Aloha!
Täällä ollaan taas, ja pahoittelut tosiaan tuosta postaustauosta. Tulin perjantai-iltana sieltä leiriltä takaisin ihan rättipoikkikuolleena (15-tuntiset työpäivät tekivät tehtävänsä), ja nyt oon vaan levännyt ja nähnyt kavereita.
Leiri meni tosiaan hyvin, duunia riitti ja nyt mulla on kädet täynnä rakkoja ja palovammoja. Opin hirveesti uusia asioita, pitkäjänteisyyttä ja tutustuin upeisiin tyyppeihin. Mä en myöskään ole koskaan aiemmin pelännyt mielikuvitusolentoa näin paljoa. Kiitos leirin ohjaajapoikien mä en uskalla enää ikinä mennä kellariin tai saunalle yksin. Ootte kamalia
♥
Neidit Leirinjohtaja ja Keittiöapulainen tässä terve! Mentiin leiriläisten yllätysdiskoon ihan itse suunnittelemissamme pikkumustissa ;)
Eilen vietettiin hellepäivä veneillen ja illemmasta juhlittiin erään tennistyttösen kriparilta pääsyä. Myöhemmin hengailtiin vielä tuolla leirihenkilökuntaporukalla ulkona, koska oli upeen lämmin ilta ja ihmisiä paljon liikkeellä muutenkin.
Ostin tosiaan ton Lumia 610 pari viikkoa sitten. Ehdin käyttää sitä
viikon, kun se jo hajosi. Olin kohdellu tota ku kukkaa kämmenellä, varonu ettei se kolhiinnu mihinkään eikä kastu tai mitään. Yhtenä päivänä se sitten putosi puolesta metristä maahan, ja vaikka se oli kankaisessa suojapussissa, niin näyttö halkesi ja lakkasi toimimasta kokonaan. En voi sanoin kuvailla sitä ärsytyksen määrää. Vietiin se korjaukseen, koska toi ei ois menny takuuseen. Arvatkaa kuinka paljon kismitti maksaa se 90e korjauslasku =)=)=) Ostin siihen samantien tollasen extra-suojakuoren ja näytön suojakalvot, ja ihan oikeesti nyt varjelen tota jatkossa henkeni kaupalla. Perkele. Anteeksi kielenkäyttö, mut är-syt-tää.
Muuten toi on iha bueno puhelin ja tunnen syvää rakkautta sitä kohtaan. Yks juttu vaa hämää: en nimittäin saa siirrettyä koneelta kuvia tohon, vaikka oon lukenu käyttöohjeet monesti läpi ja tehny niinku niissä käsketään.
Jos joku osaa jelpata ni kaikki vinkit ja neuvot otetaan avosylin vastaan!!
Muistatteko muuten
tämän tekstin, minkä kirjoitin siihen nuorten syöpäoppaaseen? En edes tiennyt, että kaikkien siihen kirjoittavien kesken arvotaan jokin palkinto, vaan kirjoitin siihen puhtaasti sen takia että halusin auttaa. Siksi yllätyinkin ihan superisti, kun postiluukkuun kolahti kirje, jossa kerrottiin minun voittaneen 100e lahjakortin Suomalaiseen Kirjakauppaan! JIPII.
Tällä postauksella ei nyt taas oo päätä eikä häntää, kun yritän tunkea reilun viikon tapahtumat ja tunteet samaan pakettiin. Haluisin nyt kuitenkin kirjoittaa vielä asiasta, joka vaivas mun mieltä eilen. Mulla oli nimittäin ihan hirvee fiilis ja pakokauhu, että oon tosi ylipainoinen. Tiiän etten oo, mutta varmaan kaikille tulee niitä päiviä joskus, että jokainen piirre omassa naamassa ja kropassa ällöttää. Mua häiritsi kattoa peiliinkin eilen, vaikka yleensä oon ihan tyytyväinen siihen mitä sieltä näkyy.
Mun mielestä mulla oli paksut jalat, sairaan iso maha, kolmoisleuka ja mörssäripohkeet. Vihasin mun nenää ja tukkaa, joka sojotti pystyssä tottelematta mitään muotoilutuotteita tai suoristusrautaa. Samaan aikaan kun mielessäni kirosin itteeni suohon, ääni mun päässä toitotti että
"sä tiedät ettei ulkonäkö oo maailman tärkein asia, sen verran sä ton syövän aikana oot oppinu. mut valita vaa tyhmä tyttö, vaikutat tosi epäkiitolliselta".
En osaa ees pukea mun ajatuksia sanoiksi, kaikki vaa risteilee päässä sikinsokin. Olin tosi onnekas, kun selvisin syövästä hengissä ja niinkin vähillä haittavaikutuksilla - oisin voinu voida paljon huonomminkin. Mut välillä tulee edelleenkin olo, että
MIKSI MINÄ. Se olo tulee varsinkin silloin, kun näen jollakulla samantyyppiset hiukset mitä itselläni aiemmin oli. Oon myös huomannut, että tavatessani uuden ihmisen mulle tulee tarve selittää, miksi mun tukka on lyhyt. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä?! Haluan vaan aina jotenkin selventää, etten ole vapaaehtoisesti leikannut tukkaa lyhyeksi, vaan mulla on joskus ollut kauniit pitkät hiukset.
Tiiän, että tollaset ajatukset on ihan turhia, koska yleensä ihmisiä kiinnostaa kuitenkin se mitä toinen on sisältä eikä niinkään ne ulkoiset puitteet. Mut ylipäätään se huomion ja kiinnostuksen herättäminen lyhyellä tukalla tuntuu olevan paljon vaivalloisempaa kuin pitkillä hiuksilla. Tai ainakin näin mä asian koen.
Kaikesta tästä huolimatta oon taas löytänyt sen hyvän itsetunnon, joka katosi viime keväänä jonnekin. Luotan kyllä itteeni ja näin poispäin, mutta silti mun pääkoppa vielä osittain käsittelee tautia. On vaan hassua, että eka saattaa mennä kuukausi etten murehdi mitään ja sit tulee yks kaks tollanen päivä, jolloin kaikki mättää. Vihasin itteeni, koska mulla ei ole hoikkia jalkoja, siroa yläkroppaa eikä pitkiä hiuksia. Samaan aikaan tiesin kuitenkin, että kaikki se valittaminen on ajanhukkaa. Mulla on ympärilläni joukko ihmisiä, jotka rakastaa ja tykkää musta tällasena ku oon. Ei ne kato, onko mulla allit vai ei.
Mulla oli siis tosi ristiriitainen päivä, mutta tänään on jo paljon parempi olo. On nimittäin pari henkilöä, jotka saavat mut jopa tollasena eilisen kaltaisena päivänä hymyilemään ja tuntemaan itteni sopivaksi. Kiitos, että ootte olemassa :)
Huomenna alkaa Ilosaarirockin talkootyöt ja pe-su sitten jo rokkaillaankin. Sen jälkeen ois suunnitelmissa pientä kotimaan matkustelua, eli kaikkee kivaa tiedossa taas. Palaillaan!
♥: Elli
PS. Perjantaina kun tulin kotiin, löysin pöydältäni tällaisen:
Mulla on maailman söpöin pikkuveli.
