Toivepostaus - Ystäväni

Mä elin koko lapsuuteni ilman "parasta kaveria". Koin itseni jollain tapaa ulkopuoliseksi seurassa kuin seurassa, ja surin hirveesti sitä ettei mulla ollut tyttökamua, jonka kanssa jakaa hyvät ja huonot hetket. Talvella 2008 tutustuin kuitenkin Jossuun, ja oikeestaan siitä lähtien ollaan oltu ku paita ja peppu, vaikka ollaankin eri kouluissa ja meillä on muuten eri kaveripiirit.

Mä tunsin Jossun jo aiemmin tennispiireistä - Jossu oli se blondi tyttö, jonka kämmenlyöntejä oli mahdoton saada takaisin. Muistan, kun pyysin Jossua ekaa kertaa treenaamaan mun kanssa, koska jännitin sen tekstarin lähettämistä aivan hirvittävästi. No, me käytiin sitten pallottelemassa ja käveltiin poispäin hallilta yhtä matkaa. Meillä synkkas jutut 110% yhteen, vaikkei oltu koskaan aiemmin vaihettu varmaan sanaakaan.

Siitä kaikki sitten lähti. Pikkuhiljaa alettiin olla yhä enemmän yhteyksissä, käytiin usein pelaamassa ja aika nopsaan mä tajusin, että voin kertoa Jossulle mitä vaan. Rakastan Jossussa sitä piirrettä, ettei se tuomitse heti ensimmäisenä. Jos oon mokannu, niin Jossulta saa aina hyviä (tai vähemmän hyviä) neuvoja tilanteen korjaamiseen. Toinen huikee piirre Jossussa on semmoinen "blondius", eli sillä sytyttää joskus vähän hitaasti. Tilannekomiikalta ei ton typyn seurassa voi välttyä, koska hauskoja tilanteita syntyy yksinkertaisesti niin paljon.

Meitä yhdistää monet asiat. Tennis on meille kummallekin tärkee harrastus, ja kesäisin me suurinpiirtein asutaankin kentillä. Aiempina vuosina ollaan oltu kummatkin töissä tenniskenttien kioskissa/kassalla, ja musta oli kiva että Jossu hengasi mun kanssa siellä, vaikka sillä itsellään ei oiskaan ollut työvuoroa. Samoin mä menin aina kentille Jossun seuraksi, jos tiesin että se on töissä.

Jos mulle yöllä tulee tarve puhua jonkun kanssa, soitan Jossulle. Ties kuinka monet kerrat mäkin olen herännyt siihen, että kahelta puhelin soi ja Jossu kuiskaa luuriin "moi, aattelin vaan kysyy miten menee". Noina hetkinä väsymyksestä huolimatta aina tajuaa, kuinka kiva on että mulla on tollainen kamu.

Jossu oli mulle suurena tukena syövän aikana. Mä kaipasin aika ajoin sitä, että saan heittäytyä samanlaiseksi Elinaksi kuin olin ennen syöpää, ja Jossun kanssa se onnistui kaikista parhaiten. Silloin mun ei tarvinnut ajatella koko tautia eikä edes harvenevia hiuksia. Ja se ihminen, joka ylipäätään sai mun ajatukset pois syövästä, saa olla todella ylpeä itsestään. Joten toivottavasti Jossu olet :--)

Meillä on tapana soitella päivittäin, pelata tennistä, kierrellä kirppareita, vaihdella vaatteita, puhua pojista, käydä pitkillä lenkeillä, suunnitella kivoja reissuja, kokata wokkia ja röhnöttää sängyllä irtokarkkeja popsien luvaten samalla itsellemme, että tän mässäilyhetken jälkeen alotetaan oikeesti se kuntokuuri part 283746. Tykätään vissiin myös ottaa valokuvia, koska tätä postausta varten selasin noin tuhat fotoa meistä läpi.

Kun tiiän, että Jossulla on paha mieli tai huono kausi elämässään menossa, myös mulla on paha olla. Viime keväänä me oltiin kummatkin aika lost, ja musta oli kauheeta nähdä Jossun olevan niin rikki. Onneks pitkät juttelutuokiot ja kyyneltulvat tekivät tehtävänsä, ja ollaan kummatkin oltu siitä lähtien ainakin jotenkuten taas selväjärkisiä.

Mun parhaimmat muistot Jossuun liittyy varmaankin kesään 2011. Sillon nähtiin joka päivä, tehtiin extempore-rullaluisteluretkiä kaukaiselle uimarannalle, ajeltiin autolla ympäri maakuntaa (Jossu on vuoden vanhempi, sillä oli kortti jo sillon), käytiin Kolilla kera Antin ja muiden, pelattiin ihan sikana tennistä, hypittiin veneen kannelta järveen ja nautittiin vaan elämästä. Toi kesä oli muutenkin huippu, ja kaikesta teki tuplasti kivempaa se, että sain kokea sen kaiken Jossun kanssa.

Kyllä mekin riidellään toisinaan. Pari kertaa ollaan pidetty pidempiä mykkäkouluja puolin ja toisin, mutta jo parin päivän jälkeen alkaa tuntua, että en mä voi olla enää vihainen. Mä ainakin tartten Jossua tosi paljon, joten on aina helpottavaa saada välit selvitettyä. Ja vaikka aina auotaankin toisillemme päätä, niin mä uskon et kumpikin tietää sisimmässään, että me tullaan olemaan ystäviä vaikka tapahtus mitä. Joistakin ihmisistä nimittäin vaan tietää sen, että heidät menettäessään elämästä katoaisi jotain merkityksellistä.

Mä voin ihan rehellisesti myöntää, että joskus oon kateellinen Jossulle. Tyttö on kaunis kuin kukkanen, yleensä hersyvän iloinen, tulee ihmisten kanssa sujuvasti toimeen enkä tiedä ketään, kuka ei pitäisi Jossusta lainkaan. Varsinkin syövän aikana muistan joskus ajatelleeni, etten enää ansaitse tuollaista ystävää, joka on niin kaunis ja saisi varmasti ulkonäöllisesti paljon upeempia tyyppejä kavereikseen kuin minut. Sitten mä tajusin, että jos Jossu olisi sairastunut ja menettänyt hiukset, niin herranjumala en mäkään häntä olisi hylännyt. Koska vaikka Jossu on hurmaava myös ulkoisesti, kyllä se luonne on kaikista tärkein.

Mun on vaikea kuvitella, etten saisi soittaa ja kertoa Jossulle päiväni tapahtumista. On myös kauheeta ajatella, että kohta me kummatkin lähdetään opiskelemaan toisille paikkakunnille. Sen takia jos suinkin vaan on mahdollista, mä yritän tähdätä samaan kaupunkiin kuin Jossu. Toisaalta uskon, että me pidettäs edelleen yhteyttä, vaikkei nähtäisikään niin usein.

Nyt Jossu on ollut reilun viikon ajan Saksassa, ja mä oon kärvistellyt täällä ikävissäni, mutta onneks Skype on keksitty. Tänään Jossu tulee kuitenki takaisin, jipii! Mulla on sille hirveesti kerrottavaa, koskien esim. meidän ensi kevään etelänmatkaa ;)

Pus, oot tärkee.

♥: Elli