sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

LAUANTAILÖPINÄT

Oon toukokuusta asti haaveillut reissusta Luzerniin ja eilen sain vihdoin aikaiseksi toteuttaa tämän. Lähdin liikkeelle aikaisin aamulla ja perille päästyäni hyppäsin laivaan, joka risteili Luzernin satamasta Alpnachstadiin ja takaisin. Reilun 2 tunnin aikana näin Alpit lähietäisyydeltä ja ihan oikeesti välillä oli hankala päättää, mihin suuntaan katsoisin... Niin henkeäsalpaavan kaunista. Eilen oli pilvinen ja kylmä päivä, minkä takia suurin osa muista matkustajista ihaili maisemia laivan sisätiloista käsin. Itse päätin kuitenkin kököttää koko matkan kannella - tosin tuulitakin huppu tiukasti päähän vedettynä. Vilunväreet eivät silti estäneet minua nauttimasta edessäni kohoavista vuorista. Tunsin itseni niin pieneksi. Ja tasapainoiseksi. Vaikka oon muuten aika sanavalmis ja vauhdikas tyyppi, niin luonto saa mut aina vajoamaan hetkeksi muihin maailmoihin. Uppouduinkin risteilyn ajaksi pitkälti omiin ajatuksiini. 








Luzernissa kävelin koko keskustan ympäri ja läpi, kierrellen ja kaarrellen, välillä huti ja välillä samoja teitä pitkin harhaillen. Etsiskelin hetken aikaa sopivaa ruokapaikkaa ja kurnivan massuni onneksi päädyinkin ihan nappivalintaan. Oli muuten elämäni paras (ja kallein) caesarsalaatti. Luzern oli just niin sykähdyttävä, sympaattinen ja kaunis pikkukaupunki kuin olin etukäteen kuvitellutkin.

Paluumatkalla nukahdin junaan ja onneksi heräsin juuri, kun juna oli hidastamassa Zürichin päärautatieasemalle. Tuuria matkassa, haha. Kaikinpuolin onnistunut vapaapäiväni huipentui vielä parin tunnin kahvitteluihin suomityttöjen kanssa ja myöhäisillan skype-puheluun. Kaikki hyvin Sveitsissä siis.



Näiden heppujen kanssa on tullut vietettyä monta hauskaa hetkeä ja retkeä. Mie muuten ihan yllätyin siitä, miten paljon Sveitsissä on suomalaisia au paireja. Kun ympärillä kuulee vain sveitsinsaksaa - jota on muuten vaikeaa ymmärtää, vaikka olisikin opiskellut saksaa - ja olo on ollut 2 kuukauden ajan pelkästään turisti, niin on tosi virkistävää välillä päästä pölpöttämään suomea. Toivon, että yhteys näihin tyttöihin säilyy, vaikka osa meistä lähteekin pian jo takaisin Suomeen :(


Operaatio "elämä ilman meikkiä" etenee ja voi hyvin. Yritin eilen ennen Luzerniin lähtöä laittaa vähän ripsaria, mutta sain harjalla sohimalla aikaiseksi vain vuotavat silmät ja muutaman mustan viirun sinne tänne. Voiko meikkaamisen oikeasti unohtaa? Oikeanpuolimmainen kuva taasen tiivistää meidän Wienin reissun pariin sanaan: me rakastetaan Wieniä. Oli tosi unohtumattomat 5 päivää kaikkine kommelluksineen... Tuli naurettua, herkuteltua ja juhlittua taas pidemmänkin pätkän edestä. Nukkuminen jäi ihan toissijaiseksi asiaksi, mutta kumma kyllä Sveitsiin palatessani oloni oli silti levännyt ja rentoutunut.


Tiputin taannoin mun aktiivisuusrannekkeen tiskiveteen ja yllättäen se ei kestänytkään vettä, joten jouduin lähtemään sykemittariostoksille. Päädyin pienen vertailukierroksen jälkeen ostamaan Polar A300 -rannekkeen ja oon kyllä ollut tosi tyytyväinen!! Näyttää kaikki tarvittavat tiedot sekä treeneistä että aktiivisuudesta, ja kokoaa ne kätevästi kalenteriin tietokoneelle. Omaa kehittymistä on siis helppo seurata.

Yhtenä sunnuntaina lähdin testaamaan Polaria pikku päivävaellukselle Schnebelhornin huipulle. Matkaa kertyi noin 20 kilometriä ja jokainen askel kyllä tuntui jaloissa seuraavana päivänä... Anyway, Schnebelhorn (Alppeihin kuuluva vuori noin 1300m korkeudessa merenpinnasta) tarjosi mulle nättejä maisemia ja hyvän reisi/pakara-treenin. Plus nektariini ja riisikakut ei koskaan oo maistuneet yhtä hyviltä kuin evästauolla puoliväliin asti vaellettuani.


 Oon aina ollut kiinnostunut hyvinvoinnista ja terveydestä - liikkunut aktiivisesti ja syönyt pääosin ruokaympyrän mukaisesti. Siksi en tajuakaan, mitä pari vuotta sitten tapahtui, kun "unohdin" kaiken tämän ja yhtäkkiä tiiviin työnteon keskeltä ei enää löytynytkään aikaa urheilulle ja terveelliselle ruualle. Herkut ja alkoholi kuitenkin maistuivat ihan entiseen tahtiin, elleivät jopa paremminkin :-D Vaikka viime vuosi oli yksi elämäni parhaimmista ja monella tapaa rikkaimmista, en kuitenkaan voinut fyysisesti hyvin. Suljin pitkään silmäni siltä faktalta, että jos jaksaisin liikkua enemmän ja tarkkailla syömisiäni, niin oloni olisi paljon parempi. 

Nyt kevään ja kesän aikana olenkin haastanut itseni toden teolla. Oon oppinut esimerkiksi syömään taas aamupalaa ja kroppa alkaa kaivata lenkille, jos olen lusmuillut urheilusta päivän tai kaksi. Mua siinä mielessä jännittää palata takaisin Suomeen, koska tiedän mitä siellä on vastassa: koulu, työt, ihmissuhteet ja vapaaehtoishommat eli tiivistettynä arki. En haluaisi päästää irti tästä hyvästä fiiliksestä, mikä mulla on nyt itteni kanssa. Tiedän, että kyse on vain valinnoista, mutta silti mietityttää. Kertokaa mulle, miten te mahdutatte esim. treenit koulun ja työn ohelle? Mun päivät kun yleensä on sellasia, että 8-16 oon koulussa ja 16:30-21:30 töissä. Vuorokaudessa vois kyllä mun mielestä olla pari ylimääräistä tuntia...

Tää tais nyt mennä taas vähän jaaritteluksi. Alunperin mun piti tulla tänne vaan lätkäsemään nuo Luzernin kuvat ja kertomaan, että mun päivät Sveitsissä käyvät vähiin ennen kuin ne loppuvat (enää 8 päivää jäljellä, apua!). On aivan ihanaa palata takaisin kotiin, mutta toisaalta haikeeta, koska oon nyt vasta alkanut tottua elämiseen täällä. Maailman uutisten jälkeen lentokentät ovat myös alkaneet karmia minua, joten oon tässä pohtinut, että liftaanko vai kävelenkö Suomeen... No ei vaineskaan. Pelkäämään ei kannata ruveta, sillä silloin moni asia jää elämättä.

Nyt meen nukkumaan. Koska oon melkein koko postauksen höpöttänyt vuorista, niin päätän tän nyt kertomalla, että huomennakin pääsen vuorille. Säntis, täältä tullaan!

: Elli

3 kommenttia:

  1. Ihanainen <3 Huippureissu luen ma. Olenkin alkukesästä käynyt ahkerasti täällä kurkkimassa, mutta just ton edellisen postauksesi aikoihin meillä oli hurja harrastusrumba + kesäloman ja reissun aloitus+toteutus, niin tuli kuukauden tauko. Ja just sillä välin julkaiset kaksi (!) kirjoitusta.

    Seurasin tuota Savonlinnan kampuksen tilannetta sydän syrjällään. Toivottavasti kaverilla riittää töitä vielä jatkossakin, toivottavasti Joensuuhun siirtyvät opiskelijat vievät hyvän hengen mukanaan, toivottavasti Savonlinna ei ihan kuihdu.

    Sinulle ihanaa oloa siellä kaukana! Nauti.

    rakkaudella,
    Kiara-täti

    VastaaPoista
  2. Mie niin tykkään siusta, peipi:) Kivaa saada siut kotiin välillä. Ei muu maailma karkaa minnekään, sinne pääsee takaisin - ja sinne sinua potkinkin:)

    VastaaPoista
  3. Tätä blogia on ollut ihana lukea, oon viimeisen viikon-kahden aikana lukenut kaiken alusta alkaen, aloin lukemaan koska syöpä kiinnosti, ja huomasin vaan jatkavani lukemista senkin jälkeen kun et enää syövästä niin paljon puhunut, joten koitan siis sanoa että vaikutat ihan huipulta ja oon jäänyt koukkuun sun tekstien lukemiseen <3 <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)