perjantai 13. syyskuuta 2013

Moments


Lattia on täynnä ihmisiä, niiden virta vie minut mukanaan. Uusi poika katsoo silmiin, tarttuu käsistäni kiinni ja nostaa ne ilmaan. Korvissa soi Aviciin Wake Me Up, poika pitää otteessaan ja kuiskaa: "Nyt nolataan itsemme". Ja se pyörittää ympäri, tanssittaa hurjasti ja saa minut näyttämään idiootilta. Nauran niin paljon, että henki tuskin kulkee. Muut väistyvät tieltä, hetken aikaa lattia on vain meidän. Minun ja sen pojan, josta ajan myötä tuli minulle tärkeä. 


Aurinko kärventää selkää, kun chillailemme parhaan ystävän kanssa järvellä. On tyyntä, tuuli on väistynyt helteen tieltä. Vesi on kirkkaansinistä ja kimaltaa. Emme tiedä, kummin päin soudetaan tai huopataan, muttei se haittaa. Jossain horisontissa siintää ranta ja lämpiävä sauna. Pesen hiukset kampaamotuotteilla nuuskuteltuani niitä ensin hetken. Ruusuntuoksuinen shampoo nousee vissiin aika hyvin päähän, sillä liukastun suihkun kaakelilattialla ja lennän persuksilleni. On hulvatonta saada järkyttävä röhönaurukohtaus itsekseen ja tajuta, kuinka typerältä tilanne näyttäisi ulkopuolisten silmin.


Jalat tärisee. Onneksi ei tarvitse puhua mitään, huokaisen mielessäni. Kävelen huojuvin askelein kohti rehtoria ja luokanvalvojaa. Lämpimät hymyt, halaukset ja kädenpuristukset. Kun kolmen vuoden uurastus painetaan mustavalkolakin muodossa päähän, olo on epätodentuntuinen. Illalla skumppa kikattelee masunpohjassa ja rakkaat ystävät vieressä. Me tunaritko ylioppilaita? Ei kai sentään.


On melkein aamuyö, mutta uni ei tule silmään. Spontaanin idean seurauksena löydän itseni lenkiltä Johannan ja Antin kanssa. Varvassandaaleissa ja revityissä farkkushortseissa tietysti, kuinkas muutenkaan. Juostaan Tikkurilan asemalle ja takaisin, hihitetään baarista palaavalle porukalle. Kävellään kolmistaan käsikynkkää ja lauletaan muskettisotureita. Taivaanranta muuttuu hiljalleen punertavan oranssiksi, uusi päivä on vain tuntien päässä.


Sullon vaatteitani jätesäkkeihin, haen kellarin häkkivarastosta kausivaatteet ja roudaan ne etupihalla hyrräävän auton takakonttiin. Yksi aikakausi saapuu päätökseen, kun kahden häiriintyneen blondin yhteiselo ja "avoliitto" vaihtuu omaan pikkuruiseen soppiin toisella puolella pääkaupunkiseutua. Auton kurvatessa Tikkurilan kodin pihasta tunnen haikeutta ja kodittomuutta. Mihin mä kuulun, minne oon menossa? En asu enää Joensuussa, en Vantaalla. Olen täysin omillani jälleen uudessa ympäristössä. Vähemmästäkin pieni tyttö hätääntyy.


Poljen puolenyön jälkeen iltavuorosta kotiin, matkaa on vielä monta kilometriä jäljellä. Ilta on ollut kaoottinen - kiire, kuuma ja karmea kurkkukipu. Asiakkaat normaalia tökerömpiä ja väsymys päällä. Ylämäkeen sotkiessani vauhti hidastuu ja koti-ikävä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mä en ole valmis olemaan itsenäinen. Alamäen koittaessa edestäni tallustelee siili, ja kyynelkanavani aukeavat. Tuota piikikkäästä otuksesta tulee nimittäin mieleen lastenlaulu nimeltä "Simo-siili". Oletteko kuulleet sen? Äitini hyräili sitä minulle aina pienenä. Simon lempiruokaa oli viili, ja siinä mä itkeä vollotan pimeydessä yksinäisyyttäni. Ärsyynnyn omasta impulsiivisuudestani. Miksei elämä voisi olla vain tasaisen normaalia.


Viimeinen lautta Suomenlinnaan starttaa hetkenä minä hyvänsä. Juoksemme, jotta ehdimme kyytiin. Lautassa pelkään Titanicin toistuvan ja kaveri nauraa. Keskellä kesääkö muka, urpo. Mutta jos mä jotain olen tässä viime vuosina oppinut, niin hitto vie kaikki on mahdollista. Myös Suomenlinnan lautan uppoaminen elokuussa jäävuoren takia. Perillä suunnistamme taskulampun valossa pieneen purjeveneeseen ja ahtaudumme kannen alle. Viidestään olemme siellä kuin sillit purkissa, mutta ahtaus tekee tunnelman. Myrskylyhdyt luovat seinille varjoja ja saan punaviinit uudelle hupparilleni. En jaksa välittää, koska mulla on hyvä olla. Aallot tuudittavat meidät uneen ja aamulla herään kesäsateen hiljaiseen rummutukseen.

Kesä 2013 oli kokonaisuudessaan loistava. Ei yhtä hyvä kuin 2011, mutta vetää vertoja. Tämä oli ensimmäinen kesäni uudessa kaupungissa ja erilaisten tyyppien ympäröimänä. Painoin pitkää päivää töissä, mutta nautin siitä. Tutustuin upeisiin ihmisiin, festaroin ja vanhenin jälleen vuodella. Astuin askeleita eteenpäin ja yritin kovasti olla vilkuilematta menneisyyteen. Syövän uusiutumisepäilyiden takia se oli hetkittäin suht haasteellista, mutta sitä varten mulla on tää blogi ja maailman paras perhe.

Tänään mä olen iloinnut minun mielestäni superpitkästä tukasta (ks. kuva nro 1). En muista, milloin olen viiimeksi tuntenut ponnarin kutittavan niskaani. Ihan tajuton fiilis. Olen myös ollut tyytyväinen itseeni siinä suhteessa, etten ole enää kävelevä täystuho uudella työpaikallani vaan minusta saattaa olla siellä hyötyä. Pitänee yrittää jatkaa samaan malliin.

Huhhuh, tulipa taas tekstiä. Tarkoitus oli tehdä ihan pikkuinen kesäkuvapostaus vaan. Huomenna suuntaan töiden jälkeen Wilsonin mailapelikoulutukseen sivistämään itseäni. Sen jälkeen aion nukkua piiiiitkät yöunet ja ihmetellä ensimmäistä vapaaviikonloppuani maaliskuun jälkeen. Ihan totta, mitä mie teen lauantain ja sunnuntain? Pyörittelen varmaan peukaloita ja hypin seinille, ku ei oo kalenterissa yhtäkään merkintää.

Nyt hyvänyönsuukot täältä kaikille, palataan taas.

♥: Elli

30 kommenttia:

  1. Kiva oli lukea sinun ihanaa tekstiä.Hyvää vapaa viikonloppua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mukava kuulla :) Hyvää viikonloppua siulle myös!

      Poista
  2. Ihan mielettömän ihana teksti! Sä vaan osaat kirjoittaa niin että aina pitää itkeä, nauraa tai hymyillä ihan idioottina itsekseen!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon ♥ Ihanaa, että miun tekstit voi herättää noinkin paljon tunteita :)

      Poista
  3. Tosi ihana teksti, noi muistot kuulosti niiiiin ihanilta! :)

    VastaaPoista
  4. Onks toi poika(tai mies) tossa autokuvassa salkkareiden Jiri? Näyttää ihan samalta!!! :D
    Mutta ihana postaus :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah ei, se on mun frendi Janne mut käytännössä Jirin kaksoisolento :D ne on livenäki aivan samannäkösiä, tosi hämmentävää. Kiva että tykkäsit postauksesta :)

      Poista
    2. Haha mäkin katoin et näyttää ihan salkkareiden Jiriltä! :D :-)

      Poista
  5. http://www.rapunzelofsweden.fi/peruukit/peruukin-tarvikkeet/fuck-cancer-rannekoru < mulla on sen jälkee tullu sellanen olo ku oon alkanu lukee sun blogia et pakko ostaa tollanen ranneke vaiks ite en ookkaan syöpää käyny läpi mut koskaan ei tiiä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh :o Aika siisti ranneke, pitäsköhä iteki tempasta ja ostaa! Kyllähän tollasta voi ylpeesti kantaa jokainen meistä, vaikkei syöpää olisikaan sairastanut :)

      Poista
  6. Vautsi mikä elämäniloinen postaus ja upea sie! :)

    VastaaPoista
  7. Voi miten ihana teksti! Mä useimmiten blogeja selaillessa katson vaan kuvat, mutta onneks tällä kertaa luin myös tekstin!!

    Katsoin myös, että kuvassa oli salkkareiden Jiri :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahhaha pakko mainita ehkä Jannelle tästä spekuloinnista, se tietää muistuttavansa Jiriä mut en oo ihan varma onko se kovin innoissaan asiasta.. Vaikka miusta (ja varmaan aika monen muunki mielestä) Jiri on söpö:D Ja jep, monet selailee postauksista vaan kuvat läpi ja siks aina mietin, et onko näitä pitempiä tekstejä ihan turhaa raapustella, mutta hauskaa että ainaki osa on pläränny myös miun höpöttelyt läpi! :)

      Poista
  8. Ihana postaus :> Hyvänmielen postaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä tällä vähän haettiinkin :) Kiitos paljon!

      Poista
  9. Niin kaunista ja elämänmakuista tekstiä, osaat välittää ihanasti tunnelman sanojen läpi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Tykkään kirjottaa, joten on kiva kuulla, että tunnelman voi aistia jopa sieltä ruudun toiselta puolelta.

      Poista
  10. Onko sulla instagramia?:)

    VastaaPoista
  11. Hitsi mä täällä jännäilen sun tulevaa lääkärikäyntiä. Vaikka siihen on käsittääkseni vielä aikaa, enkä haluais muistuttaa sua siitä. Toivon vaan niin paljon että saisit terveen paperit. Hassua ko en edes tunne sua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi höpö :) Siihen on tasan kuukausi, iiks! Kyllä se on mielessä päivittäin ja todella monta kertaa... En tiiä tottuuko tähän koskaan. Kiitos tsempeistä, ihanaa että te myötäelätte :)

      Poista
  12. Siis vau! Luin sun melkeen alusta tähän asti läpi, tai eniten seurasin tukan kasvua kuvilla.. Ja tuota rohkeutta mikä sulla on! Täällä 17tyttö, joka taistelee samoista asioista joista sinäkin olet taistellut! Viime helmikuussa hiukset läkspois, peruukki, kesänlopussa uusi peruukki, nyt mä kyllästyin! En tiedä mitä tehdä. Itsevarmuus puuttuu kokonaan kun otan "Niken" pois, minne katosin, kuka olen? Kaiken tämän lisäksi opiskelen hiusalaa, luokkatoverini ja parhaimmat tuttavat tietää että joudun käyttämään peruukkia. Pelko siitä että tieto leviää on sietämätön. Hävettää. Vähän noloa. Mitä teen? Mä niin ihailen sua, kuinka oot voinut noin avoimesti kertoa tilanteestasi!! Mäkin haluan.. toisinaan mietin, pitäisikö paljastaa kaikille? Seuraavana päivänä oon taas aivan varma etten levitä tätä tietoa enään yhtään enempää. Tämän avautumisen jälkeen haluan kysästä sulta, mitä tuotteita napsit/käytit tukan kasvatuksen aikana/vielä? Evonian ainakin bongasin tuolta. Mua niin ällöttää sen haju. Paljon on tääkin pehko kasvanut, mutta paksuutta ei ole juuri ollenkaan oo havaittavissa. Oot ihana ihminen!

    Pidän suuret peukut sulle tuonne lääkärikäynnille...!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      Mä niin ymmärrän, mitä sun päässä liikkuu. Mullakin itsevarmuus hävis kuin tuhka tuuleen tismalleen sillä sekunnilla, kun otin peruukin pois. Ihan ku se moppi ois tuonut mukanaan koko mun identiteetin? Käsittämätöntä, minkälainen vaikutus voi yhdellä varapäällä olla. Kyllästyin itse peruukkiini 2kk käytön jälkeen, ja jätin sen käytön kokonaan pois. Päätin, etten halua tulla "riippuvaiseksi" siitä, vaan haluan oppia tykkäämään itsestäni myös lyhyttukkaisena. Helppoa se ei ollut enkä missään vaiheessa ollut sinut poikatukkani kanssa. Olen kuitenkin kuullut monilta, että lyhyen tukan jälkeen pitkä tukka ei olekaan ollut enää niin kiva kuin aiemmin ennen kaljuuntumista. Eli on kai mahdollista tavallaan ihastua "pakon edestä" siihen uuteen lookkiin. Harmi, ettei esim. minun kohdallani käynyt niin :(

      En käyttänyt ku sen yhen säälittävän paketin Evoniaa. Sit jatkoin ehkä 4kk Piimax-tabujen syömistä (söin niitä jo ennen syöpääkin hiusten kasvattamistarkoituksessa), mutta nyt oon ajat sitten jättänyt jo kaikki tommoset pois. Yritän hieroa päänahkaa usein, jotta se virkistää verenkiertoa. En tiiä onko siitä mitään hyötyä, mutta yrittänyttä ei laiteta...

      Sulla on nyt vaikee vaihe menossa, mutta koita kestää. Tukka kasvaa _oikeesti_ tosi nopeesti takasin, ku siihen ei vaan kohdista niin paljon huomioo. Mä ainaki ku yritin keskittyy muihin asioihin ni yhtäkkii tajusin vaa et oho, täähä menee jo ponnarille. Ja kuten varmasti postauksia selailemalla huomasitkin, niin ihan mielettömän määränhän tää on vuoden aikana kasvanut. Mä uskon, että sullakin käy samoin :)

      Jos sua ahdistaa käyttää peruukkia, niin sinuna varmaan kertoisin kaikille totuuden. Kun porukka tietää asian todellisen laidan, on helpompi olla oma itsensä. Mä ainakin kuljin enemmän tai vähemmän pystypäin ihmisten ilmoilla ja koulussa ilman peruukkiakin... Muistanpa juontaneeni yhden shownkin koko koulun edessä kaljuna. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu ihan kreisiltä, mutta silloin tiesin, että kaikki olivat tietoisia taudistani ja kaljuudestani. Jos hiuksettomuuteni olisi ollut jollekulle isompikin ongelma tai kauhistelun aihe, ei se ollut minun päänvaivani.

      Tsemppiä ihan hirveesti ja kiitos kommentista <3

      Poista
  13. Ihana tyttö olet <3 Pysy aina tuollaisena kun olet, elämäniloisena ja aurinkoisena <3

    http://misspensamiento.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  14. Kiitos paljon <3 yritän pysyä :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)