ALISA

Meidän pieni tinttara täytti viime viikolla jo hurjat 3 kuukautta, joten ajattelin sen kunniaksi avata pitkästä, piiiiiitkästä aikaa blogin ja päivitellä tänne kuulumisia. Paljon mulla onkin kerrottavaa - nämä kuluneet kuukaudet ovat nimittäin olleet elämäni siisteimmät.

Rakas pienenpieni tyttäremme syntyi lokakuun alussa 15 päivää lasketun ajan jälkeen. Kirjoitin tänne viimeksi silloin, kun olin matkalla yliaikaiskontrolliin ja kuten arvelinkin, niin jäin sitten samalla reissulla osastolle käynnistykseen. Säännöllisiä, tiheitä ja kipeitä supistuksia lähdettiin hakemaan cytotec-tablettien avulla, mutta huonoin tuloksin. Neljännen päivän iltana mulle työnnettiin oksitosiinitippa käteen, mikä vihdoin ja viimein käynnisti synnytyksen. 

Viimeiset massukuvat ennen h-hetkeä! Ihan hintsun verran ikävöin tuota pallomahaa ♥

Synnytys itsessään oli pitkä ja rankka kokemus. 13 tuntia, vauva avotarjonnassa, kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Luulin monta kertaa kuolevani siihen kipuun ja mulla onkin yön ajalta vain hämäriä muistikuvia, koska olin niin mömmöissä. Muistan lähinnä sen epätoivon tunteen - en jaksa enää, ottakaa nyt joku se vauva vaan pois, mulla ei oo enää voimia tähän. Synnytyksen loppupuolella kuulin jostain kaukaa ylilääkärin sanovan "hätäsektio", jolloin syvältä sisältäni kumpusi aivan järkyttävä tahto saada vauva ulos perinteisin keinoin. Sen alkukantaisen leijonanraivon (ja no ok, myös imukupin) avulla sain rutistettua homman loppuun. 

Kuulostaa kliseiseltä, mutta kaikki kipu hävisi tai sillä ei enää ollut merkitystä, kun sain ruttuisen pienen tytön rinnalleni. Minua pyörrytti nestehukan ja monen muun asian takia, mutta silti se oli kaikessa herkkyydessään täydellinen hetki ja olen iloinen, että sain kokea sen. Rajun synnytyksen sivusta seurannut isä leikkasi napanuoran ja pääsi myös vauvan kanssa ihokontaktiin minun hoiperrellessa suihkuun. Ruisleipä ja jugurtti eivät ole koskaan maistuneet yhtä hyvältä kuin synnytyksen jälkeen, maailman rakkaimmat mies ja vauva vieressäni. Olin niin perkeleen ylpeä ja onnellinen, että selvisin hengissä ja kahdesta oli tullut kolme.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää synnytyskokemukseni toteamalla, että vaikka palkinto olikin mitä mahtavin, niin mulle jäi aikamoiset traumat. Haaveilen toisesta lapsesta tulevaisuudessa, mutta ajatuskin toisesta alatiesynnytyksestä karmii. Onneksi aika parantaa monia haavoja ja mulla on oikeus saada suunniteltu pelkoperäinen sektio, joten uskallan edelleen elätellä toiveita pikkusisaruksesta joskus myöhemmin.

Tyttäremme syntyi siis vajaa nelikiloisena ja 52cm pitkänä. Kotiin päästiin kolme päivää synnytyksestä ja voi vitsit, että se tuntuikin hyvältä viikon sairaalassa olon jälkeen! Oli ihana tunne saada omat vaatteet päälle, vaikka olikin outoa olla yhtäkkiä ilman isoa mahaa. Olen palautunut synnytyksestä muutenkin nopeammin kuin ajattelin. Kiloja on edelleen, linea negra näkyy vahvasti ja muutamat raskausarvet kirkuvat violetteina, mutta yritän olla ottamatta niistä stressiä. Vartaloni on tehnyt hienoimman työn, mitä se mielestäni voi tehdä.

Ipana-työnimellä kulkenut vauvamme sai joulukuun alussa nimekseen Alisa. Toiset nimet ja sukunimi jääköön pois internetistä. Alisa-nimi oli meillä heti alusta asti mielessä, mutta päädyimme siihen kuitenkin vasta pitkän sompailun jälkeen. Emme osanneet lyödä lukkoon mitään tiettyä nimeä ennen vauvan syntymää, mutta ei homma ollut yhtään helpompaa kyllä sen jälkeenkään. Nyt olemme jo tottuneet kutsumaan häntä Alisaksi ja kuten yleensä käy, niin nykyään hän näyttää myös aivan Alisalta. Plussaa on myös se, että nimi ei ole se kaikista yleisin Suomessa, vaikka perinteinen onkin.

Alisalla on hurjan isot, aivan tummansiniset silmät ja vaaleanpunertava tukka. Silmien väri on tummunut syntymästä, mutta nähtäväksi jää, että muuttuvatko ne enemmän ruskeiksi (minulla) vai vihreänharmaiksi (poikaystävälläni). Punageeni on hauska hyppy jostain kaukaa, sillä kummallakaan meistä ei ole punapigmenttiä hiuksissaan.

Luonteeltaan hän on kovin eloisa. Kädet ja jalat vispaavat tauotta, mikä tekee esimerkiksi vaipanvaihdoista monesti aikamoista taiteilua. Myös kynsien leikkaaminen on kamalan hankalaa, kun toinen ei malta pysyä hetkeäkään paikallaan. Alisa pyörähti ensimmäisen kerran selältään mahalleen viikkoa ennen joulua (2,5kk iässä) ja sen jälkeen meno on vaan kiihtynyt. Selällään ei malteta olla ollenkaan, vaan hän kääntyy samantien mahalleen. Mahallaan jaksaa köllötellä vaihtelevasti, mutta jossain vaiheessa hermo aina menee, kun eteenpäin ei vielä pääse, vaikka kuinka potkisi menemään. Kovasti täällä siis ryömimistä jo treenataan, kun paikallaan pötköttely on näköjään ihan tylsää. Voi rakas pieni, pysyisit vielä hetken ihan vauvavauvana! Maailma ei karkaa minnekään ♥

Kaiken kaikkiaan Alisa on ollut hyvin helppo vauva tähän asti. Täytyypä koputtaa puuta samantien... :) Hän ei ole kärsinyt masuvaivoista, refluksista, pulauttelusta, kireästä kielijänteestä eikä juuri mistään muustakaan, mitä ehdin etukäteen jo jännittää. Toki satunnaisia raivokohtauksia on, mutta ne liittyvät lähes poikkeuksetta liian lyhyeksi jääneisiin päikkäreihin. Muutamana iltana ollaankin ajettu autolla ympäri Joensuuta siinä toivossa, että pieni yliväsynyt takapenkin terroristi malttaisi nukahtaa. Aluksi Alisa ei nukkunut päiväunia missään muualla kuin liikkuvissa vaunuissa, mikä tarkoitti luonnollisesti sitä, että tämä mamma lenkkeili päivät pitkät. Nykyään uni tulee myös parvekkeella ja joskus sisällä, joten enää mun ei ole pakko heittää monen tunnen lenkkejä päivittäin, jos ei siltä tunnu.

Yöt hän nukkuu pääosin 2-3 heräämisellä. Pientä hulinakautta on ollut nyt havaittavissa tuon kääntyilyn takia, mutta jotenkin sitä itsekin vaan jaksaa, kun tietää etteivät unettomat yöt jatku loputtomiin. Alisa kasvaa niin kauhean kovaa vauhtia! Musta on hurjaa ajatella, että helmikuun alussa saadaan aloittaa kiinteiden maistelut sosemuodossa... Vastahan hän syntyi. Toisaalta on kiva, että arkeen on alkanut tulla edes jonkinlaista rytmiä. Mä olen päässyt takaisin treenaamaan ja ollaan välillä myös saatu kahdenkeskistä aikaa poikaystävän kanssa. Alisan isovanhemmat asuvat ihan lähellä ja ovat olleet alusta asti tiiviisti läsnä, joten ollaan uskallettu huoletta jättää tytteli hoitoon pariksi kolmeksi tunniksi kerrallaan. Vaikka Alisa onkin silmäterämme, niin on tehnyt tajuttoman hyvää olla välillä ihan kaksin. Ollaan käyty esimerkiksi urheilemassa yhdessä, syömässä ulkona ja lumikenkäilemässä.

Mulla on muutenkin ollut alusta asti sellainen motto, että ainakin kerran päivässä on poistuttava neljän seinän sisältä, joko vauvan kanssa tai ilman. Alisan kanssa on sitä paitsi ollut helppo mennä ja tulla, kun tyttö yleensä vetelee sikeitä vaunuissaan tai turvakaukalossaan. Ollaan mm. käyty Helsingissä, Turussa, Lappeenrannassa ja monta kertaa Savonlinnassa. Lisäksi ollaan nähty mun mammakavereita, kierrelty kirppareita, osallistuttu naamiaissynttäreille ja olipa Alisa kerran mukana luennollakin. 

Mun mielestä vauva ei rajoita elämää juurikaan - tottakai vastuuta ja velvollisuuksia tulee roppakaupalla lisää, mutta moni asia on omasta asenteesta kiinni. Jos olen halunnut lähteä kavereiden kanssa lounaalle, niin en ole kertaakaan miettinyt, että voinko. Alisa tulee joka tapauksessa aina mukaan silloin, kun mies on töissä. Jos itkuparku sattuu julkisella paikalla päälle, niin sitten toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Oon itse niin meneväinen tyyppi, että mun mielenterveys järkkyy, jos joudun kyhjöttämään kotona. Siksi onkin ollut helpottavaa huomata, että hei, vauvan kanssa pystyy tosi hyvin touhuamaan kaikenlaista.

Tällaista vauva-arkea tänne siis. Oon pahoillani, että päivitän kuulumisia vasta nyt, mutta aika on oikeasti lentänyt kuin siivillä! Eka kuukausi meni ihan synnytyksestä palautuessa, hormonihuuruissa ja uuteen perheenjäseneen ja elämäntilanteeseen totuttautuessa. Nyt tosiaan kun arki on alkanut muotoutua tietynlaiseksi, niin on helpompi vähän kirjoitellakin jotain. 

Mä voisin tiivistää nämä kolme kuukautta sanomalla, että on ihan maailman parasta saada rakastaa omaa lasta. Ei oo mitään ihanampaa.

♥: Elli

41+3

"Mieti mitä jää, kun mä lähden täältä - ei syytä huoleen, se päivä ei oo vielä tänään..." On soinut päässäni aika monta päivää putkeen. Yhdessä kasassa ollaan siis edelleen eikä ipanalla näytä olevan mikään kiire masusta pois! Kiva tietysti, että hän viihtyy ja kaikki on mukavasti, mutta tää mamma alkaa olla jo vähän tuskainen. 

Isosta vatsasta huolimatta voin edelleen fyysisesti tosi hyvin, mutta jokainen lasketun ajan yli mennyt päivä on tuntunut noin tuplaten pidemmältä kuin normaali vuorokausi yleensä. Oon ehtinyt lajitella vauvanvaatteet uudestaan kolme kertaa, siivota kodin jokaista nurkkaa myöten, stressata ihan liikaa mahdollisista puuttuvista hankinnoista (onkohan niitä pienimpiä potkuhousuja nyt varmasti tarpeeksi???) ja tuhlata omaisuuden Facebookin nettikirppareihin. Nukun keskimäärin 4-5h yöunia ja heräilen sinä aikana lukemattomia kertoja vessaan, joten osa tästä pökkyräisestä olosta johtunee varmasti jo ihan siitäkin.

Huomenaamuna, kun viikkoja on kasassa huimat 41+4, menen äitiyspolille yliaikaisultraan/-tarkistukseen ja toivottavasti tulen sieltä sitten vauvan kanssa takaisin. Varmuutta käynnistämisestä ei ole, mutta ajattelin olla napakka ja vaatia sitä. Nyt mulla olisi siellä seuraakin odotella synnytyksen käynnistymistä, kun ystäväni synnytti samaisessa sairaalassa tänä aamuna pienen tyttärensä <3 Ihan pikkuisen kateellisena oon tänään ihastellut tuon käärön kuvia... Ei onneksi voi mennä enää kauaa, että myös meillä on vauva sylissä.

Fiilikset ovat siis aika hämmentyneet ja jännittyneet tällä hetkellä. En oikein tiedä, mitä odottaa huomiselta, kun olin ajatellut synnytyksen lähtevän käyntiin spontaanisti lapsivesien menolla tai supistuksilla. Mä en ole saanut edes yhden yhtä "oikeaa" supistusta aikaiseksi, vaikka olen esimerkiksi ravannut portaita mummolaan kuudenteen kerrokseen, lenkkeillyt ja kokeillut kaikki mahdolliset vippaskonstit. Niin se näköjään vaan on, että vauva tulee, kun on tullakseen. Ajattelin kohta vielä kuitenkin tehdä pienen askelkyykkytreenin, käydä kuumassa suihkussa ja syödä sen jälkeen jotain tulista ruokaa - näin annan vauvalle viimeisen mahdollisuuden lähteä itsekseen liikkeelle ;) Oon vähän skeptinen tän suhteen, mutta yrittänyttähän ei vanhan sanonnan mukaan laiteta.

Palataan seuraavan kerran toivottavasti vauvantuoksuisten uutisten kera! 

♥: Elli

RV39

Laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa ja monet kyselevät, miltä minusta tuntuu - jännittääkö, pelottaako, olenko innoissani ja niin edelleen. Se on yllättävän kinkkinen kysymys. Noin 95% ajasta olisin nimittäin täysin valmis lähtemään tositoimiin ja puskemaan tämän ipanan ulos, mutta se 5% minusta on todella hukassa.

 Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, olisin eilen aloittanut kolmannen yliopistovuoteni ystävieni ympäröimänä tutussa ja turvallisessa Savonlinnassa. Olisin ehkä hakeutunut tutoriksi tänäkin vuonna ja valmistautuisin perusharjoitteluun laatimalla tunti- ja jaksosuunnitelmia urakalla. Olisin käynyt illalla pelaamassa tennistä ja viilettänyt menemään opiskelijariennoissa tummansiniset haalarit jalassa. Seuraavana päivänä olisin tallustanut läppäri kainalossa taas OKL:n loputonta mäkeä ylös, suuntanani kenties sivuaineen luennot. Sivuaineen, jota en vieläkään tiedä, koska en sitä keväällä edes hakenut.

Kaiken tämän sijaan mietin nyt, minkämerkkiset vaipat ovat parhaita (Libero, Muumit, Pampers, Happy, mitä näitä nyt on) ja missä koossa niitä kannattaisi varata ensimmäisiä päiviä varten. Pohdin tosissani, kehtaako rintapumpun ostaa käytettynä vai olisiko hygieniasyistä mukavampaa hakea sellainen kaupasta. Entä pitääkö sen samperin rintapumpun olla manuaalinen vai sähkökäyttöinen? Tarvitsemmeko kätkythälytintä vai uskallanko nukkua levollisesti ilman sitäkin? Riittääkö vaunuverhoksi normaali harso vai täytyykö sitäkin varten lähteä ostoksille? Entä jos en osaa hoitaa vauvaa oikein - jos en huomaakaan, milloin sillä on nälkä, milloin väsyttää tai milloin muuten vaan ottaa päähän? Kuinka selviämme mahdollisista masuvaivoista tai refluksista? 

Entäs ne hetket, kun minun tekisi mieli olla edelleen huoleton (ja vähän vastuutonkin) 23-vuotias Elina - miten niistä pääsee yli? En aio kaunistella totuutta, koska toden totta minua välillä ahdistaa. Tällä hetkellä en tunne oikein kuuluvani mihinkään. En ole vielä "oikeasti" äiti, mutta en myöskään hetkeen opiskelija tai työssäkäyvä. Olen äitiyslomalla ja täytän päiväni siivoamalla, lukemalla, kokkaamalla, lenkkeilemällä ja nukkumalla. Tällainen päivittäinen runsas kotona oleminen on minulle uutta, koska olen tottunut juoksemaan aamusta yömyöhään yliopiston, treenien, työpaikan ja illanviettojen välillä.

Kuka minä olen ja mitä ihmettä mulle on tapahtunut? Lyhyessä ajassa, silmänräpäyksessä.

Valtaosa minusta siis ei malta odottaa, että tyttö saapuu pian maailmaan, mutta se pieni, piskuinen osa pistää kaikin mahdollisin keinoin hanttiin. Fyysisesti voin edelleen erinomaisesti, mutta henkisesti tämä on kyllä aikamoista. Itkuherkkyys vaivaa ja mielialani seilaavat laidasta laitaan voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. 

En edelleenkään kadu päätöstäni pitää tätä lasta, vaikka ruikutukseni siltä saattaakin kuulostaa. Olen aina halunnut olla äiti ja nyt se hetki on ihan käsillä. Naiivisti ajateltu ehkä, mutta olin elänyt siinä uskossa, että solahtaisin luontevasti äidin rooliin heti plussaamisen jälkeen. Koska polkuni ei ollutkaan ihan niin kivitön kuin ajattelin, niin monesti oman äitini syli on ollut se paikka, johon olen käpertynyt hakemaan tukea ja turvaa tässä äidiksi kasvamisessa. 

Olen kävellyt päivittäin pitkiä lenkkejä ja yrittänyt selkeyttää ajatuksiani. Monesti olen miettinyt sitäkin, että kuinka tästä kaikesta olisi ollut mahdollista selvitä yksin. Poikaystäväni on maan mainioin ja vaikka häntäkin jännittää, niin me pärjätään kyllä. Kautta aikain ihmisistä on tullut vanhempia (suunnitellusti tai suunnittelematta), joten pakkohan sen hoivavietin on olla jossain määrin meihin sisäänrakennettu juttu.

Sellaisia fiiliksiä tällä kertaa. Sekavia, mutta varmasti asiaan kuuluvia. En ainakaan suostu uskomaan, että yksikään nainen olisi kasvanut äidiksi ilman hetkellisiä "apua mitä olenkaan mennyt tekemään"-kohtauksia. Luulen, että eilinen extempore-reissuni Savonlinnaan herätti minussa nämä ajatukset voimakkaana taas esiin. Oli aivan ihanaa nähdä koko opiskeluporukkaa pitkän kesän jälkeen, vaikka samanaikaisesti pidättelinkin itkua. Tiedättekö sen Suvi Teräsniskan biisin, jossa lauletaan "itkun kaulukset kurkkua kiristää"? Siltä minusta tuntui eilen koko päivän, vaikka kuinka yritin tsempata.

Olen onnellinen elämästäni Joensuussa ja kaikesta siitä, mitä olen jo saanut ja saan pian kokea. Silti haluaisin välillä vaan palata hetkeksi entiseen ja olla pieni vielä.

♥: Elli

rakas.

♥: Elli

MAMMALOMA

Sinne se kesä vaan hujahti! Tein muutaman kuukauden töitä ABC:lla ja vaikka välillä grillien äärellä ja tiskihuoneen trooppisessa ilmastossa olikin aika tuskaa lyllertää ison vatsan kanssa, niin nyt on himpun verran haikea olo. Mulla oikeesti on nyt loma ja nää on niitä viimeisiä hetkiä, kun ollaan poikaystävän kanssa kahdestaan. On kyllä aika luksusta, että saan muutaman viikon vaan keskittyä rentoutumaan ja laittamaan vielä viimeisiä juttuja kotona valmiiksi vauvaa varten. Viikot on tänään 35 + 1, joten h-hetkeen ei oo enää kauaa ♥ 

Eilen kävin neuvolan synnytysvalmennuksessa ja viikonloppuna mennään sitten tutustumaan itse synnäriin. Muita suunnitelmia mammalomalle ei oikeastaan ole - ajattelin nauttia luonnosta ja alkavasta syksystä kävelylenkkien muodossa, koska juoksemaan tai tenniskentälle en nyt oikein pääse. Mulla ois hirvee hinku lähteä mustikkaan tai sienestämään, mutta luulenpa etten pääse sen vertaa kyykkyyn (kaatumatta), että yltäisin niitä sieltä maasta napsimaan. Ensi syksynä sitten :) 

Mie koitan nyt hirveellä vauhdilla tehdä tälle naamalle ja toissapäiväisille kiharoille jotain, koska ollaan sovittu lounastreffit työkaverin kanssa keskustaan, ja itseasiassa mun pitäisi olla ihan pian jo menossa. Palataan taas!

♥: Elli

33+2

Oon saanut viimeaikoina uuden lempinimen "Möhis". Luulen, että sen taustalla piilee tämä möhömaha, joka alkaa olla täydellisen pinkeä ja pyöreä. Aamu aamulta vatsa tuntuu isommalta ja askel painaa himpun verran enemmän kuin edellisenä päivänä. Olen silti yrittänyt pysyä aktiivisena ja liikkeellä - mulla jatkuu työt vielä vähän aikaa ja muutenkin oon koittanut muistaa liikkua päivittäin. Välillä (kuten nyt) jalkani ovat kuitenkin niin turvonneet, että jo pelkästään varpaiden koukistaminen sattuu ja kävelen kuin tulisilla hiilillä. Työkavereitani on naurattanut jo monet kerrat, kun vuoron päätteeksi vetäisen putkikassistani esiin kenkälusikan ja hirveellä ähinällä yritän sulloa lenkkareita turvonneisiin tassuihini. Voi olla, että loppuraskauden ajan kuljen miehen sandaaleissa, jos tämä turpoaminen jatkuu samaa tahtia :-D

Tänne kuuluu siis hyvää. Viikko sitten käytiin moikkaamassa vauvelia ylimääräisessä syövän takia järjestetyssä ultrassa ja kaiken pitäisi onneksi olla kunnossa. Tämän kuun lopussa ultrataan vielä kerran ja katsotaan samalla, olisiko syytä varailla käynnistykselle aikaa. Kuten aiemmin kirjoittelinkin, niin meille on tulossa pitkä tyttö, koska hänen sääriluunsa mitta huiteli edelleen ihan omia käyriään pitkin. Nähtäväksi siis jää, milloin saamme hänet syliimme - se voi tapahtua oikeastaan ihan milloin vain. Samaan aikaan oon ihan kauhuissani, että synnytys on jo näin lähellä, mutta toisaalta meinaan haljeta malttamattomuudesta.

Mulla on tällä hetkellä tosi rakastettu ja hemmoteltu olo. Jokainen huolenaihe on oikeastaan ratkennut parhain päin ja meillä on ympärillämme ihanat perheet, jotka ovat olleet korvaamaton tuki ja turva raskauden edetessä. Vauva saa itselleen ihan loistavat sukulaiset ♥ Viime talven ajatus- ja tunnekaaosta muistellessani iskee epäusko siitä, että nyt oikeasti ollaan jo näin pitkällä ja kaikki on hyvin. Että mä selvisin - ja me selvittiin - siitä kaikesta yhdessä. Ei haittaa, että meillä on kotona liian vähän neliöitä tai että kaikki tavarat on ostettu käytettynä ja että mulla jäi yksi kurssi keväällä kesken. 

Meillä on kuitenkin kaikki just nyt paremmin kuin osasin tai uskalsin ikinä toivoakaan. 

♥: Elli 

JUTTUJA

Täällä elellään jo kolmattakymmenettä raskausviikkoa. Aika kuluu järisyttävän nopeasti - mammaloman alkuun on enää reilu kuukausi ja laskettuunkin aikaan päälle kaksi kuukautta. Vastahan mä kattelin kahta punaista viivaa kauhunsekaisin fiiliksin ja nyt jos vauva päättäisi tulla maailmaan, niin sillä olisi sangen hyvät mahdollisuudet selviytyä. Mikään kiire ei kyllä vielä ole, joten malttakoot vaan sinne syyskuuhun asti (niin ehkä äiti ja isi on ehtineet hankkia esim. pinnasängyn siihen mennessä...). 

Pyörittelin päässäni pientä postausideaa "raskausajan aakkosista", mutta en taida keksiä kaikille kirjaimille omaa kohtaa. Haluan kuitenkin listata ylös muutaman jutun, joita voin myöhemmin palata muisteloimaan tänne blogiin. 

♥ Auto. Päivitimme poikaystäväni urhean ja uskollisen ratsun uudempaan, mutta käytettyyn perhefarkkuun. Edellisessä autossa ei olisi ollut muuten mitään vikaa, mutta takakontin ja sivuovien aukeamiseen ei voinut aina luottaa ja pakoputki oli siinä määrin rikki, että kuulin pörinästä, milloin poikaystävä käynnisti auton parkkipaikalla. Uusi auto on myös minua nuorempi (edellinen oli samaa vuosimallia minun kanssani) ja sinne mahtuu heittämällä yhdistelmävaunut ja viikonlopun ruokaostokset.

♥ Kirpputorit. Oon ihan hullaantunut kirppareihin! Joensuussa varsinkin Mammuttitorilta löytää todella edullisesti ihan uudenveroista kamaa. Miksi maksaisin kaupassa yhdestä bodysta 14,95e, kun sen saman saa kirpparilta eurolla? Olen tähän mennessä ostanut yhden vauvanvaatteen uutena ja kaiken muun käytettynä, ja tuolla ne nyt odottavat pesukoneeseen pääsyä. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että ne ovat odottaneet sitä jo aika pitkään, mutta ryhdistäydyn tässä kyllä lähipäivinä ja hyödynnän tulevan mummolan isompaa pyykinpesukonetta (ja kuivausrumpua!!). Vauvan vaatevalikoima alkaa olla hyvällä mallilla, sillä enää tarvitsee hankkia muutamat tumput, töppöset ja sukat.

♥ Raskausoireet. Kuten taisinkin jo pari postausta aiemmin kirjoittaa, niin selvisin alkuraskauden lähes oireetta, mutta nyt toisen kolmanneksen lopussa ja kolmannen alussa olen saanut minäkin niistä osani. Vatsa pullahti esiin noin yhdessä yössä rakenneultran aikoihin ja nykyään se on välillä niin pinkeä, että ihan sattuu. Alaselkä vihoittelee erityisesti iltaisin töiden jälkeen, mutta tukivyöllä ja jumppaamisella olen välttynyt saikulta. Myös turvotus on varmasti jokaiselle raskaana olleelle naiselle tuttu kaveri - heti kun lämpömittariin pamahtaa ulkona yli 20 astetta, niin mun nilkat on ku puupölökyt ja sormet ku hookoon siniset. Ai että, loppukesästä kuljen varmaan suosiolla vaan crocseissa. Muita oireita ei juurikaan ole ollut, mitä nyt perus suonenvedot, närästys ja pienet harjoitussupistukset piristävät välillä päivääni.

♥ Hormonit. Tämän parisuhteen miehisellä osapuolella saattaisi olla tästä sananen jos toinenkin sanottavana, mutta osaan mä ehkä itsekin kuvailla tätä jotenkin :-D Siis onhan se kamalaa, että mielialat heittelevät minuutin sisällä laidasta laitaan. Kaikki tv-sarjat Suomen ihanimmistä häistä Madventuresiin itkettävät ja jos lähikaupasta sattuu olemaan lempparijugurtti loppu, niin pettymyksen määrä on kohtuuton. Mutta kun en voi sille mitään! Mieskin totesi keväällä, että onneksi jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen tilanne (toivottavasti) tasaantuu ja olen hormonihirviö enää vain kerran kuukaudessa. En mä tästä nauti mitenkään ja tiedostan vallan hyvin ne hetket, kun vallassa ovat hormonit enkä minä itse.

♥ Ruoka. Mulla ei oo ollut mitään höpsöjä raskausajan himoja, kuten monilla naisilla tuntuu olevan. Olen kuitenkin vetänyt aivan napa karrella sitrushedelmiä ja miniluumutomaatteja (erityisesti niissä pikareissa olevia, voi jestas että ne on hyviä!) ja juonut pullokaupalla maustettuja kivennäisvesiä. Mun hampaiden kiilteestä ei varmaan oo tän raskauden jälkeen jäljellä mitään. Anyway, mun ei oo tehnyt mieli syödä mitään autonrenkaita tai sementtiä tai vastaavaa. Ruoka siis maistuu ja uppoaa samaan tahtiin kuin ennenkin ja ällötystä ovat aiheuttaneet lähinnä kanaruuat, jotka meinaavat jäädä suuhun vaan pyörimään.

♥ Facebook-ryhmät. En ees häpeä myöntää, että oon aivan koukussa esimerkiksi Vauva 2017 -ryhmän lukemiseen. Mun mielestä on tosi jees, että tollasia matalan kynnyksen ryhmiä on olemassa ja niissä uskaltaa kysyä, jos jokin painaa mieltä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen taidan kuulua tällä hetkellä seitsemään mammaryhmään Facebookissa ja kahteen WhatsApp-ryhmään. Mies kuitenkin on välillä sitä mieltä, että mun psyykkeen kannalta ei oo hyvä, että stalkkaan noita ryhmiä monta kertaa päivässä. Okei, on siinä jotain perää... Vaikka vertaistuki on parasta, niin välillä muiden julkaisuja plärätessä iskee pakokauhu ja yltiömäinen tietotulva vaan vyöryy pään yli. On masentavaa katsella muiden kuvia vimpan päälle laitetuista vauvannurkkauksista, kun meiltä edelleenkin puuttuu se pinnasänky ja vaatteet tosiaan odottavat muovipusseissaan matkaa pestäviksi. Ja vaikka niitä muiden mammojen masukuvia on välillä mukava ihastella ja vertailla omaan masuun, niin kuvat täydellisen hoikista odottavista äideistä ja pyöreistä pallomahoista vetävät mielen väkisinkin matalaksi, kun oma olo on niin totaalisen turvonnut, iso ja epänaisellinen. Mahakin on ihan vino ja epätasainen, koska vauva viihtyy vain toisella puolella, huoh. Puolensa ja puolensa siis näillä ryhmillä.

♥ Äitiyspakkaus. Ihana, ihana, ihana! Mulle oli itsestäänselvää, että valitsen rahan sijaan äitiyspakkauksen ja kun sen viimeinkin sain viime viikolla käsiini, niin ihan kuin joulu olisi tullut puoli vuotta etuajassa. Lähestulkoon kaikki pakkauksen vaatteet ja kuosit olivat mieleeni. Koko pakkaus sisältöineen pääsee varmasti käyttöön. Väkersin pari viikkoa sitten myös poikaystävälleni "isyyspakkauksen", johon ladoin esim. vauvakamaa I <3 DAD -kuosilla, hänen lempparijuomiaan ja -ruokiaan, luettavaa, vaippoja ja AC/DC:n bändipaidan koossa 62. Liitteeksi tulostin netistä löytämäni KELAn lomakkeen, jonka mukaan hänelle on myönnetty isyysavustus. Pikku jekku meni ihan täydestä ja mua jäi harmittamaan, että en ottanut miehen ilmettä videolle hänen avatessaan kirjeen ja lukiessaan sitä hämmentyneenä ääneen.

♥ Vaunut. Siis miten monta erilaista mallia niitä voikaan olla...? Miten ihmeessä on mahdollista tietää, mitkä vaunut ovat hyvät ympäri vuoden säässä kuin säässä ja mitkä eivät? Ja miksi, oi miksi, ne pitää nimetä niin monimutkaisesti tyyliin viidellä eri vierasperäisellä kirjain- ja koodiyhdistelmällä? Me löydettiin käytettynä tori.fi:stä ihan pätevän oloiset Emmaljungat, jotka läpäisivät hometarkastuksen ja koeajon, ja ne lähtivätkin samantien meille mukaan. Vaunujen tarkempaa mallia en tähän hätään meinannut muistaa, mutta Googlen kuvahaun perusteella päättelen, että kyseessä ovat Emmaljungan duo edge -yhdistelmävaunut. Joka tapauksessa ne ovat nätin valkoruskeat ja niissä on isot ilmatäytteiset renkaat. Kyllä kelpaa minin nyt tutustua maailmaan, kun on niin siisti menopeli alla. Tosin tää tuleva äiti ei osaa vieläkään kikkailla kaikkia kuomun kangasosia sujuvasti paikalleen ja isikin päästi pari pahaa sanaa yrittäessään saada ratasosaa matalaksi, mutta kyllä tää tästä. Onneks on vielä se kaksi kuukautta arvioituun laskeutumisaikaan niin ehtii treenata.

♥ Synnytys. Kyllähän se jännittää ja vähän jopa pelottaa. En niinkään pelkää itseeni kohdistuvaa kipua, koska tiedän sen olevan ohimenevää, mutta pelkään vauvalle tapahtuvan synnytyksessä jotain. Mä en ihan oikeasti mitään muuta tällä hetkellä toivo, kuin että h-hetken koittaessa saan terveen vauvan puskettua sisältäni ulos ja että se huutaa päivänvalon nähtyään palosireenin lailla. Nyt raskauden viimeisen kolmanneksen pyörähdettyä käyntiin olen vasta alkanut tajuta sen, että synnytys oikeasti lähestyy koko ajan. Muutenkin koko vauvahomma konkretisoituu päivä päivältä paremmin, koska ravaan neuvolassa harva se viikko ja kävinpä jo ensimmäisessä perhevalmennuksessakin. Yllätyksekseni pääsen myös vielä kerran ultrattavaksi tämän kuun lopussa, koska lääkäri haluaa syöpätaustani vuoksi kontrolloida vauvan kasvua ja kehitystä normaalia tarkemmin. Siellä välikarsinassa kun edelleen on niitä minimaalisia jäännöskasvaimia ja vaikka niiden pitäisikin olla kuolleita, niin ne sijaitsevat suhteellisen lähellä miniä. Ja voi jumpe, jos uskaltavatkin mokomat kasvaimet kähmiä MUN vauvaa, niin revin ne ite sieltä sisuksistani pois. Hmpfh.

Että semmoista. Mulla oiskin ollu tähän yllättävän paljon kirjoitettavaa, mutta ehkä teen tälle jatko-osan joku toinen ilta. Just nyt oon aika väsynyt, koska juoksin lyllersin tiukan työvuoron tänään ja vauva on möykännyt mahassa koko päivän ihan höpönä. Se varmaan vaihtaa siellä sisustusta tai jotain... Välillä tuntuu, että sillä on pakko olla ainakin kahdeksan raajaa, koska potkuja satelee samanaikaisesti niin moneen eri kohtaan. Vaikka on tosi ihanaa tuntea potkut ja liikkeet, niin näin puolenyön aikaan ois ihan kiva päästä nukkumaan rauhassa. Unet kun muutenkin ovat olleet jo pidemmän aikaa katkonaisia (normaali yö etenee suunnilleen näin: tunge kaksi tyynyä polvien väliin - käänny sata kertaa etsiessäsi hyvää asentoa - löydä vihdoin se hyvä asento ja nukahda - herää pissalle - asettele tyynyt ja etsi asento - herää janoon - asettele tyynyt ja etsi asento - herää suonenvetoon - asettele tyynyt ja etsi asento - herää närästykseen - asettele tyynyt ja etsi asento → toista herätyskelloon asti), niin välillä pieni unirauha olisi paikallaan, jos saisin pyytää, parahin vauva? <3 

♥: Elli

Ensinnäkin suurensuuri kiitos vielä onnitteluista! Hauskaa nähdä, että täällä vielä käy ihmisiä kurkkaamassa, mitä mulle kuuluu. Voi olla, että jatkossakin tuun jakamaan täällä ajatuksia tulevasta äitiydestä - siitä nimittäin riittäs puhuttavaa, haha. Oon jo varmaan puuduttanut läheiseni näillä vauvajutuilla.

Vertailin eilen tylsyyksissäni kuvia, joita oon napsinut tässä raskausviikkojen edetessä. Muistan elävästi, kuinka massu tuntui hirvittävän isolta ja kömpelöltä jo tuolloin viikolla 15... Eihän se ollut vielä mitään! Tällä hetkellä olo alkaa olla aika kömpelö ja pyöreä. Esimerkiksi tskaamisesta ja ruuanlaitosta on tullut jännää, koska maha on koko ajan tiellä. Mun pitäisi melkein pukea ensin jotkut suojavarusteet päälle, koska vaatteet on valehtelematta joka kerta kotitöiden jälkeen joko märät tai likaiset vatsan kohdalta. Kumartuminen ja tavaroiden nostelu ei myöskään tapahdu enää yhtä näppärästi kuin aikaisemmin. 

Muuten oon voinut tosi hyvin, pientä turvotusta ja satunnaista päänsärkyä lukuunottamatta. Painoa on tullut +7kg koko raskauden aikana, josta suurinosa pölähti heti ensimmäisen kolmanneksen aikana ihan vaan nesteenä. Nyt painonnousu on tasaantunut ja keskikäyrillä mennään sekä minun että vauvan mitoissa. Rakenneultrassa meille povattiin pitkäsääristä vauvaa, mikä ei sinänsä ole ihme, kun isänsä on kaksimetrinen ja minäkin 174cm pitkä.  

Olemme poikaystäväni kanssa siinä mielessä onnekkaita, että me ollaan oltu alusta asti yhtämielisiä muutamista vauvaan liittyvistä seikoista. Häntä ei esimerkiksi kasteta kirkkoon, vaan ristiäisten sijaan pidämme nimiäiset. Vauva saa isänsä sukunimen, vaikka emme ole naimisissa eikä olla lähiaikoina kyllä avioon astumassakaan. Olemme myös samaa mieltä siitä, että vauvasta ei julkaista tunnistettavia kasvokuvia esimerkiksi Facebookiin tai tänne blogiin. Hän saa sitten itse myöhemmin päättää, että haluaako itseään sosiaaliseen mediaan ollenkaan. Toki ihan pikkuvauva-aikana kaikki vauvat näyttävät lähestulkoon samalta, mutta heti kun kasvonpiirteitä on tunnistettavissa, niin emme halua hänestä kuvia internettiin. En tuomitse vanhempia, ketkä julkaisevat lastensa kuvia avoimesti, mutta itse en halua niin tehdä :) 

Mun hiukset on kasvaneet raskausaikana hirveetä kyytiä! Liekö sitten hormonien vai mammavitamiinien tuotosta, en tiedä, mutta en valita. Leikkautin syksyllä melkein polkkatukan ja sen jälkeen olen käynyt tasoittamassa latvoja kolme kertaa. Tänään sain taas aikaiseksi raahauduttua kampaajan penkkiin pitkästä aikaa ja voi että, miten fressi olo mulla onkaan! Päässäni on muuten oma väri, mutta latvoista löytyy loppusyksystä laitettuja vaaleita raitoja. Niitä kirkastettiin tänään fibreplex-käsittelyllä ja suosittelen kyseistä hoitoa lämpimästi muillekin luonnonkiharat ja karheat hiukset omaaville! Vaaleutta saatiin korostettua tosi hyvin ilman vaalentamista. Blondaaminen ainakin mulla kuluttaa hiusta todella paljon ja lopputulos on yleensä keltainen ja pörröinen. Ei siis ihan sitä, mitä lähdettiin hakemaan. 

 Ulkona paistaa just nyt maailman ihanin aurinko ja ajattelin houkutella ton yhden turjakkeen kanssani Lykynlammelle käppäilemään. Oon talsinut noita polkuja vaahtosammuttimen kokoisesta asti, mutta jotenkin niihin ei vaan kyllästy. Pitää myös ottaa nyt tästä säästä kaikki ilo irti, koska hetkenä minä hyvänsä voi taas tulla rakeita tai ties mitä ukkoja-akkoja taivaalta. Viime viikollakin kuljin vielä talvitakissa, koska olin ihan umpijäässä.

Meen muuten tänään pitkästä aikaa yövuoroon, iik! En oo tehnyt yötöitä melkein kahteen vuoteen, joten kyyti voi olla kylmää...

♥: Elli

ROCKABYE BABY

Kuva nt-ultrasta maaliskuun alusta (rv 12), nyt mennään jo raskausviikolla 24 + 1 ♥

Koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu seuraavaksi. Se, jos jokin, on samaan aikaan sekä pelottavaa että ihanaa. Olen vajaan vuoden sisällä esimerkiksi asunut ulkomailla, tullut takaisin Suomeen, eronnut, juhlinut villisti muutaman kuukauden ja tavannut uuden ihmisen. Ennen kaikkea olen kuitenkin rakastunut tuohon pieneen ihmeeseen, joka tälläkin hetkellä potkii sisälläni niin, että vatsa tärisee. Talvi ja alkukevät olivat henkisesti raskasta aikaa, mutta nyt tilanne on se, että asun jälleen Joensuussa (vihdoin!) ja pohdimme komeamman puoliskoni kanssa, milloin saisimme aikaiseksi viedä viimeiset muuttorojut varastoon ja nakuteltua taulut paikoilleen.

Vauva oli yllätys. Yllätys, joka laittoi meidän kummankin suunnitelmat uusiksi sillä samalla sekunnilla, kun tikkuun piirtyi kaksi punaisena helottavaa viivaa. Se ei kuitenkaan tee tuosta pienestä, tällä hetkellä 30cm mittaisesta vauhtihirmusta, yhtään vähemmän rakastettua. Häntä odotetaan saapuvaksi niin paljon, että välillä päivät ja viikot tuntuvat vain matelevan. Laskettu aika on syyskuun puolivälissä ja vaikka haluaisinkin jo saada oman pienen syliini, niin toivon, että hän malttaa odottaa siihen asti rauhassa. 

Niin. Jos joku tammikuun alussa olisi sanonut minulle, että näin tulee tapahtumaan, olisin luultavasti nauranut hänet hiljaiseksi. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja pakko on kyllä todeta, että onneksi ihmisen raskausaika on niinkin pitkä kuin 9 kuukautta! Kovin paljon on ollut opeteltavaa, ajateltavaa, tuskailtavaa, iloittavaa ja järjesteltävää. Uuden kodin nurkat alkavat hiljalleen täyttyä vauvan tavaroista - olemme saaneet ystäviltäni hirvittävän määrän pienenpieniä vaatteita, sitterin ja unipesän. Monta hankintaa täytyy vielä tehdä, mutta onneksi tässä on vielä kesä aikaa toimia. Kahdella opiskelijalla ei ole varaa tarjota lapselle hirveästi materiaa, mutta rakkautta, lämpöä ja turvaa senkin edestä. Sitä tarjoavat myös tulevat isovanhemmat, jotka ovat kokeneet vauvauutisen myötä pienen höpsähtämisen ♥ 

Kaiken kaikkiaan vauvaa odottaa täällä minun ja poikaystäväni lisäksi aikamoinen komppania. Vähiin käyvät sanat, kun haluaisin kiittää esimerkiksi ystäviäni kaikesta siitä tuesta, jota he ovat minulle kuluneen kevään aikana osoittaneet. Niin syvää on kiitollisuuteni. 

Toinen vuosi yliopistossa alkaa olla taputeltu ja aivan varmasti tulen muistelemaan kaikkea tätä hyvällä. Opettajuus tuntuu edelleen omalta jutulta, mutta sen tarkempi muoto hakee ehkä hieman itseään. Olen tyytyväinen, että kaiken myllerryksen keskellä sain kasaan kiitettävän määrän opintopisteitä ja monialaisten harjoittelut suoritettua. Kävin koko ajan myös töissä ja sain toimia viikon ajan ihan oikeana opettajanakin 2-luokalla. Tästä vuodesta jäi paljon ihania muistoja ja tietotaitoa käteen, joten nyt voin hyvillä mielin keskittyä kesän ajan vielä töihin ja jäädä sitten elokuussa mammalomalle. Ikävöin opiskeluporukkaamme jo nyt, mutta "onneksi" Savonlinnan kampus kuitenkin lakkautetaan ja saan nää tyypit Joensuuhun syksyllä 2018 eli voin jatkaa opintojani heidän kanssaan.

Olen kirjoittanut tätä postausta kaksi päivää. Pyyhkinyt sanoja ja kappaleita pois, muotoillut ne uudelleen ja uudelleen. On niin hankalaa ilmaista tiivistetysti kaikki se, mitä viime kuukaudet ovat pitäneet sisällään. En malta odottaa, että saan olla äiti maailman täydellisimmälle pienelle tytölle. Vielä nyt silittelen häntä vatsani läpi, mutta ihan pian hän on täällä ja meillä on koko loppuelämä aikaa nähdä ja kokea yhdessä.

♥: Elli ja nalle

Ja koska tämä blogi on alunperin perustettu syövän takia, niin täytynee mainita siitä, että maaliskuussa kävin Meilahdessa viimeisissä kontrolleissani. Minut todettiin terveeksi ja kontrollointi jatkuu enää aikaistetun mammografian merkeissä lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Tässä se nyt sitten oli, meitsin syöpä. Voi vitsi oikeesti. 

LAUANTAILÖPINÄT

Oon toukokuusta asti haaveillut reissusta Luzerniin ja eilen sain vihdoin aikaiseksi toteuttaa tämän. Lähdin liikkeelle aikaisin aamulla ja perille päästyäni hyppäsin laivaan, joka risteili Luzernin satamasta Alpnachstadiin ja takaisin. Reilun 2 tunnin aikana näin Alpit lähietäisyydeltä ja ihan oikeesti välillä oli hankala päättää, mihin suuntaan katsoisin... Niin henkeäsalpaavan kaunista. Eilen oli pilvinen ja kylmä päivä, minkä takia suurin osa muista matkustajista ihaili maisemia laivan sisätiloista käsin. Itse päätin kuitenkin kököttää koko matkan kannella - tosin tuulitakin huppu tiukasti päähän vedettynä. Vilunväreet eivät silti estäneet minua nauttimasta edessäni kohoavista vuorista. Tunsin itseni niin pieneksi. Ja tasapainoiseksi. Vaikka oon muuten aika sanavalmis ja vauhdikas tyyppi, niin luonto saa mut aina vajoamaan hetkeksi muihin maailmoihin. Uppouduinkin risteilyn ajaksi pitkälti omiin ajatuksiini. 

Luzernissa kävelin koko keskustan ympäri ja läpi, kierrellen ja kaarrellen, välillä huti ja välillä samoja teitä pitkin harhaillen. Etsiskelin hetken aikaa sopivaa ruokapaikkaa ja kurnivan massuni onneksi päädyinkin ihan nappivalintaan. Oli muuten elämäni paras (ja kallein) caesarsalaatti. Luzern oli just niin sykähdyttävä, sympaattinen ja kaunis pikkukaupunki kuin olin etukäteen kuvitellutkin.

Paluumatkalla nukahdin junaan ja onneksi heräsin juuri, kun juna oli hidastamassa Zürichin päärautatieasemalle. Tuuria matkassa, haha. Kaikinpuolin onnistunut vapaapäiväni huipentui vielä parin tunnin kahvitteluihin suomityttöjen kanssa ja myöhäisillan skype-puheluun. Kaikki hyvin Sveitsissä siis.

Näiden heppujen kanssa on tullut vietettyä monta hauskaa hetkeä ja retkeä. Mie muuten ihan yllätyin siitä, miten paljon Sveitsissä on suomalaisia au paireja. Kun ympärillä kuulee vain sveitsinsaksaa - jota on muuten vaikeaa ymmärtää, vaikka olisikin opiskellut saksaa - ja olo on ollut 2 kuukauden ajan pelkästään turisti, niin on tosi virkistävää välillä päästä pölpöttämään suomea. Toivon, että yhteys näihin tyttöihin säilyy, vaikka osa meistä lähteekin pian jo takaisin Suomeen :(

Operaatio "elämä ilman meikkiä" etenee ja voi hyvin. Yritin eilen ennen Luzerniin lähtöä laittaa vähän ripsaria, mutta sain harjalla sohimalla aikaiseksi vain vuotavat silmät ja muutaman mustan viirun sinne tänne. Voiko meikkaamisen oikeasti unohtaa? Oikeanpuolimmainen kuva taasen tiivistää meidän Wienin reissun pariin sanaan: me rakastetaan Wieniä. Oli tosi unohtumattomat 5 päivää kaikkine kommelluksineen... Tuli naurettua, herkuteltua ja juhlittua taas pidemmänkin pätkän edestä. Nukkuminen jäi ihan toissijaiseksi asiaksi, mutta kumma kyllä Sveitsiin palatessani oloni oli silti levännyt ja rentoutunut.

Tiputin taannoin mun aktiivisuusrannekkeen tiskiveteen ja yllättäen se ei kestänytkään vettä, joten jouduin lähtemään sykemittariostoksille. Päädyin pienen vertailukierroksen jälkeen ostamaan Polar A300 -rannekkeen ja oon kyllä ollut tosi tyytyväinen!! Näyttää kaikki tarvittavat tiedot sekä treeneistä että aktiivisuudesta, ja kokoaa ne kätevästi kalenteriin tietokoneelle. Omaa kehittymistä on siis helppo seurata.

Yhtenä sunnuntaina lähdin testaamaan Polaria pikku päivävaellukselle Schnebelhornin huipulle. Matkaa kertyi noin 20 kilometriä ja jokainen askel kyllä tuntui jaloissa seuraavana päivänä... Anyway, Schnebelhorn (Alppeihin kuuluva vuori noin 1300m korkeudessa merenpinnasta) tarjosi mulle nättejä maisemia ja hyvän reisi/pakara-treenin. Plus nektariini ja riisikakut ei koskaan oo maistuneet yhtä hyviltä kuin evästauolla puoliväliin asti vaellettuani.

 Oon aina ollut kiinnostunut hyvinvoinnista ja terveydestä - liikkunut aktiivisesti ja syönyt pääosin ruokaympyrän mukaisesti. Siksi en tajuakaan, mitä pari vuotta sitten tapahtui, kun "unohdin" kaiken tämän ja yhtäkkiä tiiviin työnteon keskeltä ei enää löytynytkään aikaa urheilulle ja terveelliselle ruualle. Herkut ja alkoholi kuitenkin maistuivat ihan entiseen tahtiin, elleivät jopa paremminkin :-D Vaikka viime vuosi oli yksi elämäni parhaimmista ja monella tapaa rikkaimmista, en kuitenkaan voinut fyysisesti hyvin. Suljin pitkään silmäni siltä faktalta, että jos jaksaisin liikkua enemmän ja tarkkailla syömisiäni, niin oloni olisi paljon parempi. 

Nyt kevään ja kesän aikana olenkin haastanut itseni toden teolla. Oon oppinut esimerkiksi syömään taas aamupalaa ja kroppa alkaa kaivata lenkille, jos olen lusmuillut urheilusta päivän tai kaksi. Mua siinä mielessä jännittää palata takaisin Suomeen, koska tiedän mitä siellä on vastassa: koulu, työt, ihmissuhteet ja vapaaehtoishommat eli tiivistettynä arki. En haluaisi päästää irti tästä hyvästä fiiliksestä, mikä mulla on nyt itteni kanssa. Tiedän, että kyse on vain valinnoista, mutta silti mietityttää. Kertokaa mulle, miten te mahdutatte esim. treenit koulun ja työn ohelle? Mun päivät kun yleensä on sellasia, että 8-16 oon koulussa ja 16:30-21:30 töissä. Vuorokaudessa vois kyllä mun mielestä olla pari ylimääräistä tuntia...

Tää tais nyt mennä taas vähän jaaritteluksi. Alunperin mun piti tulla tänne vaan lätkäsemään nuo Luzernin kuvat ja kertomaan, että mun päivät Sveitsissä käyvät vähiin ennen kuin ne loppuvat (enää 8 päivää jäljellä, apua!). On aivan ihanaa palata takaisin kotiin, mutta toisaalta haikeeta, koska oon nyt vasta alkanut tottua elämiseen täällä. Maailman uutisten jälkeen lentokentät ovat myös alkaneet karmia minua, joten oon tässä pohtinut, että liftaanko vai kävelenkö Suomeen... No ei vaineskaan. Pelkäämään ei kannata ruveta, sillä silloin moni asia jää elämättä.

Nyt meen nukkumaan. Koska oon melkein koko postauksen höpöttänyt vuorista, niin päätän tän nyt kertomalla, että huomennakin pääsen vuorille. Säntis, täältä tullaan!

♥: Elli

GRÜßE AUS DER SCHWEIZ

Jopas on taas tapahtunut paljon viimeisimmän postauksen jälkeen. Kevät hurahti ohi hirveetä kyytiä ja kotona tuli vietettyä aikaa lähinnä vain öisin. Kouluhommia riitti enemmän kuin tarpeeksi ja työntäyteisten huhti- ja toukokuun jälkeen alkoi tuntua siltä, että osaisin kulkea työmatkan vaikka unissani. Vaikka välillä unen määrä jäi hyvinkin vähäiseksi ja stressi meinasi napata yliotteen, niin sain taputeltua ensimmäisen yliopistovuoden kunnialla pakettiin. Opintopisteitä kertyi WebOodin mukaan 59 kappaletta, mutta ainakin yhdestä kurssista pisteet tulevat vasta syksyllä (tai sitten, kun pääsen kemian tentistä läpi, heh). Oon kuitenkin tosi tyytyväinen kurssiarvosanoihini ja koko vuoteen ylipäänsä. Koko ajan vahvistuu fiilis siitä, että todellakin opiskelen sitä minulle sopivinta alaa.

[1] Huhtikuussa saatiin ikäviä uutisia, kun Itä-Suomen yliopiston hallitus päätti lakkauttaa pienen, mutta sitäkin rakkaamman Savonlinnan kampuksemme. Siirto Joensuuhun tapahtuu näillä näkymin parin vuoden päästä. Tunnelmat yliopistolla olivat koko loppukevään vähän haikeat, sillä kampuksemme puolesta oltiin taisteltu todella lujaa ja tehty työmäärä tuntui valuneen hukkaan. [2] Emme anna kielteisen päätöksen kuitenkaan lannistaa! Meidän koulussa vallitsee kaikkien alojen kesken hyvä ryhmähenki. Tässäkin keväisellä saunomis- ja makkaranpaistoretkellä otetussa kuvassa on sekoitettuna luokanopettaja-, lastentarhanopettaja- ja aineenopettajaopiskelijoita, kaikki sulassa sovussa ;-)

[3] Yksi ryytynyt opiskelija menossa tutorkoulutukseen. Mua paleltaa koulussa melkein koko ajan, joten pukeudun yleensä luennoille tosi lämpimästi... Villapaidat ja isot huivit ovat siis kovassa käytössä! [4] Eräs aamu päätimme Annin kanssa motivoida itseämme kouluhommiin ruualla. Saatiin herkkuaamupalan lisäksi aikaiseksi myös ihan ok matskua ihmistieteellisen tutkimuksen kurssille, joten ihan possuiluksi tämä ei mennyt :-)

[5] Ah, Savonlinna! Vesi ja luonto ♥ Toukokuussa kokoonnuimme monena iltana pienemmällä tai isommalla porukalla nuotion ääreen Sulosaareen. Auringonlaskut ja huipputyypit ympärillä, ei onnellisuuteen tarvittu noina iltoina muuta. 

[6] Vappuaattona paljuiltiin kotibileissä ja tanssittiin jatkoilla. Olin aattona vielä töissä iltaseitsemään asti, joten esim. pässin lakitus ja fuksikaste jäivät minulta näkemättä. Ensi vuonna sitten. Vappupäivänä kokoonnuttiin piknikille ja istuttiin satamassa iltamyöhään asti. Kelit olivat vähintäänkin kohdallaan, ai että! 

Keleistä puheenollen kesäni on tällä kertaa vähän erilainen. Toukokuun loppupuolella lensin nimittäin kahden matkalaukun kanssa Sveitsiin. Reissuni sai alkunsa siitä, kun talvella sattumalta bongasin Facebookissa erään perheen ilmoituksen, jossa he hakivat itselleen au pairia kesän ajaksi. Kun sitten kirjoittelin perheen äidille sähköpostia, en edes oikeasti uskonut lähteväni. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, aika hurjaa! Asun suomalais-italialaisessa perheessä lähellä Winterthuria ja työtehtäviini kuuluvat 2-vuotiaan pojan hoitaminen sekä ruuanlaitto. Pojasta tulee kaksikielinen, joten yksi tärkeimpiä tehtäviäni on suomen puhuminen hänelle. Mulla on aika vahva murre, joten itselleni on tuottanut pienimuotoisia vaikeuksia yrittää karsia puheestani tuplakonsonantteja tai hassuja murresanoja pois, haha.

 Kulunut kuukausi on mennyt supernopeasti ja on hämmentävää, että olen jo reissuni puolessa välissä. Iik, haluun ehtiä tehdä ja nähdä kaiken mahdollisen täällä ennen kotiinpaluuta!

[7] Mulla oli tiukka puolen tunnin välilasku Arlandassa, josta selvisin panikoinnista huolimatta kuitenkin tosi hyvin. Oon lentänyt vähän, joten en oo yhtään mukavuusalueellani lentokentillä. [8] Alueella, jolla asun, on paaaaaljon viiniköynnöksiä ympäriinsä. Lenkkireittieni varrelle mahtuu myös heppatiloja, navettoja, lammasaitauksia ja kanahäkkejä. Ensimmäisellä viikolla lähdin illalla hölkkäämään ja meinasin saada sydänkohtauksen, kun keskeltä pientä pusikkoa eteeni hyppäsi aitauksesta karannut lehmä. Siis LEHMÄ. Se voi olla iso ja pelottava eläin, kun se pääsee yllättämään. Siinä sitten katselimme toisiamme hetken aikaa, kunnes hipsin hiljaa takavasemmalle. 

[8] & [9] Vaikka asun lähellä Winterthurin sadantuhannen asukkaan kaupunkia, Zürich on tullut minulle tutummaksi. Kotoani on aikalailla tasan tunnin verran matkaa Zürichiin, joten monesti olen hypännyt junaan ja viettänyt päiväni/iltani siellä. Julkinen liikenne on Sveitsissä kallista (kuten moni muukin asia), mutta ostin viikko sitten ns. Halbtax-kortin, jolla saan kaikki matkat puoleen hintaan. Heinäkuussa aion suhata eri kaupunkien välillä sitten koko rahan edestä.

[10] & [11] Täällä on tosi nättiä! Hienoja rakennuksia ja pieniä yksityiskohtia löytyy kaikkialta. Kaupungit ovat myös siistejä, mikä tottakai vaikuttaa yleisilmeeseen positiivisesti. Mun mielestä parasta on vaan kävellä ympäriinsä ja katsella paikkoja. Yhdet lenkkaritkin ovat jo kuluneet puhki, mutta yritän sinnitellä niillä vielä elokuuhun asti.

 

 [12] & [13] Oon heittäytynyt vähän laiskaksi laittautumisen suhteen täällä... Koska vietän päivät yleensä kotosalla tai pihalla pojan kanssa touhuten, mukavat ja joustavat vaatteet ovat löytäneet tiensä ylleni kerta toisensa jälkeen. Oon meikannut kuukauden aikana vaan 3 kertaa, mikä on mulle tosi vähän. Nautin tästä ihan hirveesti! Vaikka näissä kuvissa mulla taitaakin olla ripsiväriä, niin aion ehdottomasti jatkaa luonnollista, meikittömämpää linjaa myös Suomessa. Esimerkiksi mun iho voi nyt paremmin kuin pitkään aikaan. 

[14] No se Zürich! ♥ [15] Sen lisäksi, että olen jättänyt meikkaamisen vähemmälle, oon myös syönyt terveellisesti, juonut alkoholia vain viinilasillisen verran silloin tällöin ja liikkunut valehtelematta joka päivä. Suomessa mulla on koko ajan järkyttävä kiire, joten itsestäni huolehtiminen jää monesti taka-alalle. Se on mulle ongelma, jonka tiedostan vallan hyvin. En osaa jakaa ajankäyttöäni siten, että kuuntelisin välillä myös sydäntäni ja kehoani. Niinpä tämä reissu on minulle myös henkinen matka itseeni - haluan oppia sanomaan useammin "ei", jotta tekemiseni laatu pysyy parempana ja pääkin kasassa siinä sivussa. Läheiseni ovat hokeneet minulle jo aiemminkin, että aina ei tarvitse vetää tukka putkella, vaan joskus voi vähän höllätä. No, arvatkaapa olenko hyppinyt täällä välillä seinille, kun töiden jälkeen ei olekaan pakko tehdä yhtään mitään, jos ei siltä tunnu...?! :-D Outoa, kun voi vaan nostaa jalat kohti kattoa tai lähteä lenkille ilman, että potee huonoa omatuntoa siihen menetetystä ajasta.

Reissua on tosiaan jäljellä vielä reilu kuukausi, jonka aikana haluan ainakin patikoida Alpeilla ja käydä haistelemassa Etelä-Sveitsin ilmaa. Tulevalla viikolla perheeni matkustaa Suomeen, joten minulla on 5 päivän miniloma. Houkuttelin ystäväni ja hänen siskonsa lähtemään kanssani Wieniin eli keskiviikosta maanantaihin seikkailemme sitten siellä. En malta oottaa, että pääsen taas Wieniin!! Se vei viimeksi osan sydämestäni enkä pety varmasti tälläkään kertaa. Kaiken lisäksi Wieniin on luvattu reissumme ajaksi superhyvää säätä (+31 ja täyttä aurinkoa joka päivälle), joka on sekin kivaa vaihtelua tähän sveitsiläiseen sateeseen.

 Heinäkuun lopussa köröttelen bussilla Saksan puolelle Hampuriin toisen ystäväni luo viikoksi, jonka jälkeen lennän sitten Suomeen. Elokuussa tiedossa on mm. töitä kaupalla ja Eppu Normaalin 40-vuotisjuhlakonsertti äitin ja siskon kanssa. Paljon kivoja suunnitelmia siis, joten ei auta kuin nauttia nyt vaan ;-)

Ihanaa kesää kaikille! Ja hei, jos joku on kokenut Sveitsin matkaaja, niin vinkkejä näkemisen arvoisista paikoista saa heitellä. Ja jos mun toilailuja haluaa seurata Snapchatin kautta, niin minut löytää sieltä nimimerkillä elinahenriikka. Instagramia mulla ei vieläkään oo ja tuskin tuleekaan, hihi.

♥: Elli

AS LONG AS I CAN FEEL THE BEAT

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut juhlittua kyllä koko edellisen vuoden edestä, huh huh sanon minä! Olin tottakai kuullut, että opiskelijoilla on paljon bileitä, mutta että ihan näin paljon... Oon kuitenkin sitä mieltä, että nyt on otettava tästä iästä ja elämäntilanteesta kaikki ilo irti. Tykkään tanssia ihan sikana, joten oon aina valmis uusiin bailuihin :-D 

Tän kuun aikana ollaan käyty esimerkiksi Kuopion haalaribileissä kuuntelemassa JVG:tä ja viime viikonloppuna Rovaniemellä kaikkien Suomen opettajaopiskelijoiden talvipäivillä. Kuopio on tuttu kaupunki, mutta Rovaniemellä kävin nyt ensimmäistä kertaa. Oon ihan fiiliksissä! Voisin hyvin kuvitella asuvani siellä. Rovaniemi tuntui myös kovin isolta paikalta verrattuna Savonlinnaan...? Ens vuonna talvipäivät juhlitaankin sitten täällä meidän kotoisassa Savonlinnassa, wuhuu. Näin sunnuntaisesta reilun 10h bussimatkasta yhä vähän tokkuraisena olevana kuulostaa ihan hyvältä, että ensi vuonna ei tarvitse lähteä paria korttelia kauemmas juhlimaan. Vaikka oli siellä bussissakin kyllä kivaa, ainakin menomatkalla...

Miulla ei tainnut olla mitään oikeeta asiaa, josta teille turista, mutta vapaaillan kunniaksi halusin avata blogin. Vähensin työvuorojeni määrää viime syksystä, sillä meinasin vetää itseni piippuun heti näin opintojen alussa jo. Koska vapaa-aikani on nyt lisääntynyt, niin oon alkanut taas urheilla pitkästä aikaa kunnolla. Vitsit miten hyvä mieli siitä tuleekaan! Mun kunto on laskenut kuin lehmän häntä tenniksen lopetettuani, joten välillä spinningissä on oikeasti meinannut lentää oksennus. Oon vielä niin jäärä luonteeltani, että jos asetan vastukset heti tunnin alussa tietylle tasolle, niin en varmasti laske niitä, vaikka mikä olisi. No mutta, onpahan loppupäivän hyvä olo ainakin taattu, jos ei muuta!

Kouluhommat sujuu ja maistuu - oon saanut yllättävän hyviä arvosanoja tenteistä ja kuviksen portfolionkin ensimmäisellä yrittämällä läpi. Meillä on kevät täynnä erilaisia ryhmäprojekteja liittyen esim. tieto- ja viestintäteknologian hyödyntämiseen opetuksessa ja tutkivaan oppimiseen. Kurssi kurssilta miusta tuntuu enemmän siltä, että tää on just miun juttu. Huomaan nykyään tarkastelevani lähes kaikkea uudesta, pedagogisesta valosta. Iltalehden nettisivujakaan en voi lukea ilman, että peilaisin sieltä jotain koulumaailmaan tai opettaja-minäni muodostumiseen. On jännää nähdä itsessään niin paljon muutoksia jo tässä vaiheessa, vaikka aloin vasta alle vuosi sitten lukea pääsykokeisiin.

Tulin kotiin pari tuntia sitten ja oon siitä lähtien kököttänyt tässä koneella. Äsken söin päivälliseksi eilisiä bataattiranskalaisia ja kanaa, ja nyt funtsin lähtöä joko salille tai lenkille. Saas nähdä, saanko ahterini tästä ylös vai jääkö tän päivän sporttailut vaan ajatuksen tasolle. 

Kuullaan taas!

♥: Elli