tiistai 1. huhtikuuta 2014

MIDNIGHT DAYDREAM

Mieleni teki yhtäkkiä kirjoittaa. Olen alkanut kaivata bloggailua, mutta en ota tästä stressiä. Sovin itseni kanssa, että kirjoitan omaksi ilokseni silloin kun siltä tuntuu. Minusta on tullut laiska, koska en jaksa juurikaan raapustella perinteiseen päiväkirjaan käsin yhtään mitään. Ylppäreiden jälkeen (joista muuten on jo vuosi, mihin tää aika on oikein hurahtanut?) on muutenkin tullut tosi vähän kirjoiteltua paperille yhtään mitään ja mun käsiala muistuttaakin nykyään lähinnä harakanvarpaita. On kuitenkin ihana lueskella vanhoja tekstejä ja fiiliksiäni täältä blogin puolelta, ja haluan että voin palata tämänhetkisiinkin tunnelmiin myöhemmin.



Syöpä teki minusta tietyllä tavalla kyynisen ihmisen. Kuulostaa hassulta minun sanomanani, koska olen aina vannonut ja vannon edelleen positiivisuuden nimeen. Silti huomaan ajattelevani tietyissä tilanteissa erittäin pessimistisesti. Kun jotain hyvää tapahtuu, odotan vain sitä hetkeä, jolloin kaikki romahtaa taas. Että okei, nyt menee hyvin, mutta kohta ei mene. Siksi mulle erityisesti ihmissuhteiden luominen on ollut hankalaa - oon ihan oikeasti pelännyt sitä. En ole luottanut itseeni ja omaan mieleeni sen vertaa, että kykenisin terveeseen parisuhteeseen, joka perustuu uskoon hyvästä huomisesta ja aitoon välittämiseen. Syöpä hakkasi itsetuntoni lekalla niin palasiksi, etten todellakaan uskonut riittäväni kellekään.

Näköjään ihmeitä tapahtuu, koska oon tällä hetkellä varmaan maailman onnellisin tyttö. Mulla on vierelläni ihminen, joka hyväksyy minut juuri tämmöisenä kuin olen. Virheineni päivineni. Häntä ei haittaa, vaikken osaa tehdä ruokaa, olen kömpelö (oikea köntys) ja jätän liian usein vaatteeni viikkaamatta. Hän nauraa minulle, aukoo päätään ja kutsuu Possu Pontevaksi. Tää juttu on sen verran tuore vielä, etten uskalla hihkua liikaa, mutta haluan teidänkin tietävän, että erkanen syövästä huimaa tahtia. Katso, mr. Hodgkin, mulla menee hyvin!



Muutenkin tuntuu, että arki rullaa eteenpäin normaalia kivuttomammin. Toki välillä väsyttää ja teen liian pitkiä työpäiviä, mutta kaikessa normaaliuudessaan se on aika ihanaa. Kävin reilu viikko sitten kotona Joensuussa ja pakko todeta, että miniloma Helsingistä teki kyllä terää. Toisaalta olen alkanut viihtyä täällä, mikä johtuu ehkä siitä etten enää ole täysin tampio, vaan osaan suunnistaa jo päärautatieasemalta Stockalle. Uskokaa tai älkää, vielä joulumyyntien aikaan menin sinne navigaattorin kanssa :)



Ainoa asia, jonka muuttaisin tällä hetkellä, olisi se, että saisin perheeni lähemmäs. Mulla on  k a m a l a  ikävä sukulaisiani!! Haluaisin nähdä, kun pikkuveljeni (joka oli myös oppinut termin "duckface" ja tahtoi ottaa siitä kanssani kuvan) venähtää pituutta ja siskoni valmistautuu abivuoteensa. Haluaisin höpötellä äidin kanssa viinilasillisen äärellä useammin kuin kerran muutamassa kuukaudessa. Haluaisin pyöräillä mummon luokse auttamaan ikkunoiden pesussa ja lukemaan horoskooppikirjaa. Kaipaan niin paljon noita pieniä asioita, jotka vielä vuosi sitten olivat itsestäänselvyyksiä. No, kaikkea ei voi saada. Onneksi junat ja kimppakyydit kulkee aina.

Käytiin muuten eilen pyörähtämässä IKEAssa ja söin elämäni ensimmäisen kerran näitä kuuluisia lihapullia. En nyt tiedä, olivatko ne kaiken sen hehkutuksen arvoisia, mutta hyvin upposivat! Mukaan ei tällä kertaa tarttunut juuri muutamaa mukia ja kastelukannua enempää, mutta en oikeastaan mitään kotiini tarvitsekaan. Kylppäriin etsin kyllä jonkinlaista hyllyä tuolle purnukka-armeijalle, mutta IKEAsta ei löytynyt mitään juuri sinne sopivaa. Kesää kohden aion myös sisustaa parveketta viihtyisämmäksi: hankkia sinne kukkia, etsiä kivan maton ja ostaa ehkä pari isompaa tuolia.

Toivottavasti teille kuuluu yhtä hyvää kuin minulle! Kesä ei ole enää kaukana ja vappuunkin on vain säälittävä kuukausi aikaa. Saan lähteä ekaa kertaa valkolakki päässäni juhlimaan, jihuu. Nyt siirryn kuitenkin keittiön puolelle tiskaamaan ja kokkaamaan. Tarkoituksenani oli valmistaa tänään avokadopastaa, mutta näppäränä kodin hengettärenä unohdin ne avokadot kauppaan. Täytynee keksiä jotain muuta :)

Puss och kram!

♥: Elli

23 kommenttia:

  1. Ihana olet palannut.Olen monesti käyny täällä "vilkuilemassa".Ihanaisia nuo siun kuulumiset.Taitaa olla kevättä "rinnoissa".Halaus ja hyvää kevättä.Palaillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kuulla! Kaunista kevättä sinulle myös :)

      Poista
  2. Ihanaa, kun kirjoitit. Sun kirjoituksia on aina mukava lukea! Oletko ostanut uuden puhelimen? Mitä tykkäät siitä? Nimim. uutta puhelinta metsästämässä. Ja ois myös kiva kuulla sun mielipidettä Helsingistä, jos olet sinne jo vähän kotiutunut. Hain sinne itse kouluun juuri vähän aika sitten, vaikka en ole yhtään varma, onko se edes "minun paikkani".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maisa! :) Jep, täytyi hankkia uusi puhelin koska tiputin Samsungini vessanpönttöön ja kaikkien taikojenkaan jälkeen se ei enää herännyt henkiin... Oon aina ollut vähän Apple-vastainen, mutta nyt otin osamaksulla iphone 5s hopeanvärisenä. Ja onhan tää nyt aivan ihana :--D! iOS on iiiiin paljon simppelimpi käyttöjärjestelmä kuin android, ainakin mun mielestä. Kamera on laadukas ja muutenkin tää toimii kuin unelma. Suosittelen kyllä lämpimästi :)

      Helsinki kaupunkina ei tunnu enää niin isolta kuin aiemmin. Täällä on suht helppo liikkua heti kun hoksaa hyödyntää reittiopasta ja bussipysäkkien aikatauluja - julkinen liikenne on ihan huippuluokkaa. Opiskelukaupunkina Helsinkiä en osaa arvioida, koska en itse oo koulussa, mutta haalaribileitä tuntuu ainakin riittävän mielin määrin. Tottakai täällä tapahtuu kokoajan muutenkin jotain, iso kaupunki ja isot kujeet. Varjopuolena mainitsisin ihmisten kiireen... Hirveintä mitä tiedän, on päärautatieasema metrolaiturit iltapäiväruuhkan aikaan! Jos et väistä, niin sun päälle kävellään. Paikalliset on varmaan ihan täysin tottuneita tähän, mutta mua se vähän ahdistaa :D Uskon kuitenkin, että viihdyt täällä hyvin!

      Poista
  3. Aivan ihana teksti :)!

    VastaaPoista
  4. Aivan ihanaa lukea että sulle kuuluu noin hyvää!! :) jotenkin tulee itsellekin tosi positiivinen fiilis kun lukee että olet tällähetkellä niin onnellinen olo! Hassua, että voi olla niin iloinen täysin tuntemattoman ihmisen puolesta! :) jos ei ole liian henkilökohtainen kysymys niin missä tapasit poikaystäväsi tai voisitko ikinä saada biologisia lapsia? Toivon ettet pahoita mieltäsi kysymyksistä ja jätä ihmeessä vastaamatta jos tuntuu siltä! Kaikkea hyvää sinulle, olet hienonoloinen vahva tyttö! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha voooi, oletpas ihana <3 Ei ole liian henkilökohtainen kysymys, oon mie puhunut lapsettomuuden pelosta täällä blogissa avoimesti myös aiemmin. Mutta tosiaan voin saada biologisia lapsia eli hoidot ei vieny mun hedelmällisyyttä. :) Tavattiin yhteisen kaverimme synttäreillä viime syksynä.

      Poista
    2. Toivottavasti kirjoittelet tänne jatkossa enemmänkin!! Sairastan tällä hetkellä itse samaa sairautta mistä itse puhut blogissasi.. ja olen sun kirjotuksista saanut voimaa ja uskoa <3 taas tuli niin hyvä mieli kun näki sun kuvan ja noi sun mahtavat hiukset!! itsellä tää kasvatusprojekti vasta alkaa, viimiset sytot on nyt takana päin :) T. Jansku

      Poista
    3. Kiitos Jansku! Lähetän sulle ainakin NÄÄÄÄÄÄÄIN ison tsemppihalauksen ja roppakaupalla voimia vielä viimeisiin koitoksiisi Hodgkinia vastaan! Älä huoli niistä hiuksista, näytät hyvältä varmasti lyhyemmälläkin frisyyrillä. Mutta tukka lähtee kyllä supernopeesti kasvamaan ja jos yhtään on näihin omiini ja muiden kokemuksiin uskominen, niin se tulee kauniin paksuna takaisin :) Ei mullakaan ole siitä poikatukka-vaiheesta kuin reilu 1,5vuotta vasta aikaa ja nyt pehko on jo pitempi kuin tippuessaan. Kaunista kesänodotusta sinulle!<3

      Poista
  5. Ai miten upee tukka sulla on! Ja kiva että vähän taas kaipaat blogin pitämistä, nimittäin täällä kaivataan sun kirjotuksia.

    Olen itse ollut pessimisti niin kauan kuin vain muistan. Tähän liittyy vahvasti pettymisen ja epäonnistumisen pelko, joiden kuvittelen olevan helpommin käsiteltävissä kun niihin on jo varautunut ajattelun tasolla. Ja tämä jos mikä todella syö naista, kun olen nyt viime vuosina alkanut tajuta kuinka monta nauttimisen arvoista asiaa multa on mennyt ohi elämässä, kun en vain ole uskaltanut nauttia. En uskalla näyttää onneani, koska pelkään että kohta kaikki sortuu. Löysin ihanan ihmisen rinnalleni muutama vuosi sitten ja tämän suhteen rakentaminen aluksi oli todella, todella vaikeaa juurikin tämän ajatustavan takia. En uskaltanut aluksi rakastaa, koska pelkäsin menettämistä. Ja edelleen pelkään, mutta niin tekee varmasti jokainen joka toista rakastaa. Lisäperspektiiviä tähän asiaan olen saanut opinnoistani, joiden lomassa olen viimeisen vuoden aikana nähnyt todella sairaita ihmisiä ja sen raadollisuuden, mitä jotkut elämässä joutuvat kohtaamaan. On niin tuuripeliä keneen osuu mikäkin sairaus ja kuka paranee, kuka ei. Jos minut joku kamala sairaus saa joskus valtaansa, niin en todellakaan haluaisi katua elämättä jäänyttä elämää. Olen nyt myös tajunnut sen, että ainainen jarruttelu ja kykenemättömyys nauttia asioista on varmasti myös siltä toiselta osapuolelta pois.

    Tästä ei nyt pitänyt tulla mikään palopuhe, jäsentelin vain omaankin päähäni näitä ajatuksia kun kerran asian esille toit. Pointtina siis se, että jollain tasolla ymmärrän ajatuksiasi vaikka itsellä ei taustalla olekaan mitään varsinaista laukaisevaa tekijää näille mietteille. Kasvatuksella on varmaan näppinsä pelissä tässä vai liekkö ihan synnynnäistä. Joka tapauksessa suurin haaveeni tällä hetkellä on osata elää hetkessä. Toisinaan haluaisin olla ikuinen lapsi, joka ei edes osaa ajatella nykyhetkeä kauemmas.

    Haluan vielä toivottaa elämänmakuista kevättä sulle ja onnea tuohon teidän "juttuun" ;) Toivottavasti palailet taas pian blogin pariin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      Pahoittelut, että vastaan näin monta päivää myöhässä. Kännykällä on inhottava vastailla pitkästi kommentteihin, ja oon vasta nyt koneen ääressä.

      Onpa ihana kuulla, etten ole ainoa näiden ihme pakoilu-ajatusteni kanssa! Mä olin niin monta vuotta "parisuhteessa" syöpäni kanssa, että on ollut todella pelottavaa päästää siitä irti ja yrittää muodostaa toimivia ihmissuhteita. Tuntuu, ettei aina oo riittänyt se, että kaksi ihmistä välittää toisistaan. Aina syöpä on jossain vaiheessa muistuttanut itsestään ja oon taas hukkunut sinne alakuloon. Nyt tämän uuden suhteen kohdalla tätä fiilistä ei vielä oo tullut (eikä toivottavasti tulekaan), mutta se vähän hämmentää. Onko minulla sittenkin lupa olla onnellinen toisen ihmisen kanssa?

      Oon niin iloinen siun puolesta, että oot päässyt yli peloistasi. Hetkessä eläminen on hieno taito ja itsekin työstän sitä koko ajan. Ihanaa kevättä myös siulle ja kiitos, että jaoit tarinasi! <3

      Poista
  6. Hei ihanainen Elli! :) Löysin blogisi noin viikko sitten ja koukutuin siihen täysin. Olenkin lukenut sen nyt läpi kokonaisuudessaan ja halusin tulla kommentoimaan ekaa kertaa.

    Olen -94 syntynyt tyttö ja sairastuin syöpään viime syksynä, ollessani 19-vuotias. Syöpä oli myös minulle, kuten varmasti kelle tahansa muullekin, rankka kokemus niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nyt voin kuitenkin vihdoin ylpeänä todeta olevani terve! :) Huomaan kuitenkin tämän syövän jälkeisen kevään tuoneen ajoittain synkkiäkin ajatuksia mieleeni ja itkupotkukohtaukseni ovat viime aikoina värittäneet päivittäin arkeani. Kuinka suuri voikaan olla pelko syövän uusiutumisesta! (tule tule eka kontrolli en jaksa oottaa enää!) Jotenkin sitä vasta nyt tajuaa kuinka epäreilua on joutua pelkäämään omaa kuolemaansa ennen kuin elämä on ehtinyt kunnolla alkaakaan. Tuntuu vaikealta ajatella että kaikki on nyt hyvin kun itken tätä syöpää nyt enemmän kun sairastaessani. Oikeastaan tuntuu aika tyhmältä. :D

    Mutta tosiaan oli mulla ihan pointtikin. :D Nimittäin oon äärimmäisen iloinen eksymisestäni tänne! Lukiessani tarinaasi välillä itkien, toisinaan nauraen, löysin taas paloja itsestäni enkä tunne olevani enää niin hukassa. Olen saanut mielettömästi lohtua lukiessani ajatuksiasi ja kokemuksiasi. Et todellakaan ole ainoa joka on pyöritellyt näitä ajatuksia mielessään tämän sairauden eri vaiheissa. On tuntunut tosi hyvältä lukea samanikäisen mietteitä.

    Olet ihana ja rohkea ihminen! Hienoa, että olet kertonut täällä tarinasi niin rehellisesti ja avoimesti. Siitä on ollut paljon apua käsitellessäni näitä viime aikaisia tunteitani. Elämä kantaa meitä kaikkia, joidenkin polku on vain toisia kivikkoisempi, silti se yhtälailla vie meitä kokoajan eteenpäin. :) Olet vahva ja upea ihminen. Kaunis niin ulkoa kuin sisältä! Toivon sulle kaikkea hyvää elämässäsi! :) Nyt minäkin olen valmis jatkamaan eteenpäin! Kiitos!! <3

    ps. Vappuna NIIN juhlitaan! ;D Näiden hattujen eteen on tehty kovasti töitä ja olis sääli jättää ne kaapin nurkkaan pölyttymään! Oot paras! Pus!

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Niina!

      Ihan ensimmäisenä IIISOT onnittelut syövän voittamisesta!! Tulipa hyvä mieli tästä :) Ja hei älä huoli, noi pelot syövän uusiutumisesta on niin tuttuja mullekin ja kuuluu asiaan. Mullakin on jo ties kuinka kauan aikaa syövästä, mutta silti jokaisen kontrollin lähestyessä oon edeltävät kaksi viikkoa kakat housussa, kun jännittää niin paljon. Elämä on epäreilua, mutta niin hassulta kuin se kuulostaakin: mä en vaihtaisi syöpää pois. En tiedä onko sun fiilikset samanlaiset, mutta näin on näreet ainakin täällä päässä!

      Ja hei älä ota stressiä siitä, että nyt masentaa vaikka ootkin fyysisesti terve. Ainakin mulla syövän henkisistä lommoista toipuminen vei paljon pidempään kuin fyysisten. On täysin normaalia, että itkettää ja ahdistaa, kun oma ulkonäkö ja identiteetti on hukkunut syövän aikana jonnekin. Anna itsellesi lupa tuntea juuri niinkuin tunnet - kukaan eikä mikään voi viedä sulta sitä oikeutta pois. Toki on ihailtavaa, jos jaksaa ajatella koko ajan positiivisesti, mutta mä en ainakaan siihen kyennyt. Kyllä ne inhottavat asiat piti vaan käydä läpi, jotta pystyin jatkamaan elämää pää pystyssä.

      Mulle parasta palautetta on, jos blogini on auttanut jotakuta selviämään ja selvittämään ajatuksiaan. Kiitos, ihan oikeesti. Kiitos siitä, että kommentoit ja kerroit, että sulla liikkuu samat fiilikset päässäsi kuin mulla aikaisemmin (ja välillä edelleen). Avoimuus ja tarinani jakaminen oli mulle henkireikä ja keino jaksaa eteenpäin. Jos joku muu saa siitä itselleen vielä apua, niin kyseessähän on huippu win-win-tilanne!

      Kiitos vielä, että tulit kommentoimaan ja ihanaa kevättä (ja sitä vappua!) sinulle myös <3 Me ollaan taistelijoita ja voittajia, pitäs vaan muistaa olla siitä ylpeä!

      Poista
  7. Ihana elli! ♥ Ihana tukka, ihana kevät! Ei kukaan oo noi positiivinen ihminen ku sie. Kaiken jälkeenkii jaksat olla tommone ihana. Tää postaus nosti kyllä mielialaa moneks päivää. :) Ja en varmaan oo ainut jos sanon että näitä siun kirjotuksia on kiva lukee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Emppuu, kiitos kehuista!<3 en todellakaan oo aina mitenkään positiivinen, sillon tällön muistutan aikalailla mörköä.. Terkkuja täältä Helsingistä, ois ihana nähä joskus pitkästä aikaa!<3

      Poista
  8. Onpas ihania kuulumisia! Ja huippua että taas kirjottelit, säännöllisesti käyn kurkkimassa oisko jotain postausta tullu... :)

    Emppu

    VastaaPoista
  9. Moikka! Hei toivottavasti olet saanut lähettämäni mailit opinnäytetyöhöni liittyen. Asialla olisi hieman kiire, olen yrittänyt tavoitella sua nyt vanhasta ja uudesta sähköpostiosoitteesta. :) t. Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastasin siulle nyt, tosiaan se elppa-@hotmail.com ei oo käytössä enää :)

      Poista
  10. Ihanaa kun kirjoittelet taas! Käyn aina välillä kurkkaamassa että jospa oisit kirjoittanut jotain yltiöpositiivista tänne taas!

    Yhdyn sun kanssa tuohon koti-ikävään. Mun kaikki sukulaiset asuu Espoossa, jossa itsekin oon asunu koko elämäni. Kolme vuotta sitten muutin Ouluun poikaystävän perässä ja kyllä välillä on vaan niin kauheen ikävä takaisin omiin tuttuihin piireihin! Se viinilasillinen äidin kanssa on myös erityisesti sellainen asia mitä kaipaan. Mutta silloin kun saa vihdoin juoda sen lasillisen viiniä äidin kanssa, niin tuntuuhan se niin erikoisen ihanalta pitkän ajan jälkeen!
    Varsinkin talvella ikävä on suurin. Ulkona on kylmä ja pimeä ja koiralenkkeilyseuraa ei oo.
    Mutta tosiaan, kaikkea ei voi saada ja junat onneksi kulkee!

    Hyvää ja aurinkoista kevättä sinulle!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)