On ollu vähän hiljasta täällä blogin puolella. Päätettiin lähteä muutamaksi päiväksi Tahkolle laskettelemaan, ja kotiuduin sieltä vasta tänään illansuussa. Reissu oli kiva; käytiin tosiaan siellä rinteessä, hiihdettiin jäällä, lenkkeiltiin auringonvalossa, pyllymäkeiltiin toppahousujen varassa, nautittiin hotelliaamupaloista ja polskuteltiin kylpylässä.
Että tällaisissa merkeissä on miun hiihtoloma vierinyt eteenpäin! Huomenna oiskin sit jo sunnuntai, ja loogisesti ajateltuna sunnuntain jälkeen koittaa maanantai eli paluu arkeen. Mutta ei minuu oikeestaan haittaa ollenkaan.
Muuten mulle kuuluu aika jänniä fiiliksiä. Kuten oon aiemmissa postauksissakin maininnut, oon tervehdyttyäni pyöritellyt hirveesti asioita päässäni. Päällimmäisenä ajatuksissa painaa huoli taudin uusiutumisesta, tyytymättömyys nykyiseen minääni ja ahdistus tulevaisuudesta.
Joka kerta kun vilkaisen peiliin, soliskuopassani oleva arpi muistuttaa minua syövästä ja siitä, mitä oon käynyt läpi. Haluaisin kovasti ns. "unohtaa" edellisen puolivuotiseni, ja päästä lopullisesti irti syövän muodostamista henkisistä kahleista. En enää muista miltä tuntuu luottaa itseensä sataprosenttisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Kaipaan sitä tunnetta, etten toivoisi olevani kukaan muu kuin Elina.
Jotenkin en vaan pääse tästä tilanteesta eteenpäin, enkä edes tiedä mikä tähän huonoon oloon auttaisi. Ihmiset kyselee, kuinka he voisivat auttaa. Vastaisin heille mieluusti, mutta ku en itsekään tiedä. Ihan aikuisten oikeesti en tiedä. Oon käyny juttelemassa ammattiauttajalla, puinut asiaa äidin kanssa, kirjoittanut ja urheillut. Oon kokeillu kaikkia niitä yleisimpiä "ahdistuksenpurkukeinoja", mut mikään ei tunnu olevan just se oikea tapa käsitellä asiaa. Ehkä avainsana on aika, mutta miusta tuntuu ettei miulla oo aikaa.
Kaikkialta painostetaan minuu valitsemaan. Pitää päättää, mitä aineita kirjoittaa ylppäreissä ens vuonna. Pitää laittaa raksi ruutuun, kirjoittaako pitkän ruotsin vai pitkän englannin. Pitää olla haju siitä, mitä haluaa tehdä lukion jälkeen. Pitää tietää mitä elämältään haluaa. Kaikkia valintoja korostetaan niin, että ne ovat lopullisia ja elämää suurempia päätöksiä. Tää kaikki ahdistaa niin valtavasti, että pääni ympärillä tuntuu olevan kuin näkymätön kuminauha. En saa hetken rauhaa, vaan koko ajan jotakin kohtaa kiristää. En mie osaa tollasia päätöksiä tehdä! Oon ihan pieni vielä, entä jos teenki virhevalinnan. Tekis mieli huutaa.
Oon nyt terve, ja ihmiset hokee et mun pitäisi olla onnellinen nyt. Missä vika, kun en tunne itseäni sellaiseksi? Fyysisesti tautia ei enää ole, mutta henkisesti sillä on edelleen yliote. Ajatella, että jollakin näkymättömällä ja olemattomalla voi olla näin iso vaikutus miun elämään.
Kirjoitin muutama viikko sitten penaaliini tekstin "Live the life you love, love the life you live". Joku fiksu sen on joskus ensimmäistä kertaa sanonut, mutta mie oon viime aikoina ajatellut kyseistä lausetta paljon. "Elä elämää jota rakastat, rakasta elämää jota elät". Pidän itseäni perusluonteeltani positiivisena ja elämäniloisena, ja siksi nämä onnettomuuden ja itseinhon tunteet sotivat sisintäni vastaan. Jos tätä Elina vs. Syöpä-taistoa ei voi kutsua kolmanneksi maailmansodaksi niin ei kyllä sitten mitään... Tälle hävii yhet Suomi-Ruotsi-ottelut ihan satanolla.
"Elämä on sitä, mitä teet siitä". Mie en tehny miun elämää tällaseksi. Terveyden säilyminen oli ainoa asia, jota tosissani halusin vaalia. Silti se meni pois, miun vartalo petti miut.
Oon jotenkin kadottanut itseni. En oikeesti oo tää tyttö, en vaan oo. Oon ihan hukassa, kuka oon ja minne meen. Tästä huolimatta tiedän sitäkin paremmin mistä tulen, ja siksi haluaisinkin yhä edelleen olla tuo alla olevan kuvan tyttö: sydän täynnä hymyä, joka silmien kautta sykkii muulle maailmalle.
Täältä noustaan vielä. Äiti jaksaa aina muistutella minua siitä, että oon periny meidän suvun naisten jääräpäisyyden. Kun jotain todella haluan, kiipeän vaikka kuuhun saavuttaakseni sen enkä varmasti anna periksi. Se paljon puhuttu "onnellisuus" on mulle se ykköstavoite tällä hetkellä, kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Mulla ei ole tarkkaa havaintoa siitä, mitä se onnellisuus oikein on. Mutta syövän karkottaminen päästä lopullisesti on varmasti yksi osa sitä, joten: vapise, Herra Hodgkin.
Aurinkoista viikonloppua kaikille!
♥: Elli
Ja ainiin...
Tää ainakin saa miut jo pelkällä kalenterimerkinnällään iloiseksi! Eli pääsiäisenä nokka kohti etelän lämpöä.
Kyllä se varmasti tosiaan on niin että aika auttaa. Mutta mitä siinä odotellessa.
VastaaPoistaTuli mieleen muutamia keinoja, joita itse olen elämän isoissa käännekohdissa käyttänyt. Yksi on ihanat korut - kun aloitin vähän vastaavanlaisen taistelun, ostin sormuksen merkiksi siitä, että olen sitoutunut siihen taisteluun, tuli vastaan mitä tahansa. Prosessin vaikeissa vaiheissa olen ostanut uuden sormuksen (samaan sormeen) - ne ovat tuoneet iloa, ja muistuttaneet samalla, että kyllä tämä vielä tästä. Ja kyllä näistä sormuksista on tullut minulle ihan mielettömän tärkeitä. Ehkä se sinulla (jos tykkäät koruista) voisi olla esim. joku ihana kaulakoru, joka veisi huomiosi siltä arvelta? Toisaaltahan se arpi on selviytyjän merkki.
Toinen itselleni tärkeä asia on tatuointini. Siihen liittyy hurjan tärkeitä juttuja, jotka liittyvät tulevaisuuden toiveisiini. Jos joskus saavutan sen mitä tatuointiini liittyvän aihepiirin saralla toivon, tulee tatuointiin pieni lisäys. Tämäkin antaa minulle voimaa.
Nämä nyt sellaisia keinoja joita itse käytän, sinulla voi toimia jotkut ihan muut jutut. Jotenkin ajattelen, että joskus on hyvä ulkoistaa se oma toivo/usko/luottamus, että se on olemassa silloinkin, kun omassa päässä ei jaksa sitä pitää yllä.
Tuli tuota tekstiäsi lukiessa ja kuviasi katsoessa mieleen, ettet varmaan koskaan enää voi olla _se_sama_tyttö_ joka olit ennen sairautta. Olet kokenut jotain, mitä kaikki eivät koe, jotain, mikä vakavuudessaan vetää hiljaiseksi. Jokaisen. Sinulla varmaan se vakavuuden vaihe tulee vasta nyt. Mutta sisälläsi on kuitenkin se sama huolettomuus. Entä jos yrittäisitkin unohtaa halusi olla se sama kuin ennen, ja antautuisit sille, että sinusta tulee nainen, jolla on kokemus tytön huolettomuudesta ja kokemus vakavasta sairaudesta. Eli ettet yrittäisi vängätä väistämätntä - muutosta - vastaan, vaan antaisit sen tulla elämääsi. Sinulla on voima kääntää positiiviseksi kaikki asiat, ja ihan varmasti saat käännettyä positiiviseksi senkin, ettet ole enää niinkuin ennen - olet vielä ihanampi.
Juuri haaveiden, unelmien kautta sitä aina pääsee eteenpäin. Mistä haaveilet, se kertoo sinusta paljon. Muistelen, että ainakin jossain vaiheessa kerroit haaveilevasi lapsista.
Paljon aurinkoisia tsemppiajatuksia sinulle. Olet ihana!
Ihan pakko vielä sanoa, että ei ne valinnat lopullisia ole. Ammattia voi vaihtaa monta kertaa elämänsä aikana, opiskelualaa voi vaihtaa. Ne tuntuvat nyt ihan älyttömän isoilta asioilta, muistan ja tiedän, mutta jälkeenpäin kun niitä katsoaa, tajuaa, miten vähäinen niiden merkitys lopulta oli. Muistan, kun itkin muutaman päivän totaalisen pieleen menneitä enkun kirjoituksia. Yksi opettajani sanoi silloin, että usko vaan, kunhan sulla on ammatti, ei tuolla asialla ole mitään merkitystä. Ja niin se on. Nyt ne ovat mitä merkityksellisimpiä asioita, mutta myöhemmin saa huomata, että aina voi valita uudestaan, aina voi muuttaa mieltänsä. Itse olen melkein sitä mieltä, että olisin ehkä nyt reilu 3-kymppisenä kypsä valitsemaan ammatin - ja niinpä aionkin sitä vaihtaa. Kiitollisena kaikesta siitä, mitä ekojen valintojeni kautta olen saanut, mutta myös selkeän tietoisena siitä, että ei yksikään valinta ollut pieleen mennyt, vaikka ne ihan huntturilla teinkin. Olen saanut paljon niiden kautta. Siksihän sitä joku valinta tehdään, että nähdään, onko se hyvä. Ja jos ei, niin uutta putkeen vaan.
VastaaPoistaSama se mitä muut sanovat. Sinun elämäsi on sinun elämäsi ja saat hyvin erehtyäkin valinnoissa ekalla kerralla.
Anonyymi,
VastaaPoistamielettömän iso kiitos viisaista sanoistasi! Luin kummatkin kommenttisi pariin otteeseen ajatuksen kera ja ymmärsin, että oot ihan oikeassa. En tuu enää olemaan sama huoleton tyttö, mutta se ei tarkoita sitä ettenkö vois koskaan enää olla onnellinen. Ja niinhän se tosiaan on, että virheiden kautta oppii. Ehkä sillä ei loppujen lopuksi olekaan niin suurta merkitystä, kirjoitanko enkun vai ruotsin - elämä kantaa siitä huolimatta.
Ihanaa, että kaltaisiasi ihmisiä on olemassa! Mulle tuli oikeasti siun kommenteista todella hyvä mieli. Kiitos vielä ja hyvää kevättä!
Jep ei noi lukion/ sen jälkeiset valinnat oo mitään maailman vakavampia, mun osa kavereista ei tienny viel kakkosen kevääl mitä kaikkee ne kirjottaa, ja hyvin selvis ! Ja kaikki ei tiiä nytku haut on alkanu mihi ne hakee, mut elämä kantaa, ja jos ei kanna, ystävät kantaa. Vaikka hakis väärää paikkaa, huomaa ainaki et se ei ollu se miun juttu ja sit vaa vaihtaa opiskelupaikkaa <: ei elämä oo aina nii vakavaa ! Tsemppiä siulle ja hyvää kevättä :)!
VastaaPoistaElämänmuutokset on aina iso juttu ei siitä pääse mihinkää ja sen jälkee on ihan normaalia olla vähä hukassa! Muistan monta kertaa ku oon ite aatellu et missä onnellisuus viipyy kun kaikki on ihan hyvin. Mut ei kannatta missään nimes stressaa siitä et olo ei tunnu onnelliselta koska se vaa pahentaa asiaa :/ oon iha varma et noin positiivinen tyttö ku sä tulee kyllä yhtä onnelliseks ku ennenki, mut onnellisuutta ei kannata suorittaa tai odottaa, se tulee kyl :)
VastaaPoistaJa musta tää nykyajan "pakko tietää 17-vuotiaana koko sun loppuelämän ammatinvalinnat ja opiskelut" on iha peestä!! Melki kaikki mun tuntemat aikuiset on vaihtanu opiskelupaikkaa/pääainetta/ammattia ainaki kerran! Eli tee vaan mikä just nyt tuntuu vähiten kaukaselta, kyl se oma ala sit löytyy:):) Ttsemppiä sulle:):)
Hei!
VastaaPoistaAloitin vasta lukemaan blogiasi. Olet taitava kirjoittamaan ja olet kokenut paljon. Toivon, että voin helpottaa oloasi edes hieman tällä, mitä nyt seuraavaksi sanon.
Olen itse nyt siinä tilanteessa, että lukiota on enää ne muutamat kirjoitukset jäljellä. Paineet on kovat opiskelujen suhteen, mutta pian nekin hellittävät. Hetkeksi ainakin. Muista, että se mitä ikinä päätätkin kirjoittaa ei määrää loppuelämäsi suuntaa! Voit myöhemmin myös täydentää tutkintoasi, jos tuntuu, että jokin aine on sellainen jonka kirjoittamisesta olisi tulevaisuuden ammatin kannalta hyötyä.Ja kun kyse on opiskelusta, niin ne asiat järjestyy kyllä aina. :)
Nykyään monet opiskelevat yhden kuin useamman ammatin, eikä kukaan voi tietää tulevaisuuden suuntaa. Jos jokin ei tunnu omalta, voi opiskelupaikkaakin vaihtaa, eikä maailma siihen kaadu.
Muista myös, että olet ihminen. Saat tehdä virheitä. Ja jos et nyt heti tiedä, mitä lukion jälkeen, niin aina voi pitää välivuoden, työskennellä tai lähteä ulkomaille tai mitä vaan.
Olet hyvin urhea ja olen varma, että tulet selviämään lukiosta. :) Ovathan monet tuhannet muutkin siitä selvinneet ennen meitä!
Noi viisat sanat on Bob marley:n :)
VastaaPoistaLotta,
VastaaPoistakiva kuulla että myös joku muu on ollu kakkosen keväällä ihan pihalla siitä mitä aikoo kirjottaa... Ainoo vaan et miun pitäs toukokuun loppuun mennessä ilmoittautua syksyn kirjoituksiin eli pitäs pikkuhiljaa päättää. Mutta eiköhän se tästä, toivon mukaan ainakin :) Kiitos kommentistasi!
Sunny,
sais tulla se onnellisuus nopeaan, en oo kärsivällinen ihminen :D No mut ehkäpä sitä ootellessa voisin tuskailla läpi noi ylppärit ja valita mitä alaa lähen nyt ens alkuun opiskelemaan... Miunki mielestä nuoria painostetaan nykyään ihan liikaa, kuinka moni meistä oikeasti tietää 17-vuotiaana mitä haluaa isona sataprosenttisen varmasti tehdä? Veikkaanpa ettei kovin moni ainakaan. Kiitti kommentista ja hyvää kevättä! :)
Anonyymi 19:17,
kiitos kehuista! :) Erityisesti kommentisi vika lause "ovathan tuhannet muutkin siitä selvinneet meitä!" pisti hymyilyttämään. Niinhän se tosiaan on, ei pitäisi stressata. On ihan inhimillistä tehdä virhevalintoja, mut harmittas vaan ruveta korjailemaan niitä sitten myöhemmällä iällä. No mutta ehkä tää tästä selkeytyy pikkuhiljaa, antaa ajan tehdä tehtävänsä :)
Anonyymi 19.25,
kaikki kunnia siis Bob Marleylle! Siisti jätkä :--) Kiitti informaatiosta!
Moi!
VastaaPoistaMinä täällä taas, kirjottelin sulle joskus omista arvistani. Mun syöpä/syövät ei ollut hoitojensa puolesta läheskään noin rankkoja kun sulla, mutta pistipä ne silti oman elämäni sekasin!
Periaatteessa viime kesästä saakka oon ollut terve mutta niin vaan tammikuussakin vielä kävin juttelemassa ammattiauttajalle. Viime syksy oli mulla ihan todella raskas kun tuntu että kaikki ihmiset ympärillä meni vaan eteenpäin elämässä ja tiesi tasan tarkkaan mitä haluaa tehdä, niinkun mäkin sillon pari vuotta sitten tiesin. Ammatti, kunnon työ, mies, lapset, omistusasunto jne... Mutta toi syöpähomma käänsikin mun ajatukset ihan päälaelleen ja vielä tänäkään päivänä en tiiä haluanko sittenkään koskaan mitään noista asioista vaikka siis ammatti jo onkin. Mua ahdisti aivan hirveesti se, että tunsin olevani ihan eksyksissä kun ennen kaikki oli ollut niin selkeetä. Samanlainen pelko jäytää mielessä kun sullakin että mitäs jos tää ei ollutkaan vielä tässä, jos tulee taas jotain uutta.
MUTTA, tää alkaa helpottaan! Oon päättäny, että elän oman elämäni ihan just semmosena kun haluan niiltä osin mihin pystyn itse vaikuttaan, enkä stressaa tollasilla päätöksillä. Teen niinku tuntuu nyt hyvältä ja ajattelen vaan itseäni, tiettyyn rajaan saakka tietenkin.
Mulla ajan kanssa auttoi myös työpaikan vaihto, ja sen myötä ihan uudet kuviot. Säkin voisit kokeilla jotain ihan uutta minkä avulla alottaisit vähän niinkun uuden elämän. Koska niinkun muutkin on kirjottanut, niin et välttämättä koskaan tuu olemaan se sama tyttö, mutta mitä sitten? Ei se tarkota sitä ettet vois koskaan enää olla onnellinen ja huoleton.
Mä opin joskus nuorempana tämmösen sanonnan: Cry me a river, build a bridge and get over it! ;)
Aikuistuminen ja vakava tauti yhtäaikaa ei voi mennä ohi muuttamatta sinua Elina. Sinä olet edelleen se sama Elina, sinussa on vain uusia kerroksia. Sitä se iän ja kokemusten lisääminen teettää. Olet loistava pohtija, selviytyjä ihan selvästi.
VastaaPoistaKuten niin moni muukin on sanonut, ei vielä tarvitse ollakaan selkeitä säveliä. Elämä tuo varmasti vielä monta yllätystä ja mutkaa tullessaan. Toki jotain suuntaviivaa on hyvä olla, mutta älä edes yritä liian tarkkaa rajausta. Itse olen kulkenut vähän turhankin ajelehtien elämääni, silti olen tyytyväinen: työpaikka (ei siltä alalta mihin kouluttauduin), ihanat lapset, kiva elämä.
Tuosta Kanarian matkastasi olen kyllä vähän kateellinen... Voisin kömpiä laukkuusi salamatkustajaksi.
Keväisiä tuulia toivotellen,
Kiara-täti
Heipsan pitkästä aikaa!
VastaaPoistaIkävä kuulla, että Hodgkin pistää nyt mietityttämään niin kovin. :( Olen kuitenkin monilta muilta sairastaneilta kuullut että se on hyvin tavallista ja nimenomaan tässä vaiheessa kun "kaiken pitäisi olla hyvin".
Minäkin käyn paljon kaikenlaisia ajatuksia läpi ja odotan sitä hetkeä kun ne valtaavat ajatukset taas syvemmin.
Mutta hei, Herra Hodgkin on päihitetty joten mennään näitäkin ajatuksia kohti rohkeasti ja kolutaan ne läpi. Ei missään määrin samanlaisina kuin ennen, mutta aivan yhtä ihanina! ;)
Aurinkoa kevääseesi! Muista että sateen jälkeen tulee aurinko ja pimeimmänkin yön jälkeen aina aamu!
PS. Omista kirjoituksista on nyt viisi vuotta ja muistan hyvin nuo tunteet kun pitää tehdä valintoja. Sain raavittua kirjoitukset kasaan ajallaan, mutta sen jälkeen mietin neljä vuotta mitä haluan tehdä. Älä siis ota liian kovaa stressiä! Mieti valintoja, mutta älä ota niitä liian vakavasti. Niin kuin jo aiemmin mainittiin, niin aina voi vaihtaa ammattia myöhemmässäkin elämässä ja minun kokemukseni on, että harvoihin paikkoihin todella kysellään yksittäisiä ylioppilaskirjoitusten arvosanoja.
Tuli vaan noista virhevalinnoista mieleen.... :) http://www.hs.fi/viivijawagner/1329103604234
VastaaPoistaJaksamisia!
Anonyymi,
VastaaPoistakiitos että jaoit tarinasi :) Kyllähän se niin on, että syöpä pistää varmasti kenen tahansa elämän sekasin silloin kun se iskee. Tuskin siitä kukaan ihan elämää kyseenalaistamatta pääsee yli... :>
Kiara,
hyvä ettei elämän tarvitse olla selkeitä säveliä, koska miulla se on tällä hetkellä lähinnä jotain nuottisotkua :D Kiitos kauniista sanoista ja lupaan laittaa tänne sitten paljon aurinkoisia lomakuvia, jotta pääsette fiilikseen mukaan ;)
Sanja,
kiva kuulla siustakin jotain pitkästä aikaa! Ja hyvä, että kaikki on siulla kunnossa. :) Kyllä tää varmasti kuuluu asiaan pyöritellä juttuja päässään, mutta hoppu siihen itsevarmaan elämään ois kyllä kova... Sitä odotellessa! Ilmoittelehhan jos oot tulossa Pohjois-Karjalaan päin käymään joskus, tarjoon kahvit. Hyvää kevättä!:)
Joel,
hahahaa huippu tuo! :D Kiitos kovin!
Moikka Elina :)
VastaaPoistaOon lukenut tätä blogiasi jo melkein alusta saakka, mutta vasta nyt kommentoin ensimmäistä kertaa :) Olen siis itsekin Joensuussa asuva, kylläkin sua vuoden vanhempi tyttönen, joka painiskeli noiden samojen kysymysten kanssa vielä puolikin vuotta sitten! :D
Mä tiedän tunteen, kun tulee stressi,että ei tiedä YHTÄÄN mitä haluaa, saati sit mitä haluu kirjottaa ja mistä olis hyötyä jnejne...Etenkin kun kaverit huutelee ympärillä 17 eri paikkaa minne aikoo hakea ja tietää jo kaiken kaikesta. No, not my piece of cake. Yhden ruotsin tunnin jälkeen purskahin itkuun, vaan siitä kauhusta, että en mä pysty tähän. Mutta pinnistelin, ja viikon päästä mä todella kirjoitan sen ruotsin, ja pystyn siihen :) Tuskailin ihan kamalasti,että mikä musta tulee, ja mitä mun kannattais kirjottaa, ja sit päädyin 7 aineeseen kun en osannut valita. Tässä sitä mennään, 4 jäljellä! :D
Pointtini kuitenki on, että älä huoli :) Mä en tiedä oikein vieläkään mikä musta tulee, mutta kyllä ne jatko-opinnot alkaa pikkuhiljaa valottua! Se epätoivo ja kauhu mikä mulla oli vielä ½ vuotta sitten on muuttunu oikeestaan positiiviseks: Eikö oo ihan jännittävää kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Eikö oo parempi, etten päättänyt ala-asteella ryhtyväni joksikin, enkä olisi harkinnut muuta, vaan oon tutkinut vaihtoehtoja monipuolisesti? Ei tarvii sitten miettiä, että "en mä tiennyt tosta alasta" :)
Huh, tuleepa tätä. Kyllä se oma tulevaisuus vielä löytyy :) Ite oon kaamea stressaava, mutta pikkuhiljaa sitä oppii tajuamaan ettei nuo yo-kokeetkaan se elämän tärkein asia ole :)
Tsemppiä sulle! :)
jos et stressais noista koulujutuista nii paljo ni sun elämä helpottus huomattavasti. saat kuitenki vissii kokoaja jotai 8-10 numeroita? sulla ei oo mitää hätää. ite päätin vasta 3. vuoden syksyllä mitä kirjotan ja kohta on kirjotukset ohi. typerää tollanen turha stressaaminen. Kaikki menee hyvin ja jos ei ekalla kerralla tärppää ni eiku vaa uusiks. aikaa on, toivottavasti. =)tossa elämäntilanteesta koulun pitäs olla pienin ja viimenen sun huolista:D
VastaaPoistaAnonyymi 22.32,
VastaaPoistakiva kun rohkaistuit kommentoimaan! :) Ja kiitos tsemppaavista sanoista, ehkä se tulevaisuus valkenee vielä miullekin joku kaunis päivä. Lykkyy kirjoituksiin! Aikamoisen määrän noita meinaat kirjottaa, respect :)
Anonyymi 22:42,
noniinno oishan se elämä toki helpompaa ilman stressaamista, mutta syksyn kirjoituksiin pitää kuulemma ilmoittautua toukokuun loppuun mennessä joten kyllä tää on miulle ihan ajankohtaista pyöritellä ja mietiskellä näitä asioita! Toki terveydentila ym. menee koulun edelle, mutta tällä hetkellä oon virallisesti terveiden kirjoissa niin ei mun tarvitse siitä paineita ennen ekoja kontrolleja. Ja pääosin saan aineista 7-9 numeroita, kymppejä tulee lähinnä äikästä. Aina on vähän varaa parantaa :)
Mietin itse samoja kysymyksiä koulun ja kirjoitusten tiimoilta viime keväänä ja tiedän ahdistuksen mitä se voi tuoda mukanaan. Nyt kun kirjotukset on jo ihan loppusuoralla ja oon tutkinut jatkokoulutusten sisäänpääsykriteerejä, oon miettinyt miksi ihmeessä kukaan ei painottanu mulle kirjotusten ''merkitsemättömyyttä''
VastaaPoistaYliopistoon haettaessa yo-kirjotusten tuloksillahan ei ole käytännössä mitään merkitystä, ellei kaikki tulokset ole L:n ja E:n tasoa. AMK:hon haettaessa tuloksista taas saa lähtöpisteitä, mutta jos kirjoittaa ''perushyvin'' kasin, eli M:n luokkaa, pitäisi sen riittää. Lisäksi tässä tilanteessa ei ole väliä, onko kirjoittanut pitkän enkun vai ruotsin: pisteet saa siitä kielestä, josta on saanut parhaat tulokset.
En tiiä auttoko nää tiedot sua, tai ootko jo tienny kaiken aiemmin, mutta uskon että mun viime kevät ois sujunut stressittömämmin näitten tietojen avulla.
Ja jatko-opiskelupaikan suhteen ei myöskään kannata murehtia jos ei heti tiedä mitä haluaa opiskella. Tajusin nimittäin vähän aikaa sitten, että lähes kaikille pojille tulee välivuosi armeijan takia, joten tasa-arvon nimissä meinaan myös ite pitää sellasen ;)
Anonyymi,
VastaaPoistasain paljon informaatiota kommentistasi, kiitos! :) Ja hurjasti tsemppiä loppukirjoituksiin!!
Hei,
VastaaPoistaLöysin blogisi vasta enkä ole montaa postausta edes ehtinyt lukemaan, mutta... Itse olen nyt reilun vuoden ollut sairaslomalla; tosin tautini ei ole mitään noin vakavaa, mutta kuitenkin. Lääkärini sanoi minulle jo aika alussa, että on ihan normaalia, että sellainen henkinen romahdus tulee sitten, kun kaikki on tavallaan jo "hyvin". Silloin, kun sairastaa ei ole aikaa surra liikoja, kun keskittyy kaikkeen muuhun, mutta sitten jälkeenpäin ne tunteen vaan iskee pintaan. Toivottavasti keskusteluista on sulle apua.
Tottakait yo-kirjoitukset on tärkeät, mutta oikeasti niillä ei jatkossa ole mitään merkitystä. Ketään ei työnhaussa kiinnosta arvosanat vaan se, että olet kirjoitukset hoitanut. Ja nykyään voi vaihtaa alaa, jos ensimmäiseksi omalta tuntunut, ei olekaan se oma juttu. On ihan normaalia, että opiskelijoiden joukossa on aikuisempiakin opiskelijoita. Eli älä stressaa liikaa!
Tsemppiä kevääseen!