perjantai 12. tammikuuta 2018

ALISA


Meidän pieni tinttara täytti viime viikolla jo hurjat 3 kuukautta, joten ajattelin sen kunniaksi avata pitkästä, piiiiiitkästä aikaa blogin ja päivitellä tänne kuulumisia. Paljon mulla onkin kerrottavaa - nämä kuluneet kuukaudet ovat nimittäin olleet elämäni siisteimmät.

Rakas pienenpieni tyttäremme syntyi lokakuun alussa 15 päivää lasketun ajan jälkeen. Kirjoitin tänne viimeksi silloin, kun olin matkalla yliaikaiskontrolliin ja kuten arvelinkin, niin jäin sitten samalla reissulla osastolle käynnistykseen. Säännöllisiä, tiheitä ja kipeitä supistuksia lähdettiin hakemaan cytotec-tablettien avulla, mutta huonoin tuloksin. Neljännen päivän iltana mulle työnnettiin oksitosiinitippa käteen, mikä vihdoin ja viimein käynnisti synnytyksen. 


Viimeiset massukuvat ennen h-hetkeä! Ihan hintsun verran ikävöin tuota pallomahaa ♥

Synnytys itsessään oli pitkä ja rankka kokemus. 13 tuntia, vauva avotarjonnassa, kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Luulin monta kertaa kuolevani siihen kipuun ja mulla onkin yön ajalta vain hämäriä muistikuvia, koska olin niin mömmöissä. Muistan lähinnä sen epätoivon tunteen - en jaksa enää, ottakaa nyt joku se vauva vaan pois, mulla ei oo enää voimia tähän. Synnytyksen loppupuolella kuulin jostain kaukaa ylilääkärin sanovan "hätäsektio", jolloin syvältä sisältäni kumpusi aivan järkyttävä tahto saada vauva ulos perinteisin keinoin. Sen alkukantaisen leijonanraivon (ja no ok, myös imukupin) avulla sain rutistettua homman loppuun. 

Kuulostaa kliseiseltä, mutta kaikki kipu hävisi tai sillä ei enää ollut merkitystä, kun sain ruttuisen pienen tytön rinnalleni. Minua pyörrytti nestehukan ja monen muun asian takia, mutta silti se oli kaikessa herkkyydessään täydellinen hetki ja olen iloinen, että sain kokea sen. Rajun synnytyksen sivusta seurannut isä leikkasi napanuoran ja pääsi myös vauvan kanssa ihokontaktiin minun hoiperrellessa suihkuun. Ruisleipä ja jugurtti eivät ole koskaan maistuneet yhtä hyvältä kuin synnytyksen jälkeen, maailman rakkaimmat mies ja vauva vieressäni. Olin niin perkeleen ylpeä ja onnellinen, että selvisin hengissä ja kahdesta oli tullut kolme.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää synnytyskokemukseni toteamalla, että vaikka palkinto olikin mitä mahtavin, niin mulle jäi aikamoiset traumat. Haaveilen toisesta lapsesta tulevaisuudessa, mutta ajatuskin toisesta alatiesynnytyksestä karmii. Onneksi aika parantaa monia haavoja ja mulla on oikeus saada suunniteltu pelkoperäinen sektio, joten uskallan edelleen elätellä toiveita pikkusisaruksesta joskus myöhemmin.


Tyttäremme syntyi siis vajaa nelikiloisena ja 52cm pitkänä. Kotiin päästiin kolme päivää synnytyksestä ja voi vitsit, että se tuntuikin hyvältä viikon sairaalassa olon jälkeen! Oli ihana tunne saada omat vaatteet päälle, vaikka olikin outoa olla yhtäkkiä ilman isoa mahaa. Olen palautunut synnytyksestä muutenkin nopeammin kuin ajattelin. Kiloja on edelleen, linea negra näkyy vahvasti ja muutamat raskausarvet kirkuvat violetteina, mutta yritän olla ottamatta niistä stressiä. Vartaloni on tehnyt hienoimman työn, mitä se mielestäni voi tehdä.


Ipana-työnimellä kulkenut vauvamme sai joulukuun alussa nimekseen Alisa. Toiset nimet ja sukunimi jääköön pois internetistä. Alisa-nimi oli meillä heti alusta asti mielessä, mutta päädyimme siihen kuitenkin vasta pitkän sompailun jälkeen. Emme osanneet lyödä lukkoon mitään tiettyä nimeä ennen vauvan syntymää, mutta ei homma ollut yhtään helpompaa kyllä sen jälkeenkään. Nyt olemme jo tottuneet kutsumaan häntä Alisaksi ja kuten yleensä käy, niin nykyään hän näyttää myös aivan Alisalta. Plussaa on myös se, että nimi ei ole se kaikista yleisin Suomessa, vaikka perinteinen onkin.





Alisalla on hurjan isot, aivan tummansiniset silmät ja vaaleanpunertava tukka. Silmien väri on tummunut syntymästä, mutta nähtäväksi jää, että muuttuvatko ne enemmän ruskeiksi (minulla) vai vihreänharmaiksi (poikaystävälläni). Punageeni on hauska hyppy jostain kaukaa, sillä kummallakaan meistä ei ole punapigmenttiä hiuksissaan.



Luonteeltaan hän on kovin eloisa. Kädet ja jalat vispaavat tauotta, mikä tekee esimerkiksi vaipanvaihdoista monesti aikamoista taiteilua. Myös kynsien leikkaaminen on kamalan hankalaa, kun toinen ei malta pysyä hetkeäkään paikallaan. Alisa pyörähti ensimmäisen kerran selältään mahalleen viikkoa ennen joulua (2,5kk iässä) ja sen jälkeen meno on vaan kiihtynyt. Selällään ei malteta olla ollenkaan, vaan hän kääntyy samantien mahalleen. Mahallaan jaksaa köllötellä vaihtelevasti, mutta jossain vaiheessa hermo aina menee, kun eteenpäin ei vielä pääse, vaikka kuinka potkisi menemään. Kovasti täällä siis ryömimistä jo treenataan, kun paikallaan pötköttely on näköjään ihan tylsää. Voi rakas pieni, pysyisit vielä hetken ihan vauvavauvana! Maailma ei karkaa minnekään ♥



Kaiken kaikkiaan Alisa on ollut hyvin helppo vauva tähän asti. Täytyypä koputtaa puuta samantien... :) Hän ei ole kärsinyt masuvaivoista, refluksista, pulauttelusta, kireästä kielijänteestä eikä juuri mistään muustakaan, mitä ehdin etukäteen jo jännittää. Toki satunnaisia raivokohtauksia on, mutta ne liittyvät lähes poikkeuksetta liian lyhyeksi jääneisiin päikkäreihin. Muutamana iltana ollaankin ajettu autolla ympäri Joensuuta siinä toivossa, että pieni yliväsynyt takapenkin terroristi malttaisi nukahtaa. Aluksi Alisa ei nukkunut päiväunia missään muualla kuin liikkuvissa vaunuissa, mikä tarkoitti luonnollisesti sitä, että tämä mamma lenkkeili päivät pitkät. Nykyään uni tulee myös parvekkeella ja joskus sisällä, joten enää mun ei ole pakko heittää monen tunnen lenkkejä päivittäin, jos ei siltä tunnu.

Yöt hän nukkuu pääosin 2-3 heräämisellä. Pientä hulinakautta on ollut nyt havaittavissa tuon kääntyilyn takia, mutta jotenkin sitä itsekin vaan jaksaa, kun tietää etteivät unettomat yöt jatku loputtomiin. Alisa kasvaa niin kauhean kovaa vauhtia! Musta on hurjaa ajatella, että helmikuun alussa saadaan aloittaa kiinteiden maistelut sosemuodossa... Vastahan hän syntyi. Toisaalta on kiva, että arkeen on alkanut tulla edes jonkinlaista rytmiä. Mä olen päässyt takaisin treenaamaan ja ollaan välillä myös saatu kahdenkeskistä aikaa poikaystävän kanssa. Alisan isovanhemmat asuvat ihan lähellä ja ovat olleet alusta asti tiiviisti läsnä, joten ollaan uskallettu huoletta jättää tytteli hoitoon pariksi kolmeksi tunniksi kerrallaan. Vaikka Alisa onkin silmäterämme, niin on tehnyt tajuttoman hyvää olla välillä ihan kaksin. Ollaan käyty esimerkiksi urheilemassa yhdessä, syömässä ulkona ja lumikenkäilemässä.



Mulla on muutenkin ollut alusta asti sellainen motto, että ainakin kerran päivässä on poistuttava neljän seinän sisältä, joko vauvan kanssa tai ilman. Alisan kanssa on sitä paitsi ollut helppo mennä ja tulla, kun tyttö yleensä vetelee sikeitä vaunuissaan tai turvakaukalossaan. Ollaan mm. käyty Helsingissä, Turussa, Lappeenrannassa ja monta kertaa Savonlinnassa. Lisäksi ollaan nähty mun mammakavereita, kierrelty kirppareita, osallistuttu naamiaissynttäreille ja olipa Alisa kerran mukana luennollakin. 

Mun mielestä vauva ei rajoita elämää juurikaan - tottakai vastuuta ja velvollisuuksia tulee roppakaupalla lisää, mutta moni asia on omasta asenteesta kiinni. Jos olen halunnut lähteä kavereiden kanssa lounaalle, niin en ole kertaakaan miettinyt, että voinko. Alisa tulee joka tapauksessa aina mukaan silloin, kun mies on töissä. Jos itkuparku sattuu julkisella paikalla päälle, niin sitten toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Oon itse niin meneväinen tyyppi, että mun mielenterveys järkkyy, jos joudun kyhjöttämään kotona. Siksi onkin ollut helpottavaa huomata, että hei, vauvan kanssa pystyy tosi hyvin touhuamaan kaikenlaista.

Tällaista vauva-arkea tänne siis. Oon pahoillani, että päivitän kuulumisia vasta nyt, mutta aika on oikeasti lentänyt kuin siivillä! Eka kuukausi meni ihan synnytyksestä palautuessa, hormonihuuruissa ja uuteen perheenjäseneen ja elämäntilanteeseen totuttautuessa. Nyt tosiaan kun arki on alkanut muotoutua tietynlaiseksi, niin on helpompi vähän kirjoitellakin jotain. 

Mä voisin tiivistää nämä kolme kuukautta sanomalla, että on ihan maailman parasta saada rakastaa omaa lasta. Ei oo mitään ihanampaa.

: Elli

20 kommenttia:

  1. Onnea koko perheelle.Olipa niin ihana kirjoitus että.Hyvää jatkoa.

    VastaaPoista
  2. Juuri äsken muistin tän blogin olemassaolon monen vuoden tauon jälkeen, ja heti tällainen postaus pomppaa ensimmäisenä kun avasin tän! Ihana yllätys, tosi paljon onnea teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, kiva että vielä muistit! Vaikka aikamoista hiljaiseloahan täällä on välillä aina vietelty.. :) Kiitos onnitteluista! <3

      Poista
  3. Ihana kuulla teidän kuulumisianne! Lämpimät onnittelut ihanasta pikkuneidistä ja mukavaa alkanutta vuotta! Voi mahdoton, että onkin söpö neiti! Ja aivan ihana nimi, on ollut minunkin nimilistalla!

    Olipa hurja kokemus tuo synnytys! Hienosti jaksoit! Onneksi tunnut olevan oikein valoisalla mielin siitä silti. Suurimmat ongelmat ovat tainneet aiheutua epäkypsästä tilanteesta (koska on tarvinnut käynnistää tableteilla) ja vauvan avotarjonnasta - kumpikaan näistä ei välttämättä tapahdu seuraavalla kerralla! Siinä mielessä ei kannata pelätä. Se, että sinulle on jo luvattu sektio, kertoo kyllä sen, että kaikki ei tosiaankaan ole mennyt oppikirjan mukaan. Älä siis tunne minkäänlaista syyllisyyttä tapahtuneesta! Sinä saat tuntea pelkoa! Ja sen haluan vielä lisätä, että sinulla on oikeus olla pahoilla mielin synnytyksestä. Yleensä se on paljon helpompi ja vaivattomampi juttu, eikä lopputulos kaikkea korvaa, ei tarvitse korvata.

    Ehkä luonto on tehnyt synnyttämisestä kamalaa siksi, että ikäerot olisivat vähän isommat. Voisihan lapsilla olla ikäeroa alle vuoden, joillakin onkin, ja se on aikamoisen raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Kokemuksesta sanon, että kyllä se mieli siitä paranee ja muuttuu kun aikaa kuluu! Jossain vaiheessa, kun oma lapsi on jo taapero eikä enää vauva, alkaa kaivata sitä ihanaa vauvaa. Itselläni on taustalla myös kammosynnytys, joskin erilaisten syiden takia kuin sinulla, ja siitä jäi voimakas pelko. Toinen kerta meni silti tosi hyvin. Pelkoa aiheuttaneet tekijät olivat sellaisia, joita ei olisi voinut täysin sektiollakaan kiertää, joten omalla kohdallani ei päädytty sektioon. Toivon hyvän toisen kokemuksen sinullekin, milloin se ikinä onkaan ja mihin tapaan se päätyykään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! <3 Luin sen monta kertaa ajatuksella läpi. Aikalailla samoja fiiliksiä olen pyöritellyt pääässäni itsekin - jos tulen vielä joskus raskaaksi, niin en tiedä, uskaltaisinko kokeilla alatiesynnytystä. Tavallaan en haluaisi sitä sektiotakaan, mutta toisaalta tämä oli niin ikävä kokemus, että en ole varma haluanko kokea sitä uudelleen. Vaikka kuten kirjoititkin, niin seuraava synnytys voi hyvinkin olla täysin päinvastainen! :D No mutta, aika näyttää.

      Poista
  4. Apua, ihanaa! Onnea koko perheelle ♥

    VastaaPoista
  5. Niin kuin sanoit, on ihan maailman parasta saada rakastaa omaa lasta - ja lapsenlasta <3

    VastaaPoista
  6. Oi että miten ilahduin huomatessani, että olet kirjoittanut :D Huh, mikä synnytys mutta onneksi palkinto sen kaiken kärsimyksen jälkeen on ihan maailman parhain <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, ihana! :) Niin on, maailman parasta! Ja kummasti sitä vaan kaikki kivutkin alkaa hiljalleen unohtua<3

      Poista
  7. Ihanaa luettavaa. Paljon onnea koko perheelle ison halauksen kera ! Voitko kertoa terkkuja äidillesi ja tietenkin onnitteluita Iso-äidille. terv. Johanna Ranskasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Johanna! Et tiiäkään, miten iloiseksi äiti tuli välitettyäni terveiset :) Kiitos onnitteluista ja halauksia takaisin sinnepäin! Ainiin, äiti lupasi kirjoittaa sinulle piakkoin takaisin :-)

      Poista
  8. Sylillinen onnea koko perheelle <3 <3 Kirjoitat todella kauniisti pienestä tyttärestäsi, on suloinen kääryle hän :)

    VastaaPoista
  9. Ihanaa <3

    Itselläni oli vähän vastaava kokemus synnytyksestä, tosin ei kestänyt noin pitkään. Ponnistusvaihe oli pitkähkö. Imukuppi ja väärä tarjonta, lääkärin kommentti, että olipa tiukassa, vaikka oli noin pieni. Olin aika varma, etten ikinä uskalla toiselle kierrokselle. Toisen raskauden aikana kävin pelkopolilla ja kokoarviossa. Pelkäsin, ettei isompi lapsi mahdu ulos minusta. Ponnistusvaihe kesti just saman verran kuin ensimmäiseltä, mutta mahtumisen kanssa ei ollut ongelmia ;)

    Ihanaa, että vauva-arki sujuu, mahtavaa, että isovanhemmat ovat tiiviisti mukana. Kaikkea hyvää ja nautinnollista vauvavuotta!!!

    toivotellen,
    Kiara-täti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä se taas nähdään, että synnytykset voi olla keskenään tosi erilaisia. Pelkopolista oon miekin kuullut pelkästään hyviä kokemuksia, joten ehkäpä miekin uskaltaudun joskus vielä toiselle kierrokselle ja käyn sitten juttelemassa ja pohtimassa eri vaihtoehtoja siellä. :) Kiitos ihana Kiara ja onnellista uutta vuotta teille sinne! <3

      Poista
  10. Voi ku mun sydän meinas ihan pakahtua kun tuli kurkkimaan mitä sulle kuuluu. Alusta asti on tullut seurattua blogiasi ja nyt pitkän tauon jälkeen joku selkärangasta muistutti tästä. Mielettömän paljon onnea teille! En vaan osaa kertoa miten onnellinen oon kaikkien näitten vuosien jälkeen että voit hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkästä aikaa avasin blogin ja voi vitsi miten ihana kommentti täällä odottikaan! Kiitos paljon onnitteluista ja kauniista sanoista! <3 Alisa on hirmu ihana vauva, ei tässä muuta voi olla kuin onnellinen :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)