I can't tell where the journey will end, but I know where it starts

Täällä sitä ollaan ja porskutetaan eteenpäin. Pahoittelen, etten oo oikeesti ehtinyt kirjoitella teille kuvausten tuloksista - oon ollut reissussa ja töissä kaiken aikaa, ja kone on pysynyt visusti kiinni. Tosiaan miulla piti olla maanantaina soittoaika sairaalalta, mutta jostain kumman syystä heillä ei ollut numeroani (?) rekisterissä, joten puhelinyhteyttä ei saatu missään vaiheessa. Soitin kolme kertaa perään, mutta lääkäri ei kertaakaan ollut paikalla tai tavoitettavissa. 

Keskiviikkona postiluukusta tipahti lääkärin antama lausunto, jonka suomennettuani (ihan oikeesti ei niitä hienostosanoja ymmärrä ilman sivistyssanakirjaa) tulkitsin sen niin, että kaulalla on jotain, mutta vielä ei tiedetä mitä. Välikarsina-alue sen sijaan on ennallaan eli siellä näkyy yhä ne jäännöskasvaimet, jotka eivät onneksi ole aktiivisia. Kaulan turvonneita imusolmukkeita epäillään lausunnossa tilapäisen infektion aiheuttamiksi, mutta Meilahti oli varmuuden varalta tilannut vanhat tt-kuvani Pohjois-Karjalan keskussairaalasta vertailtaviksi. Siitä tulee käsittääkseni lausunto myöhemmin kotiin.

Nuo kuvaukset sattuivat tosi huonoon saumaan viime viikolla, koska olin niin kipeä muuten. Verikokeissa tulehdusarvot huitelivat pilvissä asti, joten niistäkään on vaikea sanoa, että onko syöpä uusiutunut vai ei. Lausunnon mukaan akuuttia pelkoa uusiutumisesta ei kuitenkaan ole, mutta syyskuun kontrolliaika pidetään yhä voimassa, jotta tilannetta voidaan seurata.

En oikein tiedä, mitä ajatella. Tavallaan oon helpottunut, että en oo kuolemassa syöpään ainakaan ihan heti, mutta toisaalta mieltäni jäytää edelleen pelko uusiutumisesta. Entä jos kaulan imusolmukkeet eivät olleetkaan kurkunpään tulehduksen seurausta, vaan merkki syövästä? Tuntuu, ettei kuvauksista ollut tuon tyhmän infektion takia yhtään mitään hyötyä. Uudestaan minua ei voida kuvata, koska säteilyn määrä on niin suuri. Ä r s y t t ä ä. 

Yritän nyt boostata itteeni taas semmoseen go with the flow -mielentilaan. Että annan mennä vaan, jatkan elämää ja unohdan koko syövän. Yrittäisin ajatella niin, että syöpä on taaksejäänyttä eikä vaikuta arkeeni enää. Se ei vaan oo kovin helppoa! Mulla on sydän sykkyrällä rakkaan ystäväni vuoksi, jolla uusiutui Hodgkin muutama viikko sitten. Toisella, myöskin Hodgkinin sairastaneella ystävälläni, on löytynyt jälleen patti kaulalta. Joka puolella puhutaan syövästä ja tuntuu, että mulla ihan tahtomattanikin kiinnittyy aina huomio kaikkiin uutisiin/mainoksiin/keskusteluihin yms, joissa käsitellään syöpää. Ois niin kiva vaan unohtaa joskus kaikki se, mitä on kokenut. Olla vaan se sama huoleton Elli, joka olin ennen sairastumstani. Hemmetti.

Onneks mulla on maailman parhaat tukijoukot messissä. On perhe, sukulaiset, ystävät, te blogin lukijat, työkaverit ja kohtalontoverit. Kiitos, olette tärkeitä ♥ Blogiani pyydettiin muuten mukaan Indiedays Inspiration -konseptiin, mutta kieltäydyin kunniasta. It Was Supposed To Be Just A Normal Lymph Node on blogi, josta häviää sen merkitys, jos se kaupallistuu ja sivuille ilmestyy mainoksia. En myöskään osaa kirjoittaa kampanjapostauksia. Tykkään tästä tälläisenä kuin tämä nyt on. Blogini aihe on myös suht henkilökohtainen, joten suuremmat kävijämäärät ehkä jopa pelottaisivat minua, vaikka syövästäni olen aina avoimesti puhunutkin. En vaan halua, että tästä häviää tämä "päiväkirjamaisuus" - se, minkä takia blogin melkein kaksi vuotta sitten perustinkin.

Nyt lähen töihin loppupäiväksi. Palataan!


♥: Elli