ihan ku se puhus jostain arkisesta asiasta :D

Perheen lisäks nään tietysti kaverit ihan eri valossa. En pidä enää itsestäänselvyytensä sitä, että joku jaksaa edelleen jauhaa samoja tyhmiä juttuja mun kanssa. Oon huomannu, että on ihmistyyppejä, jotka kaikkoaa sairastuneen luota. Ehkä ne pelkää, tai sit ne ei vaan osaa enää suhtautua muhun normaalisti. Muistakaa kuitenkin, että mulla oli tää syöpä jo koko viime kesän ajan, mutta sitä ei vaan oltu diagnosoitu vielä sillon. Ei yks lääkärin lausunto tee musta eri ihmistä.

Vaikka oon sairastanu vasta vähän aikaa, mun elämänarvot on siis muuttuneet. Oon aina pitäny terveyttä tärkeänä asiana, mutta nyt se vasta on konkretisoitunu. Aiemmin oon ulissu, jos mua on vähän niiskuttanu ja särkeny päätä. Luultavasti tuun jatkossakin inisemään sellasista pikkuvaivoista (niin kuin äsken kitisin esim. noista katkeilluista kynsistä), mutta samalla muistan varmasti myös millaista on olla oikeasti sairas. Tuun muistamaan, miltä tuntuu istua sairaalalla ja juosta tutkimuksesta toiseen toivoen, että yhessäkään tutkimuksessa ei löydettäs mitään tavallisesta poikkeavaa.

Tuosta vertaistukitoiminnasta oon myös kirjottanu aiemmin, mutta tosiaan aion lähteä mukaan siihen, kunhan oon selvinny tästä. Ihminen, myös minä, on aika sekaisin ja hämmentynyt, kun tällanen uusi juttu iskee päälle. Mun mielestä kaikkien kynnelle kykevien pitäis sillon pyrkiä tukemaan häntä, ja parasta on tietysti jos taustalta löytyy omakohtaisia kokemuksia. Vaikka joku muu kuinka yrittää lohduttaa ja auttaa, vain saman taudin läpikäynyt henkilö voi oikeasti tietää miltä susta tuntuu.

Tulipas tosi pitkä teksti, toivottavasti joku jaksoi lukea! Saattaa olla myös paljon kirjotusvirheitä ja kökköjä lauseenrakenteita, koska oon aikamoisella kirjotanmitäsylkisuuhuntuo-mielialalla just nyt.

Elppa superlämpimän villapaidan sisältä kiittää, kuittaa ja lähtee kohti höyhensaaria! Kauniita unia :)

Koti-ilta

Moi!

Ihan ekana mun pitää kiittää Filippaa tästä ihanasta ylläristä, minkä sain itseasiassa jo viime viikolla, mutta en oo saanu aikaseks laitettuu näitä kuvia tänne... Eli tää typy toi mulle pienen piristyslahjan, kun kuuli miun taudin varmistumisesta: ite leivottuja keksejä sydänpurkissa! Awwwww, kiitos kamu!





Koulussa oli sellanen touhupäivä, että ku tulin kotiin niin olin ihan sippi. Meillä oli aamupäivällä kriisikokoontumisia sen eilisen hässäkän takia ja iltapäivemmästä sitten kokoustettiin tutoreiden kesken, keksittiin kuumeisesti kivaa tekemistä ykkösille Ykkösten Yöhön ja suunniteltiin nahkakonvaa. Ja kyllähän niitä ideoita synty, ens viikolla kokoustetaan taas ja hiotaan suunnitelmia loppuun! Kivoja tapahtumia tiedossa siis:)

Mun piti lähtee viettää leffailtaa Janikan, Filipan ja meijän vaihtareitten kanssa, mutta sitten iski laiskuus ja päätin jättää välistä. Sori kaverit! Käytiin jossain vaiheessa iskän kanssa heittää kirjastoon muutamat kirjat ja suunnattiin sitten kohti Prismaa. Kattelin eri maisematapetteja, mutta en vielä ostanu mitään. Löydettiin kuitenki mulle ne täydelliset ulkoilupöksyt, mitä oonki tässä jo vähän aikaa kaipailluki! Kuvaa ei nyt oo, mutta ne on ruskeet ja Icepeakin. Kiitti papa<3

Kotiin tullessa tajusin, että mun huone on ihan kaaos ja joku kummallinen siivousinto vallotti mut! Koska mulla on tän talon pienin huone, ehkä joku kuus-seittemän neliöö, niin tää menee tosi nopeesti ja helposti sotkuseks. Pikkasen ku on kamaa lattialla, ni joudut pomppii sänkyjä pitkin ku et mahu kävelee! Tää on kuitenki tosi nopee ja helppo siivota, ja lopputulos imuroimisen ja luuttuamisen jälkeen oli niinkin ihana että oli pakko ottaa muutama kuva!










Nyt tässä loppuillan varmaan tietokoneilen ja teen saksan nettitehtäviä valmistautuakseni kohta alkavaan koeviikkoon, voi ei. Miulla ois eka koe ens torstaina, eli samana päivänä ku mulla on tokat sytostaatit, eli joudun luultavasti siirtää sitä koska koko päivä menee taas saikulla. Siirrän varmaan myös perjantain kokeen, koska ei voi tietää mikä happi mulla on. Joko selviin yhtä hyvin ku ekoista hoidoista eli ilman pahoinvointia, tai sitten minuu heikottaa. Parempi siis varautua ja siirtää myös se perjantain koe.

Voisin myös lueskella noita saksankielisiä hömppälehtiä (kyllä, lehden kannessa todellakin on Selena Gomez...) ja tuota Barbara Büchnerin Vatertage-kirjaa. Noitten lehtien sisällöistä ymmärrän suurinpiirtein kaiken, mutta tuo kirja onki jo sitte vähän haastavampaa saksaa! Tykkään prepata itteeni tälleen mieluummin ku saksankirjoista pänttäämällä.





Hirmu hyvää viikonloppua kaikille, nauttikaahan (toivottavasti) hyvistä syyskeleistä ja ulkoilkaa! :)

Elppa

Hullu maailma!

Heips,

oliha koulupäivä. Vikalla tunnilla, n. kello puol 2, mulla oli saksaa. Sillon tuli kuulutus, että oppilaat eivät saa poistua luokista tai koulurakennuksesta. Iski pieni paniikki, mitä ihmettä on meneillään! Onko meidän koulussa joku hullu, mitä oikeen tapahtuu..!? Yritettiin siinä sitten vähän aikaa jatkaa saksantuntia, kun tuli seuraava kuulutus. Siinä kerrottiin, että meidän koululta on (taas) löytynyt mysteeripahvilaatikko, minkä alkuperää kukaan ei tiedä ja että poliisi kuulemma tutkii asiaa. Liikkumiskielto pysy edelleen voimassa, paitsi hätätapauksessa sai käyttää opettajien sivuovea poistumiseen. Tää pahvilaatikko oli siis jätetty tohon yläasteen aulan ovien eteen ulos. Siinä vaiheessa oli vähän naureskelua viitaten viime vuonna ison poliisioperaation järjestäneeseen tyhjään pahvilaatikkoon, kyseinen hälytys kun oli siis sillon aiheeton ja laatikko oli tyhjä.

Joskus 20 yli 2 tuli jälleen kuulutus, että pahvilaatikon päällä on teksti "hyvästi norssi". Siinä vaiheessa viimestään alko kaikilla kasvaa pelko siitä, että tällä kertaa jotain oikeesti räjähtää. Meille annettiin kuitenki lupa poistua toisista ovista. Lähettiin sitten siihen pihalle, missä oli tietty poliiseja ja nähtiinpä Anskun kaa se ite laatikkoki :o Se oli ihan normaali pahvilaatikko, mutta sen reunat ja kulmat oli teipattu oranssilla teipillä.

Tulin sitte kipin kapin kotia ja seurailin tilannetta nettilehdistä. Onneks sieltä ei sitten lopulta löytyny muuta ku pattereita ja kaukosäädin sisältä, eli ei mitään räjähteitä. Laitto kuitenki miettimään, kuinka sairaita ihmisiä täällä oikeesti on. Kellä on todella noin huono huumorintaju, että pystyy tekemään tollasta? Toi ei oo ees huonona läppänä ollenkaan hauskaa. Osa meni nimittäin ihan paniikkiin, alko itkee ja pelätä että jos tänään ei vielä posahtanu, niin kolmas kerta toden sanoo.

Kieltämättä minuuki pelottaa vähän mennä huomenna kouluun. Tajusin taas tänään, että kui pienestä elämä on loppujen lopuks kii. Millon vaan voi tapahtua mitä vaan, eikä sitä pysty ennakoimaan oikeen mitenkään. Meillä oli tällä kertaa onneks vähän parempi tuuri, ettei mitään vakavaa käyny! Toivon koko sydämestäni että näiden pahvilaatikkojen lähettelijä saadaan kiinni ja vastuuseen teoistaan.

Mietin myös, onko tää pahvilaatikkojen lähettely merkki ahistuksesta. Onko se avunhuuto, että masentunut ihminen haluaa apua? Vai onko se vaan idiootti pikkupojan tekemä "pila", jolla kuitenkin oli aika mittavat seuraukset? Eniten jää häiritsemään, jos ton laatikon tuojaa ei saada selville. Valvontakameroitten mukaan se luultavasti on noin 14-15-vuotias poika.

Törmäsin myös tähän http://www.iltalehti.fi/nettitv/?32008932 videoon ja mulla alko valuu kyyneleet. Kui jotkut voi tehdä jotain noin pahaa toiselle, ihan viattomalle? Ja nauraa vielä päälle. Tällä hetkellä mun pää on täynnä epäuskoa ihmisiä kohtaan, ihan totta. Tekis mieli vaan huutaa koko maailmalle, että jumalauta ottakaa itteänne niskasta kii ja lopettakaa tällanen pelleily.

Oon edelleen vähän shokissa tosta pahvilaatikkojutusta, semmonen pieni tärinä päällä koko ajan. Onneks tiedossa on seuraavaks Coffee House-tuokio matikankirjan ja kaverin kanssa, jospa vaikka joku oppi tarttuski päähän... Toiveajattelua ehkä, mutta ei voi ainakaan syyttää etten ois yrittäny opiskella =)=)

Palaillaan taas!

Elina

'Cos everybody dies but not everybody lives

Oon ihan täynnä energiaa! Niillä oli torstaina varmaan jotain vauhtihirmua laitettuna sinne sytostaattien sekaan, koska eilisen ja tän päivän oon ollu normaaliakin ilosempi, haha. Oon vaan jotenkin niin onnellinen! Tiiän, turhaa hehkutusta, mutta tän sairauden keskellä suon itselleni nyt luvan toisinaan sortua tähän...

Mietin tässä, että voisin ottaa jossain vaiheessa yhteyttä johonkin syöpäjärjestöön ja kysyy, oisko Joensuun alueella vertaistukihenkilöö miulle. Ois varmasti hyödyllistä ja mielenkiintosta kuulla jonkun toisen kokemuksia joko ihan tästä Hodgkinin lymfoomasta tai sitten jostain muusta syövästä. Oon päättäny, että kunhan ite oon tästä selvinny, niin rupeen tollaseks tukihenkilöks! Mun mielestä ois mukavaa, jos pystysin ite jotenki auttaa muita, jotka on sillä hetkessä tässä samassa tilanteessa missä mie oon nyt.

Tänään kävin yhen meijän koulun vaihtarin Deborahin (from Italy) kanssa kahvilla ja tapasin myös erään toisen italialaisen vaihtaritytön :) Paljon oon ainaki siis englantia saanu puhua ja pakko myöntää että vaikka siitä en kielenä niin innostunu ookaan, ni on hassuu huomata miten hyvin loppujen lopuks sitä osaakaan. Kunhan alkujännitys muuttuu jo mulle ihan luontevaks selittelyks efektiäänien ja käsienhuitomisen kera, nii ei ees jaksa välittää jostain tyhmistä kielioppisäännöistä. Pääasia, että tulee ymmärretyksi :>

Haittaako teitä, jos heitän tänne väliin aina tällasia offtopic-juttuja, mitkä ei sinänsä liitykään tähän sairauteen? Vai haluutteko että tästä tulee nimenomaan "syöpä-blogi"? Voin tehdä kummin vaan. Musta on vaan yllättävän kiva höpötellä kaikkea muutakin... :D

Näin asiasta kolmanteen taas, eilen tein maailman parasta pinaatti-kinkku-tuorejuusto-paprika-kääretorttua, suosittelen! Ohjeen saa miulta pyytämällä. Kääretortun pohja on siis pinaattia ja täytteenä tuorejuustokinkku-hässäkkää. Oon ehkä maailman huonoin kokki, koska en ikinä jaksa lukea ohjeita loppuun vaan totean että "MIE OSSAAN KYLLÄ" ja sit siitä tulee syömäkelvotonta, joten tällasen suht yksinkertasenkin ruuan onnistuminen on mulle iso juttu. :---D

Käväsin hallilla hakemassa pikkuveljee harkoista, ja mulle iski kauhee kaipuu treeneihin! Meinasin tehä istumalakon ja kieltäytyy lähtemästä kotiin, ennen ku oisin vähä aikaa saanu paukuttaa palloo, mut no can do... Vielä mie joku päivä oon yhtä innoissani treeneissä niinku aiemminki. Sitä ootellessa...

Tänään ois tarkotuksena vielä yrittää kattoo matikkaa ja alottaa pikkuhiljaa koeviikkoo varten kertaaminen. Nää on taas näitä kuuluisia lupauksia, että aloitan lukemisen ajoissa ja kuitenki kiroon edellisenä iltana ennen koetta että ois voinu alottaa lukemisen tarpeeks aikasin...! Että silleen. Pitää myös valmistella vähän tuon Annastiina Myllertäjän synttärilahjaa, tytyllä kun on siis huomenna Sweet Seventeen! ;)

Nyt siis rakkaudella ja intohimolla kohti matikankirja Sigma 4:sta, heipsun!
Elina

Ihania ihmisiä!

Tulin vaan kiittämään teitä kaikkia vielä noista ihanista yhteydenotoista, mitä oon nyt parin viime päivän aikana saanu! Julkaisin tän blogin tosiaan lauantaina tuolla Facebookin puolella ja ei voi muuta sanoa ku että KIITOS, ootte mahtavia ku jaksatte tukea :)

Nää ihmiset mun ympärillä tekee tästä taudista taas astetta siedettävämmän. Iso hali kaikille<3

Terkuin onnellinen Elina

Lazy Sunday

Hejs,

mikä on tää etova olo? Koko päivän on ollu sellanen painontunne yläkropassa. Ei silleen okseta, mutta kuvottaa. Yhyy. Ruoka ei maistu ollenkaan, ajatuski syömisestä tekee pahaa. Koko ajan vaan tekee mieli kylmää maitoa, hassua. Aamupäivällä sain syötyy vähäsen, koska hoin vaan itelleni että jos syön ni olo paranee, mutta hädin tuskin sain sen pienen annoksen alas. Salaatti sun muut rehut kyllä uppos ihan hyvin! Jännä tunne myös, että suun limakalvot on ihan kuivat ja niitä kirvelee, kun yrittää syödä.

Eilen käytiin Jossun kanssa vähä Lykynlammella reippailemassa. Oli ihan täydellinen sää, just sellanen raikas ja aurinkoinen! Käveltiin sen lammen ympäri ja höpöteltiin vaan. Jossun koira Nala on kans yks sulosuus, tuitui<3 Se vaa iha innoissaan kirmaili siellä.. Illemmasta sain aikaseks tehtyy äikän argumentaatioanalyysin loppuun ja ruotsin esseen. Kerranki sain mennä hyvällä omalla tunnolla nukkumaan ku tiesin että oon tehny jotain hyödyllistä!

Tänään oon vaan ollu. Nukuin pitkään ja sen jälkeen otin taas itteeni niskasta kiinni ja lähin lenkille. Tykkään syksystä, koska kaikkialla on nii nättii ja ruskeeta. Mun sielu lepää tuolla ulkona, ku tuntuu ettei mikään oo huonosti ja elämä hymmyilee :D

Maman kanssa aamulla pohdittiin pientä pintaremonttia mun huoneeseen. Toi yks seinä maalataan, maisematapetti vaihetaan erilaiseks ja kaikkee semmosta pientä fiksausta:) Tavoitteena ois sellanen merenranta-huone, you know?! Sellanen valkonen, missä on vähän turkoosia ja sit sellanen http://www.sisustustaulu.com/valokuvatapetti/4-osaa/Aritol.jpg maisematapetti tän nykyisen (http://verkkokauppa.seinaruusu.fi/WebRoot/Kaupat/Shops/Seinaruusu/4DDD/1622/E54E/4004/C688/0A28/1009/39E4/00265sivulle.jpg) tilalle :) Me likes!

Nyt yritän mennä syömään ees pikkusen kaurapuuroo, jos tää olo vaikka tästä sen myötä kohentus! Heihei :>

Elina

Paskanpuhujien ihmemaa

Haloja,

tehäänpä nyt pari asiaa teille kaikille selväks. Ensinnäkin, oon edelleen se sama Elina, joka oon aina aiemminki ollu. Mun luonne ei muutu, vaikka hiukset lähtee. Hiuksilla kun ei hirveesti oo tekemistä sen kanssa, millanen oon sisältä. Jos joku ei musta tykkää enää tän taudin ilmestymisen jälkeen, niin sillon ei oikeesti oo tykänny musta millonkaan.

Toisekseen, tiesin kyllä että tää juoruaalto tulee jossain vaiheessa, mutta älkää hyvät ihmiset puhuko mun selän takana! Jos teitä kiinnostaa tietää ja jutella tästä jutusta, niin soittakaa, laittakaa viestiä tai facebookatkaa mulle. Mun oloa helpottas tietää, että ihmiset ei ala karttaa mua joidenki juorujen takia. Jaksan kyl jutella tästä ihan vaikka tuntemattomienki kanssa, jos sillä tavalla voin estää ennakkoluulot.

Ei musta tuu syövän takia mitään esinettä, josta voi puhua miten huvittaa! Mulla on edelleen ne tunteet, ja kyl se satuttaa että päin naamaa ei kehdata mitään sanoa, mutta muiden kanssa asiaa sopii kyl vatvoo. Yritän pitää pääni kasassa ja jättää juorut ym omaan arvoonsa, mutta koska oon aika äkkipikanen ihminen ni se tuottaa kieltämättä vaikeuksia. Onneks tiiän, että mulla on ne oikeesti maailman parhaimmat kaverit ja ystävät, jotka jaksaa tukea ja olla mun rinnalla kun tällanen juttu painaa päälle. Ne, jotka alkaa puhua paskaa viittimättä ees kysyä mitä mulle oikeesti kuuluu, ei oo ikinä ees mun kavereita loppujen lopuks ollukaan.

En oo mainostanu tätä tautia enkä esim. tätä blogia nyt mitenkään erikoisemmin, koska tiesin että jossain vaiheessa kaikki saa tietää kuitenkin, ja tattadaaa oikeessa olin. Ei se mua haittaa, että ihmiset tietää, mut mua alkaa raivostuttaa se selän takana puhuminen. Tuskin sitä saa ollenkaan kitkettyy pois, mutta yritän nyt ainaki. Eli hyvät ihmiset, kysykää MIULTA jos jotain haluatte tietää, ei siltä miun kaverin kaverin kaverilta, jooko :(

Ja ihan aikuisten oikeesti, oon edelleen se ihan sama ihminen, se blondi Elppa, joka aiheuttaa ihmisissä myötähäpeän tunnetta idioottijutuillaan. Teidän ei pidä varoa, mitä uskallatte miun seurassa sanoa ääneen ja mitä ette. Tää tauti ei millään tapaa oo miun vika, en oo tehny MITÄÄN mikä ois edesauttanu tän iskemistä just minuun. En käytä alkoholia, en röökaa, elän terveellisesti ja urheilen. Elämä vaan aina ei mee niinku haluais, ja mulle on annettu just nää askeleet mitkä mun pitää kävellä läpi. Tää tauti on automaattisesti osa mun elämää nyt, mutta haluun korostaa etten oikeesti oo mikään pelkkä kävelevä syöpäkimpale...!

Tästä tulee tosi sekava teksti, mutta nyt on sellanen olo että on vaan pakko kirjottaa sitä mitä sylki suuhun tuo, kaikki nää päässä vellovat ajatukset on pakko purkaa johonkin.

Vielä yks juttu tätä purkautumista ennen ku alan selittää teille noista hoidoista: älkää ihmiset säälikö! Tottakai tää tauti on paska juttu, on epäreilua että se tuli just mulle, mutta ois myös ihan yhtä epistä jos se ois tullu jollekin teille. En kaipaa sellasta päälaelle taputtelua ja voivottelua, se ei auta oikeestaan mitään! Haluun että ihmiset kohtelee mua samalla tavalla ku aina ennenkin. Vaikka sairastan, niin toistaseks en tunne itteeni vielä ollenkaan kipeäksi. Ja vaikka tuntisinki, niin SILTI mua alkaa vaan ärsyttää sellanen paapominen ja hössääminen. Joten kettuilkaa, härnätkää, jutelkaa ja naurakaa mulle ihan niiku aina aiemminki, en mä siitä rikki mee! :D Päinvastoin, se että huomaan ihmisten ajattelevan mun seurassa muutakin ku tätä sairautta, helpottaa ja edesauttaa mun paranemista ainaki henkisellä tasolla.

Noniin, sitten iloisempiin asioihin. Eli torstaina tosiaan jo teille kirjottelin sieltä tiputuksesta, että pahaa oloa ei oo nimeksikään. Ihme ja kumma, mutta sitä ei oo tullu hoitojen jälkeenkään! Hoitajat sano miulle, että pahoinvointi alkaa joko heti letkuista irti päästessä, tai sitten vasta aamuyöllä kun pahoinvoinninestolääkityksen vaikutus lakkaa. Siinä sitte "innolla" oottelin koko illan, että millon se oksennusrefleksi tulee, mutta sain kyllä ootella ihan nukkumaanmenoon asti. Kirosin sitä, jos joudun yöllä heräämään oksentamaan. Onneks en joutunu!! En siis tiiä miks, mutta mun kroppa otti nää myrkyt tosi hyvin vastaan, koska minkäänasteista pahaa oloa tai kuvotusta en oo kokenu. Olin varautunu pahimpaan, eli oksentamaan pari päivää aina hoitojen jälkeen. Olin myös tietoinen siitä, että sytot saattaa viedä voimat niin pahasti, että en jaksa nousta ees sängystä vessaan.

Oon ihan superhyperonnellinen, että pääsin tästä ekasta hoidosta noin helpolla!! Torstaina kun jouduin jäämään sinne saikulle yöks, mulla oli koko illan ajan kavereita ja perhettä mun seurana, huippua. Perjantaiaamuna olo oli virkee ja energiaa ko pienessä kylässä, ja kun sain lääkäriltä luvan poistua niin arvatkaapa mihin ryntäsin heti suoraan saikulta: kouluun tottakai. Olin siis perjantain koulussa, ihan räjähtäneen näkösenä kylläkin, mutta olinpahan kuitenkin! Jaksan yhä hämmästellä sitä, miten joku kouluun meneminen voi olla näin kivaa.

Eilen näin myös serkkuu pitkästä aikaa ja hengailin muutenki koko illan kavereitten kanssa, ihan niin ku normaalistikin. Eipä ois uskonu että olin edellisenä päivänä just saanu suoniin hirveen määrän solumyrkkyjä :D Hoitajatki vaan torstaina ihmetteli, että kui vaan hymyilen ja höpötän samaan tahtiin ku ennenkin, vaikka kaiken järjen mukaan noitten mömmöjen ois pitäny aiheuttaa ees jotain muutosta mun olotilassa. Totesin heille vaan, että miksipä ei hymyillä, kun olo on mainio ja ympärillä ihmisiä, jotka välittää.

Tänään ajattelin tehdä noita kouluhommia pois, jotka on jääny rästiin. Sitä ennen vetäsen jalkaan kuitenki tuulihousut, laitan kuulokkeet korville ja lähen pitkälle lenkille! Ens viikolla ajattelin muuten käydä pelaamassa pitkästä aikaa tennistä. Mua harmittaa että treenaamiseen tulee nyt väkisinkin vähän taukoa, mutta kaipa sitä liikkua voi muutenki ku tenniksen parissa :) Heippa!

Elina

Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä, sen vähän mitä niist on jäljellä

Jou dudes,

istun tässä elämäni ekassa tiputuksessa! Oon saanu nyt neljästä lääkkeestä yhen, ja toinen tiputtaa parhaillaan :) Olo on ihan normaali, eli vielä ei mitään pahoinvointia oo havaittavissa, toivottavasti ei tuu tän jälkeenkään!

En ois ikinä uskonu, että tiputuksessa oleminen vois olla näin mukavaa. Täällä on kivoja ihmisiä ja muita potilaita, joitten kanssa oon saanu jutella ja hyö on kertoneet mulle kokemuksiaan. Oikeestaan vois jopa todeta, että oon nauttinu nyt tästä ajastani täällä? Tai no en nyt silleen NAUTTINU, mutta tosiaan tää ei tunnu mitenkään rankalta ku oon saanu vaan höpötellä muitten kanssa. Vähän yritin tossa italiaa lukea mutta eihä siitä mitää tullu ku kivempaaki tekemistä löytyy :D terveisin aina-niin-ahkera-lukiolainen...

Sain siis konetta lainaan yhdeltä toiselta potilaalta, joten ryntäsin heti päivittelemään. Mulla on teille myös ilouutisia! Kuisman levinneisyysaste nimittäin laskettiin luokkaan II! Alkuperäinen levinneisyysarvio oli siis se luokka III. Huippua! Oon niin onnellinen. Tää myös siis tarkottaa sitä, että jos kaikki menee hyvin, niin saatan selvitä tästä taudista jo NELJÄSSÄ kuukaudessa kuuden kuukauden sijaan! Tuntuu ihan taivaalliselta ajatella, että jo tammikuun puolessa välissä voisin olla virallisesti taas terveiden kirjoissa...

Tää nyt oli tällanen pikapäivitys, en viiti jäädä pitempään turinoimaan :) Ihmiset täällä on siis superihania, ja se tekee tästä Kuisman kiduttamisesta vähemmän kamalaa.

Elina terkuttaa

Say hello to Kuisma

Aloha,

oon kirjottanu tän postauksen jo kertaalleen tänä päivänä, mutta TADAA Elina tekniikan ihmelapsi oli taas vauhissa, ja jotenki onnistuin deletoimaan koko jutun. Alko ärsyttää sen verran paljon, että oli pakko lähtee pihalle vähä haukkaa happee ja keräämään energiaa taas tätä kirjottamista varten. Uusintayritys siis!

Pakko kertoa teille ihan ekana tuo otsikon tarina. Oon siis jo pari päivää miettiny, että haluaisin nimetä tän taudin jotenkin. Sana "syöpä" kuulostaa ällöttävälle ja iljettävälle, joten yritän välttää sen käyttöä. Mama sitte eilen illalla heitti, että oisko Kuisma hyvä nimi tälle patille. Miusta se sopi ku nenä päähän, joten tänään oonki vaan selittäny kaikille Kuismasta! Huisii :D Paljon kivempi sanoo että: "Lähen saikulle Kuisman tutkimuksiin" ku että sanois: "Lähen saikulle syöpätutkimuksiin", haha! Jollekki tää saattaa mennä ehkä yli hilseen, mutta mua tää ns. musta huumori auttaa selviytymään tästä ees jotenkuten selväjärkisenä;)

Eli siis, aamulla menin ekana gynekologille ja miun onneks todettiin, että miun virtsarakkokin on kunnossa! Niistä tietokonemotografiakuvissa kun oli näkynyt jotain ruttuja tuolla munanjohtimen luona... Päivän ensimmäinen helpotus oli tämä siis!

Siitä sitten käväsin verikokeissa ja röntgenissä. Röntgenissä koin päivän toisen helpotuksen, kun selvis että myös mun perna on kunnossa! Kuisman lonkerot ei siis oo vielä yltäny sinne asti, jeiii. Mieli oli jotenki tosi kevyt, kun röntgenin jälkeen pompin saikun kanttiiniin syömään paninia. Jännä, miten suuressa arvossa pidän asioita, jotka oli mulle aiemmin itsestäänselvyyksiä. Jos mulle joku ois kuukausi sitten sanonu, että "sun perna on okei" niin oisin varmaan ollu silleen "nii, mitä sitte?". Nyt mun teki mieli lähinnä hyppii innosta, kun kuulin tuon uutisen! Hih.

Toinen asia mistä en ois varmaan ikinä uskonu olevani näin ilonen, oli se, että pääsin kouluun pariks tunniks! Olin niin ilonen :D Oon viimeks ollu koulussa maanantaiaamuna yhen tunnin, ja nää pari päivää sen jälkeen on tuntunu ihan tappopitkiltä ja tylsiltä. Jotenki sellanen fiilis, että mun jokapäiväinen puhekiintiö ei oo tullu täyteen, koska en oo ollu räpättämässä koulussa niinku normaalisti? Mulla oli siis espanjaa ja ruotsia, ja vaikka esim. espanjan tunnit on yleensä aika ei-niin-mielenkiintosia, niin tänään kirjotin mielelläni muistiinpanoja eri verbien taivutuksista :)

Koulun (<3) jälkeen tulin kotiin ja oon vaan yrittäny tsempata itteeni henkisesti huomista varten. Tää on siis käytännössä vika ilta mun elämässä, kun en oo vielä kokenu mitään syöpähoitoja! Pitäisköhän tätä juhlia?? Haha. Huomenna on siis The Day, kun mun hoidot alkaa. Käsky kävi, että paikalla saikulla pitää olla kello 8 reikä reikä. Tiiän suunnilleen, miten huominen päivä noin aikataulultaan menee, and here it goes:
- ekana aamulla ne mittaa multa verenpaineet, painon ym.
- sitten saan pahoinvointilääkkeet ja jotain muita tabuja ja ne tilaa mulle apteekista ne ite sytostaatit. Niitten tuleminen saikulle kestää kuulemma noin tunnin.
- sit mulle laitetaan se letku suoneen ja seuraavat 4-5 tuntia hengaanki siinä tuolissa! Pakko varata paljon tekemistä mukaan tai tuo aika ei kulu millään.
- tiputuksen jälkeen hyö haluuvat pitää miut yhen yön sairaalassa että nähdään miten mun kroppa reagoi niihin myrkkyihin. Eli varmaan pääsen sinne huoneeseen ja kulutan aikaani jotenki D:
- perjantaina pääsen luultavasti pois sillon, ku mun vointi sen sallii.

Eli erittäinkin monipuolinen ja ohjelmallinen päivä tulossa.....not. Onneks mulla on kahden viikon kouluhommat rästissä ja kaikkea muuta mukavaa, mitä voin puuhailla huomenna jos jaksan fyysisesti. Toivon, että ne pahoinvointilääkkeet tepsii, koska en todellakaan liiemmin nauti oksentamisesta.. Onneks porukoiden lisäks pari ihanaa kaveria on lupautunu tulla moikkaa mua reppanaa, tervetuloa! Ootte parhaita.

Koin tossa pari iltaa sitten KAMALAN hiuskriisin. Itkin, kirosin ja vielä kerran itkin sitä, että just mun hiusten pitää lähteä. Oon kasvattanu näitä hei pitkään vanhoja varten, ja nyt ne sit noin vaan lähtee??? Ei oo yhtään kiva, mutta pakko on ollu yrittää totuttautua ajatukseen itestäni kaljuna. Ajatus siitä, etten suihkussa käydessä tarviikaan shampoota mihinkään, on tosi outo! Eikä mun tartte napsauttaa mun pinkkiä suoristusrautaa päälle aamusin, ku ei oo mitä suoristaa. Eikä tartte inahtaa, ku hiustenkuivaaja polttaa vahingossa korvaa, ku ei oo mitä kuivata suihkun jälkeen.

Kaikki sytostaatit ei tosiaan tiputa hiuksia niin pahasti, mutta miun tuurilla saan just sellaset sytot mitkä kyl tappaa Kuisman lisäks myös ne hiukset. Jos oiken hyvä lykky käy, ni multa lähtee hiusten lisäks MYÖS ripset ja kulmakarvat. Hei mie en ees näytä ihmiseltä sen jälkeen! Oon vaan joku nahkanen olio. Kivaa.

Oon kuitenki taas yrittäny tsempata itteeni tähän menetykseen enemmän tai vähemmän innokkaasti kattelemalla noita peruukkien kuvia. Valtio korvaa siis mulle kokonaan yhden peruukin, mutta jos haluun vaihdella lookkia useemmalla peruukilla, ni muut pitää maksaa ite. Sain tänään saikulta esitteitä noista peruukkiliikkeistä ja -vaihtoehdoista. Ihan kivoja siellä oli. Alla pari kuvaa yhdestä esitteestä ja muutama netistä.







Siis kyllähän noista varmaan huomaa, että se on peruukki. Yllätyin kuitenkin positiivisesti noitten laadusta, kun niitä tosiaan saa myös aidosta hiuksesta tehtynä synteettisten peruukkien lisäksi. Varmaan ens viikolla marssitaan ätän kanssa peruukkikauppaan ja katellaan vaihtoehtoja. Parempi olla valmiina sen peruukin kanssa, kun hiukset lähtee n. 3-5 viikon päästä ekoista sytoista...

Mulla oli mielestäni vielä jotain muutakin asiaa tänne, mutta en vaan saa päähäni että mitä! Siispä lähen tästä nyt pakkailemaan noita kamoja huomiselle, en oo vielä ollenkaan miettiny mitä otan koulukirjojen lisäks mukaan. Huomenna tuskin postailen, koska mulla ei ole mokkulaa eikä saikulla internetyhteyttä potilaiden omille läppäreille. Toivotaan, että oon hengissä vaikka perjantaina, ja pääsen taas pelottelemaan teitä lisää, että mitä ne Kuisman hoidot sit käytännössä oikeesti on.

Elina kiittää ja kuittaa

Ilmoitusluontoista asiaa

Jooou,

asia nro1: luuydinnäytteen ottaminen sattuu, aiiiiijjaijaij
asia nro2: tää blogi on nyt JULKINEN, enpä ois uskonu että oon näin nopeesti valmis julkasee tän? Cmoon sain vasta viikko sitte tietää koko taudista.

Mutta joo, nyt lähen kahville kaverin kanssa, töörmäillää!

elinAAAAaaaaaaa

Epätoivon hetkiä

Heei,

oon ollu täällä sairaalalla nyt aamukahdeksasta, eli neljä tuntia. Niistä eilisistä kuvista kävi ilmi, että suurin syöpämassa on rintakehän alla, ja se on sieltä levinnyt kumpaankin soliskuoppaan. Levinneisyysluokka on siis III, ja tänään ne ottaa multa vielä sen luuydinnäytteen. Rukoilen, ettei tää oo levinny luihin asti, koska se automaattisesti tottakai heikentää mun mahdollisuuksia parantua.

Nää tekee mulle vielä tässä pari tutkimusta, ja luultavasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna saan ekat myrkyt. Luulin, että se tiputus kestää aina kerrallaan vaan noin puol tuntia, mutta tääkin luulo osoittautui vääräksi. Koska mulle isketään neljää eri mössöö mun verisuoniin, niin siinä menee väkisinki aina koko päivä... Joka toinen viikko oon aina sit joko keskiviikon tai torstain poissa koulusta, pahoinvoinnin takia ehkä seuraavankin päivän.

Mua itkettää tällä hetkellä ihan suunnattomasti. Olo on tosi epätodellinen, en ois ikimaailmassa pystyny kuvittelemaan että oon joskus tässä tilanteessa. Mulla kohoaa kyyneleet silmiin joka kerta, kun ajattelenki että en voi välttämättä käydä koulua normaalisti, koska infektioriski on liian suuri. Jotenki tällä hetkellä tuntuu siltä, etten kestä. Oon tähän asti alkushokin jälkeen vaan puhkunu tarmoa ja taistelutahtoa, mutta nyt se kaikki hyvä fiilis on poissa. Haluisin vaan käpertyä jonku syliin ja itkeä. Ja että joku silittäs mun hiuksia ja kuiskais mun korvaan, et herää ruusunen, tää on vaan pahaa unta.

En tykkää yhtään olla täällä sairaalassa. Täällä haisee ja kulkee ympäriinsä ihan oikeasti sairaita ihmisiä. Mua ahdistaa kulkea huoneiden ohi, joitten ovet on auki ja nään ne huonokuntoset, syöpää sairastavat ihmiset, jotka vaan makaa sängyissään ihan elottoman näköisinä. Mä en kuulu tänne, missä potilaiden keski-ikä lähentelee seitsemääkymmentä. Mä en kuulu tänne, koska oon nuori ja elinvoimanen nainen "kauneimmillaan", mun pitäs saada elää niinku muutkin, opiskella, juhlia ja nähdä elämää eikä homehtua missään sytostaattihoidoissa ja loput päivät sängyn pohjalla... En haluu, että musta tulee yksi noista vihreiden verhojen takana makaavista, silmin nähden sairaista ihmisistä. Tää on niin helvetin epäreilua etten mä osaa ees sanoilla sitä kuvailla! Itken vaan.

Oon kyllä kokoajan tiedostanu, että seuraavat 6 kk tulee olemaan rankkoja sekä fyysisesti, että psyykkisesti. En vaan voi jotenkin sisäistää, että tää on ihan aikuisten oikeesti todellista. Päässä huutaa naisen ääni kovaa ja korkeelta, ihan taukoamatta. En sit tiiä, onks se kirkuminen mun omaa ääntä, vai jonkun toisen, mutta sen tiiän että tällä hetkellä oon ahdistuneempi ku mitä koskaan aiemmin oon ollu.

Tää sairaalan koneen käyttöjärjestelmä on niin vanha, etten jostain syystä pysty julkasemaan tätä tekstiä täällä, joten tallennan tän luonnoksena wilmaan (:D wilmaan siksi, koska fb ja hotmail ei toimi täällä) ja postailen varmaan iltapäivemmällä, kun pääsen täältä kotiin.

Elina

En enää ikinä syö mitään, missä on anista

Ciao,

mää jakselen ihan hyvin. Yllätyksekseni löysin ihan sattumalta tänään blogin, joka kertoo toisen Hodgkinin syöpää sairastavan tarinan! http://todellakipeeta.blogspot.com/ on se osoite, käykää vilkaisemassa jos kiinnostaa :) Ite laitoin tuon kirjanmerkkeihinki, varmasti tuun lukemaan ajankuluksi joskus...

Menin tänään siis aamupäivällä sinne saikulle. Miulle tuotiin kaks isoa "tuopillista" sellasta saippuavedeltä näyttävää juomaa, ja käskettiin juoda ne tasasin väliajoin tunnin sisään. Ja voi YÄKYÄKYÄK miltä se maistu!! Se hoitaja sano vielä, että sitä sen litkun makua yritettiin laimentaa työntämällä sinne anista ja voin kertoo että se aniksen maku teki siitä vielä 10 kertaa ällöttävämpää... Oikeesti jäi ikuiset traumat. En ikinä enää laita mitään anista sisältävää suuhuni tai oksennan. Hyh. Ps. pitäskö miun hehkuu silleen ulospäinkin? Ku luulis että tuo varjoaine aiheuttas jotain o.O

Noooo anyways, sitten ne kutsu miut sinne tutkimushuoneeseen ja miun piti ottaa KAIKKI yläosat pois??? Kiva oli siinä sitte keskellä mieshoitajia maata selällään ilman mitään paitaa/rintsikoita. Ne on varmaan nähny muutamat tissit aiemminki, mutta mie ite en ehkä iha oo vielä tottunu tähän nakuiluun tutkimuksissa...!

Luulin tosiaan aiemmin, että oon menossa magneettikuviin ja sellaseen ahdistavaan putkiloon, mutta EHEEEEEEEEEEEEEEI se olikin muistaakseni joku tietokonemotografia-tutkimus? Eli se laite mihin jouduin, ei ollu mikää hirvee tunneli vaan semmonen rinkelin näkönen juttu missä minuu liikuteltiin :D Alla vielä netistä napattu kuva havainnollistamassa.



Tuommosessa sitten makailin muutaman minuutin ja hengitin välillä keuhkot täyteen, ja sit piti aina pidättää hengitystä. Käteen laitettiin myös sellanen putki, mistä se lääkärisetä kävi laittamassa lisää varjoainetta mun elimistöön. Se sano, että saattaa tuntuu siltä, että tulee pissat housuun ja siltä se kyllä tuntuki!! Hetken jo luulin epäuskosena että mulla pääs vahinko XD alko melkeen naurattaa siinä, mutta pidättelin nauruu sit, koska miehän en siis saanu liikkuu niitten kuvien oton aikana ollenkaan.

Tutkimuksen jälkeen oli aluks ihan normaali olo, mutta sitten iski tajuton mahakipu. Semmonen ihan ku joku ois iskeny multa jokaikisen happipisaran mahasta ulos! Hyi että. Kärvistelin siinä sitten hetken semmosella sairaalasängyllä, ja pikkuhiljaa olo helpotti, ku mulle tuotiin ananasmehua<3 Tajusin, etten ollu syöny mitään koko päivänä ennen niitten litkujen vetämistä mahaan. Todettiin iskän kanssa, että mahakivun syynä luultavasti oli se anissoppa mun tyhjässä ja kurnivassa mahassa, kello oli kuitenki jo puol 1 ja olin syöny viimeks edellisenä iltana! Onneks asia korjaantu Subwayn Spicy Italianilla, joka käytiin hakee mulle saikun jälkeen. Omnomnomn. Tätä menoo lihon jo ihan pelkästään tän roskaruuan takia mitä vedän aina tutkimusten jälkeen! En tarvii kato ees mitään kortisoneja tähän paisumiseen.... ;)

Koulun jälkeen kokoustettiin siis opon, RO:n ja ätä&iskä-tiimin kanssa! Koulu kuulemma tukee mua kaikilla mahdollisilla keinoilla :) En nyt tässä viiti niitä erikseen ruveta listaamaan, mutta esim. saan tarvittaessa joustoa koeviikolle. Tykkään norssista! Tällasissa tilanteissa aina huomaa, että henkilökunta oikeesti välittää ja haluaa auttaa. Opo ja RO oli kummatki asiallisia ja empaattisia ja sovittiin että tähtään tän nykyisen kolmen vuoden opintosuunnitelman toteutumiseen, mutta etten saa ottaa stressiä, jos hoitojen ja huonovointisuuden takia tulee paljon poissaoloja ja kurssit jää suorittamatta. Niitä voin kuulemma kuroa sitten myöhemmin kiinni :) I<3Joensuun normaalikoulun lukio!

Tällasta siis tänään. Kirjottelen varmaan taas huomenissa, kun oon saanu tulokset syövän levinneisyydestä! Tapaan siis sen lääkärin huomenna aamulla. Kumma kyllä, mua ei ees oikeastaan jännitä ne tulokset... :o Nyt meen tekemään naminami-iltapalan ja jatkan italian sanojen opiskelua! (tätä tää 4 kieltä yhdessä jaksossa teettää, joka päivä sanakokeet....)

<3: Elina

Mansikkateetä, derivaattoja ja äiti-tytär-juttuja

Moi!

Ollaan maman kanssa oltu tässä nyt viikonloppu keskenämme, kun muut lähti Ilomantsiin. Ja onpa ollu hiljasta! Paitsi eilen ei illalla ollu kyllä hiljasta, kun eräs nimeltä mainitsematon Annastiina Myller kävi kylässä... Naurettiin niin että vatsaan sattu. Äitiki ihmetteli, että vedetäänkö me henkeä ollenkaan nauramisen välissä! Ansku on huippu, kiva ku kävit <3

Oon yrittäny tänään laskea matikkaa, huonoin tuloksin... En vaan tajua noista derivaatoista mitään? Oon kyllä oikeesti niin turha toivo ton matikan osalta etten muuta voi sanoo ku että MATIKKA ON AJANHUKKAA. =)=)=)=)9 edes maailman parhaan mansikkateen (suosittelen!) juominen tehtäviä "ratkoessa" ei auttanut, nyyh.

Tehtiin maman kanssa myös hyvää wokki-riisi-ruokaa, jossa oli mm. bambua! En oo ikinä aiemmin syöny bambua, ja se oli oikeesti ihan namia. Sitten lakkailtiin kynsiä ja juteltiin, aika lailla pelkästään tästä taudista... Jotenki en ollu ees aiemmin tajunnu, että miten rankasti myös mun vanhemmat tän syövän ottaa.

Huomenna mulla on magneettikuvaukset 11:20 alkaen sairaalalla. Sen tiiän ainakin, että joudun juomaan jotain litkuja, ja vasta niitten juomisen jälkeen, noin tunnin päästä, otetaan ne kuvat. Toivottavasti ne mömmöt ei maistu pahalta :( Helpottavaa kuitenkin saada tietää, kuinka paljon tää pahis on levinny mun vartalossa! Nyt pidetään kaikki sitten peukkuja, että mahdollisimman vähän.

Huomenna myös kokoustetaan iltapäivällä mun vanhempien, luokanvalvojan ja opon kanssa koululla. Mietitään, miten mun opintojen käy ja moneenko vuoteen teen lukion. Ite oon miettiny, että 3,5 vuoteen lukion suorittaminen ois ihan jees! Toisaalta epäröin että onkohan tää nyt vähän liian aikasta miettii tällasia, koska ei voi vielä tietää miten mun kroppa reagoi hoitoihin. Jotain muutosta voinnista varmasti tulee olemaan, mutta voi olla että pystyn käymään ihan normaalisti koulua. Aika näyttää!

Tiistaina meen myös aamusta tapaamaan sitä lääkäriä (onko pakko jos ei halua.....), ja kuulen varmaan niitten magneettikuvien tulokset ja saan lisäinformaatiota tulevista hoidoista.

Ajattelen edelleen positiivisesti, ja oon alkanu nähdä myös asian valoisia puolia. Niistä kirjoitan varmaan vielä joku päivä erillisen postauksen, koska päässäni muhii jo oikein hieno idea siitä postauksesta! Hyvää kirjoittamisinspiraatiota odotellessa siis;)

Nyt lähden pesulle ja pisulle ja sitten unten maille! Huomenna on myös saksan sanakoe ja voisin kerrata vielä kappaleen sanat ennen höyhensaaria. Hyvää yötä!

Elina

I'm not gonna give up

Heipä hei!

Tänään tapasin eka kertaa mun omalääkärin, ja suoraan sanottuna kyseinen henkilö oli aivan perseestä ja syvältä sieltä. En mee väittämään, etteikö hän olisi ammattitaitoinen lääkäri, varmasti on, mutta sanottakoon että hänen sosiaaliset taitonsa eivät ihan olleet mistään parhaimmasta päästä...

Kun kysyin lääkäriltä jotain, jonkun ihan yksinkertaisen kysymyksen, niin ensimmäiset sanat olivat: "tämä lietsoo turhaa paniikkia" ja lopulta epäselvä vastaus tuli ehkä 5 min selittelyn, kiertelyn ja kaartelun jälkeen. Lääkäri oli kuin Hessu Hopo, joka oli viskattu sarjakuvamaailmasta todellisuuteen. Huhhuh... Hän puhui tooooooooodella hiiiiiiiiiiiitaasti, minuutin aikana tuli ulos ehkä 20 sanaa. Vähän eri tahti ku meikäläisellä!

No, itse tapaamisessa ei ollut kauheesti mitään jännää. Juteltiin vaan, taino, lääkäri sönkkäs ja me pidäteltiin joko naurua tai turhautumista. Loppuvaiheessa alko jo pinna kiristyy totaalisesti sen kanssa, ja todettiin että yritetään saada mulle joku toinen lääkäri.

Lääkäri tutki mun vartalon päällisin puolin, että tuntuuko muissa imusolmukekohdissa patteja. Ei tuntunu, hyvä niin. Sain kuitenkin tietää, että yleensä Hodkinin taudille on tyypillistä se, että se leviää ns. välikarsinaan, eli lähelle keuhkoja. Lohduttava tieto on, että sen on lähes mahdotonta levitä ruuansulatuselimistöön ja keskushermostoon eli aivoihin!

Oon aika pirun ylpee itestäni etten ollenkaan itkeny koko tapaamisen aikana! Voinee kyllä johtua siitä maailman oudoimmasta lääkäristä, mutta kuitenkin... Tosin siinä vaiheessa, kun kysyin vaikuttaako ne AVBD-hoidot (älkää kysykö mitä ne on, en itekkää oo iha vielä perillä, heh) mun hedelmällisyyteen, mulla kihos kyyneleet silmiin. Lääkäri sano tälleen: "Suurin osa naisistahan jää fertiileiksi, mutta sun kohdalla sun nuori ikä on kyllä plussaa" eli tulkitsin sen niin, että prosentuaalisesti suurin osa naisista jää hedelmättömiksi. Tuo sana "fertiili" oli mulle ihan tuntematon ja vasta verikokeisiin mentäessä äiti selventi mulle, että se tarkoittaakin hedelmällisyyttä eikä hedelmättömyyttä! Herrajumala meinasin kiljuu ja hyppii riemusta! Mulle ois ollu todella iso paukku, jos nää hoidot ois vaikuttanu mun mahdollisuuksiin saada lapsia isona.

Kävin vielä sitten verikokeissa ja ne otti multa 6 pulloa verta, jee. Toivotaan ettei sieltä nyt mitään hirmu isoja yllätyksiä löydy! Tulevasta tiedän sen verran, että maanantaina otetaan magneettikuvat, että saadaan tietää miten syöpä on levinnyt. Tiistaina on taas lääkärin tapaaminen (oh noes). Jossain vaiheessa multa otetaan myös luuydinnäyte tuolta selästä. Osa sanoo, että se on kivulias toimenpide, mutta osa sanoo ettei sitä tunne edes kunnolla. Pitänee pyytää siis ihan kunnolla sitä puudutusainetta ja kaks pullollista ilokaasua viereen(;

En tiiä, milloin saan ekat solunsalpaajahoidot, mutta sen tiedän että mun on varauduttava olemaan ekojen hoitojen jälkeen ainakin yksi yö sairaalassa. Siitä en oo kauheen innoissani... Jos siis sinne joudun, ni nyt jo vinkkinä että saapi tulla käymään(:! Muuten hoitojen kestosta on vielä vaikea sanoa mitään, kun ei tiedetä sen levinneisyysastetta. Lääkäri sanoi kuitenkin, että 6kk on yleisin aika mitä Hodgkinin taudin hoitoon menee. Rankka puol vuotta siis tulossa, mutta oon kyllä 110%varma siitä, että selviin tästä ja joku päivä vielä asun omakotitalossa ihanan aviomiehen kanssa, mulla on muutama lapsi, kultanennoutaja ja perheauto.

Käytiin sitten vielä saikun jälkeen äitin ja isin (jotka on muute maailman parhaimmat vanhemmat, tiedoksi vain) kanssa RAX:issa syömässä. Menee se matikantunti näinkin... Terveisiä matikanopettajalle<3 Siitä sitten käväsin vielä koulussa koulukuvattavana ja mikähän siinä on, etten ikinä oo oikein 100% tyytyväinen mun koulukuviin..? Pääsin taas ryhmäkuvassa takariviin, niinku aina.

Päällisin puolin mulla on nyt hirmunen tsemppi päällä! En todellakaan aio antaa jonkun syövän nujertaa minuu, never ever. Yritän elää mahdollisimman normaalisti, käydä koulua, nähdä kavereita, urheilla sen mitä pystyn ja ulkoilla. On huippu fiilis, kun saa ajatukset jollain keinolla vähäksi aikaa pois tuosta paholaisesta. :)

Koska on aika todennäköistä, että mun hiukset tippuu päästä, niin oon innolla katellu nyt erilaisia peruukkeja netistä! Innolla siksi, että a) ne näyttää paljon kivemmilta ko mun omat hiukset, b) ne on paljon hyväkuntosemmat, c) oon huomannu että niitä ei oikeesti tajua peruukeiksi, ne on niin luonnollisen näkösiä, d) peruukkeja saa myös aidosta hiuksesta, ei pelkästään keinokuitua, e) niitten hinnatkaan ei oo mitään päätähuimaavia! Ainoostaan hämää vähän se, että noitten keskustelupalstojen mukaan se kutittaa ja hiertää ja tuntuu ku sulla ois koko ajan karvamyssy päässä. Toisaalta oon enemmän kuin valmis kärsimään sen pienen kutinan kun toisena vaihtoehtona on kaljuna ihmisten ilmoilla käveleminen...

Tässä ihmeellisessä energiapuuskassani päätin sitten vielä sovitella tota vanhojenpukua. Oon siis nyt luvannu itelleni, että tanssin ne vanhat tänä vuonna vaikka olisinkin kalju. Peruukki päähän siis vaan:) Oon oottanu vanhoja niin pitkään, etten todellakaan suostu siihen, että tää typerä tauti pilaa multa sen päivän! Mekko on ostettu noin 2-3 viikkoa sitten, ja hämmästyin koska se oli nyt mulle yläosasta liian iso! Se valuu koko ajan. Onko mun tissit pienentyny vai häh? Kieltämättä oon kyllä laihtunu, koska kävin tänään siellä lääkärin luona tutkimuksissa vaa'alla, ja katoin että muutama kilo on tippunu edellisestä mittauksesta. Jännää sinänsä, koska sillon ku syön ni syön yleensä epäterveellisesti XD haha, no ei nyt ihan, mutta melkein.

Tuossa alla siis pari kuvaa mekosta! Anteeksi niiden huono laatu ja se, että mulla roikkuu hintalappu tms. valkonen nauha kainalosta. Pidän hintalapun kiinni mekossa kuitenkin varmuuden varalta, jos voin todella niin pahoin etten pystykään vanhoja tanssimaan, niin voidaan sitten yrittää tuota kaupata/vuokrata. Mutta mekko on siis omasta mielestäni täydellinen, en malttas ottaa sitä pois päältä..!





Mekko on siis olkaimeton, vanteeton ja petrolinsininen, jossa on tollasia pieniä helmiä ja timantteja ympäri mekkoa. Ihana! Tunnen itteni ihan prinsessaksi tuo päällä, hihi.

Nyt taidan mennä lukemaan ruotsin sanoja ja sitten nukkumaan. Päivä oli tavallaan rankka, mutta oli tosi helpottavaa saada lisätietoa tästä taudista.

En pelkää enää.

Terkuin,
Elina

PS. http://www.youtube.com/watch?v=Sd2RlDz1tzY
Päätin, että tästä biisistä tulee mun sairausajan tsemppibiisi! Jokaisen "you"-sanan kohdalle voitte kuvitella sanan "cancer". =)

the beginning

Tänään sairastuin syöpään.

En tiiä, mitä tästä blogin pitämisestä tulee. Joko saan kirjoittamisesta apua ja keinon purkaa ahdistusta, tai sitten tästä tulee ihan floppi. Anyways, pidän tän blogintapasen suljettuna niin kauan kunnes oon valmis kertomaan koko internetin ihmeelliselle maailmalle, että sairastan syöpää. Voi olla, että oonkin pian jo sinut tautini kanssa ja uskallan jakaa tän kaikille, tai sitten voi käydä niin, että jätän tän ihan vaan miun ja miun kavereiden väliseksi. Aika näyttää.

Kerron teille vähän, mitä tässä on nyt kaiken kaikkiaan tapahtunut. Kesäkuun alussa 2011, olin töissä urheiluhallin kassalla ja sattumalta pidin kättäni kevyesti kaulallani. Huomasin, että oikean solisluun kohdalla oli patti. Hätäännyin jo heti vähäsen, taisinpa jopa kysäistä suht tuntemattomilta työkavereiltakin, että missä niitä imusolmukkeita oikeestaan on. Laitoin myös äidille viestin, joka lupasi tutkia pattia, kun pääsen töistä kotiin. Koko lopputyövuoro meni vähän panikoidessa, mutta rauhoittelin itseäni hokemalla, että se luultavasti on vaan villiintynyt imusolmuke. Olisikin ollut...

Tulin siis kotiin ja todettiin äitin kanssa, että patti on halkaisijaltaan noin 4-5cm pitkä. Kun tunnustelin pattia, se tuntui olevan ikään kuin kiinni solisluussa, eikä se ollut samalla lailla pehmeä kuin oletan rasvapattien olevan. Äitin kanssa sovittiin, että jos patti ei vähään aikaan lähde itsekseen pois, niin käydään näyttämässä lääkärille.

Kuten arvata saattaa, kesä meni liian nopeasti ja en liiemmin ajatellut koko pattia. Kokeilin kyllä välillä, että vieläkö se on siellä ja aina todetessani että siellä se on, niin pieni huolenpoikanen nosti päätään. Kuitenkin nohdin aina, ehkä jopa tahallani, koko patin ja jatkoin kesänviettoa.

Elokuun alussa sain itseäni niskasta kiinni ja varattiin äidin kanssa miulle aika yksityiselle. Tällöin patin "löytymisestä" oli kulunut siis reilu 2 kk. Lääkäri toppuutteli ja sanoi, että on turhan aikaista vielä epäillä mitään syöpää. Hän kuitenkin varasi minulle ajan ultraäänitutkimuksiin noin viikon päähän.

Ultrassa lääkäri huomasi, että myös vasemmalla puolella oli samanlainen, mutta pienempi patti kuin oikealla puolella eikä se näkynyt ulospäin niin kuin oikeanpuolimmainen patti. Jotenkin jo silloin arvasin, ettei tää voi olla harmiton. Lääkäri totesi, että on parempi ottaa patista ohutneulanäyte, jotta saataisiin varmuus, mikä se on.

Odottelin ohutneulanäytteen tuloksia useamman viikon, ehkä kaksi-kolme viikkoa. Sitten, yhtenä torstaina, äidille oli tullut soitto saikulta ja hyö pyysivät miut jatkotutkimuksiin. Jotain hälyttävää neulanäytteestä oli siis löytynyt, ja sillä hetkellä tuntu että mun maailma romahtaa. Oli suuri todennäköisyys, että patti on Hodgkinin tautia. Miut haluttiin kuitenkin sairaalalle siis uusiin tutkimuksiin, että voidaan sulkea pois myös mahdollisuus muista imusolmuketaudeista.

Reilun viikon päästä menin sitten käymään siellä sairaalalla ja lääkäri halus ottaa tuosta patista palan tutkittavaksi. Vaihtoehtoina oli valita nukutuksessa leikkaaminen monen viikon päästä, tai koepalan leikkaaminen paikallispuudutuksessa saman tien. Mulle mieluisampi vaihtoehto ois ollu tuo nukutus, mutta koska vihaan odottelua ja epätietoisuuden tunnetta, niin päädyin tuohon paikallispuudutusjuttuun. Eli saman tien multa otettiin n. 30min kestävässä operaatiossa pala patista pois, ja nyt siinä on sellanen kiva 5cm arpi.

Tänään kävin poistattamassa tikit tosta haavasta terkkarilla ja vietin muuten oikein mukavan päivän ykkösiä piinatessa (piinapäivä, jee). Sillä samalla hetkellä ku astuin ulos koulusta aikomuksena mennä kavereitten kaa keskustaan, niin puhelin soi ja se oli tietenkin sieltä keskussairaalalta. "Kyllä sieltä on nyt valitettavasti vahvistunut se Hodgkinin tauti eli imusolmukesyöpä. Käviskö sulle torstaina kello 10 tapaaminen sun tulevan omalääkärin kanssa?"

Silmät alko valuu kyyneleitä ja kurkkua kuristi. Käsi täris ja jotenkin onnistuin vastailemaan sille naiselle puhelimessa. Ehkä elämäni hirvein hetki. Siitä sitte itkua pidätellen kotiin, ja tää päivä onki menny nyt vähän niin ja näin.

Äsken kävin kyllä Veran kanssa lenkillä ja juteltiin kunnolla, jäätiin vielä höpöttelemään tuohon pihallekin. Oli kuitenki jotenki helpottava tunne, kun sain jutella jonkun kanssa. Kiitos Vera<3

Nyt meen ettimään huomista orjapäivää varten kamoja. Katellaan millä tahilla ja fiiliksillä tuun tätä jatkossa kirjottamaan ja kiinnostaako ketään teistä ylipäätänsä lukea tällasta valittamista. Aattelin vaan, että kun nyt yritän vältellä tästä syövästä puhumista koulussa, niin teidän ois helpompi ehkä ymmärtää, jos joskus saatan olla poissaoleva tai jotenkin omituinen. Ja vaikka kukaan tätä ei lukisikaan, niin uskon kyllä että tästä on ainakin mulle itelleni jotain hyötyä.

Hyvää yötä!
Elina