sunnuntai 18. elokuuta 2013

If you chose life, you know what the fear is like

Ennen postauksen lukemista, pyydän teitä miettimään, mitä näette alla olevissa viidessä kuvassa.

 

 Arvelen, että näette ehkä paljon hymyä, iloa ja hellyyttä. Kenties myös ystävyyttä ja sisaruutta. Jos olisin joku muu kuin kuvissa esiintyvä tyttö, sanoisin, että kuvien tunnelmien perusteella hän nauttii elämästään täysin rinnoin. Tyttö on energinen ja menevä pakkaus, talloo turhat huolet ja murheet jalkoihinsa jättäen vain hyväntuulen aallon jälkeensä.

Sellainen minä haluaisin olla. Tuoda ihmisille lämpöä päivään, saada niitä suupieliä edes vähän kohti korvia. Luullakseni onnistun tavoitteessani silloin tällöin - ainakin töissä roolini on olla työpaikan yleinen narri. Pohjoiskarjalaisella murteellani saattaa toki olla vaikutusta asiaan, se kun kuulemma kuulostaa näiden helsinkiläisten korviin sangen pöhköltä. Mutta katsoessani noita viittä kuvaa, en kuitenkaan näe sitä ilopilleriä, jonka niissä toivoisin näkeväni.

Sen sijaan ensimmäisessä kuvassa näen tytön, joka hetkeä aiemmin on yrittänyt selittää englanniksi koulunsa vaihto-oppilaille, että sairastaa tautia nimeltä Hodgkinin lymfooma ja että hoidot alkavat pian. Tuon pyöreän pöydän ääressä laitoin Google translatoriin sanan "imusolmuke" ja pyysin kääntämään sen englanniksi. Lymph node. Seuraavan haasteen muistan olleen se, että mietin kuinka "lymph node" lausutaan oikeaoppisesti. Toinen vaihtareista kysyi hiljaa, kuolenko minä.

Seuraavassa kuvassa näen ystävieni järjestämät rantabileet keskellä pimeintä kaamosta. Puimme päähämme sombrerot ja tanssimme vain shortsit ja bikinien yläosa päällämme ympäri olohuonetta, Bailandon tahtiin tietysti. Nauroin alkuillan ajan, mutta jo ennen yhtätoista soitin kyydin kotiin. Autossa poskiani pitkin valuivat puhtaat surun kyyneleet ja isä oli hämillään. Mitä on sattunut, miksi olen allapäin. Kotona äiti otti kainaloon ja lohdutti. Minun piti muistaa, että kaikki on väliaikaista. Hirveintä oli, että se väliaikaisuus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan.

Keskimmäisessä otoksessa hymyilen, vaikka olin juuri nyyhkyttänyt tunnin tippuvien hiusteni takia. Näettekö haituvat rinnuksillani? Niinpä, tuskin kovin moni olisi niitä huomannut. Mutta minä näen vain ne - kuinka vaaleat hiukset erottuvatkin tummasta paidasta niin hyvin! Kuvanottoaamuna meinasin jäädä pois koulusta kokonaan, sillä näytin mielestäni liian vastenmieliseltä. Edellisiltana olin repinyt tukastani irti nyrkkini kokoisia takkuja, koska hiuksista oli hävinnyt kaikki joustavuus ja sileys sytostaattien myötä. Takut eivät olleet selvinneet edes suihkussa, saatika sitten harjalla. Ainoa vaihtoehto oli ollut riuhtoa ne pois. Aamulla olin herännyt tyynyliina täynnä lisää irronneita hiuksia. Niitä oli joka paikassa. Matikantunnilla nypimme kaverin kanssa hapsuja päästäni ja katselin vaitonaisena niiden leijailua pulpetin jalkoihin. Voi siivooja-raukkaa, siitä irtohiusten määrästä olisi saanut tehtyä vaikka linnunpesän.

Neljäs kuva on otettu siskoni syntymäpäivänä. Syntymäpäiväthän ovat perinteisesti iloinen juhla, eikö niin. Ei minulle, ei sinä syksynä. Vaikka tiesin, että vieraslistalla oli vain läheisiäni, jännitin. Kerran vedin jo peruukin päähän, mutta heitin sen sitten pois. Minulla ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta käyttää sitä edes sukulaisteni edessä. Peruukin aika ei ollut vielä. Yritin panostaa silmien meikkaukseen ja koruihin näyttääkseni hyvältä. Sitä mukaa kun levitin maskaraa ripsiin, ne varisivat kylppärin pöydälle. Maskara osoittautui muutenkin turhaksi, koska ripsiä kohdanneen sukupuuton myötä ne vähäisimmätkin meikin rippeet huuhtoutuivat tulvan mukana pois. Sitä tulvaa kai myös itkupaniikkikohtaukseksi kutsutaan. Nousin ylös sieltä vessan lattialta ja pesin naamani uudelleen. Päätin, etten pilaa siskoni synttäreitä ja menin yläkertaan halimaan pikkuveljeä, joka muuten oli silloin ja on edelleen maailman söpöin pakkaus. Otettiin valokuvia ja jälleen kerran yritin olla iloinen. Näkyykö kuvasta väkinäisyys?

Viimeinen kuva on vuodenvaihteesta. Pian elettäisiin vuotta 2012 ja juhlittaisiin ikäluokkamme täysi-ikäistymistä. Pirskeet olivat isot ja siellä oli paljon minulle tuntematonta porukkaa. Vaikka kuinka yritin sulautua joukkoon, syöpä ei antanut minulle sitä mahdollisuutta. Muut olivat humalassa, minä selvinpäin. Muut olivat terveitä, minä sairas. Muut olivat itsevarmoja, minä kuljin seiniä pitkin. Erityisen ahdistavana koin ventovieraiden katseet, jotka nekin saattoivat olla täysin oman pääni tuotosta. Mutta tuosta illasta muistan lähinnä sekä ulkopuolisuuden ja - nyt minä sen oikean sanan keksin - alemmuuden tunteen. Sen, etten ole mitään verrattuna muihin. Kauniit ja elinvoimaiset vastaan yksi pienenpieni syöpäpotilas. Lienee sanomattakin selvää, että itsetuntoni oli hyvän matkaa pakkasen puolella.

Seuraavalla viikolla laitoin peruukin päähän kouluun. Sen taakse oli helppo verhoutua.

•  •  

En tiedä, mikä tän tekstin pointti yrittää olla. Ehkä se, ettei koskaan voi nähdä päällepäin, mitä toinen käy läpi. Että niiden pepsodent-hymyjenkin kantajilla on elämässään vaikeita kausia. Minä tulkitsen ylläolevat kuvat eri tavalla kuin te, ja erehdyn itsekin usein olettamaan, että positiivarilta vaikuttavalla ystävällä olisi kaikki juurikin niin hyvin. Liian harvoin muistan kysyä, mitä heille todellisuudessa kuuluu. Haluan tehdä siihen muutoksen.

 Aika on ehtinyt osittain jo parantaa syövän aiheuttamia haavojani (excellent, jatka vain samaa tahtia, mr. Aika), mutta kuvien katselu ja selailu palauttavat ne kaikista kipeimmät muistot pintaan. Kuinka todella tunsin olevani mitätön muiden edessä ja kuinka paljon inhosinkaan itseäni. Ja arvatkaa mitä, se tunne palaa ajoittain yhä minuun. Silloin kirjoitan, mutta yleensä vain itselleni. Tänään teen poikkeuksen, ja avaan sydäntäni julkisesti.

Enkä loppujen lopuksi edes tiedä, kuinka todella pukea kaikki nämä ajatukset aakkosten muotoon! Se on niin turhauttavaa. Mulla on vielä paljon opittavaa. Haluan oppia käsittelemään tunteitani niin, että myös muut ymmärtävät, mitä ajan takaa. Tämä postaus on joillekin teistä vain sanahelinää ja joutavaa löpinää, mutta vuosien päästä näitä fiiliksiä lukiessani ymmärrän ehkä jälleen jotain uutta itsestäni. Niin käy nytkin, kun käyn läpi kahden vuoden takaisia blogimerkintöjäni. Olin niissä lapsi ja sinisilmäinen, välillä on vaikeuksia jopa tunnistaa itseäni tekstien kirjoittajaksi. Samalla kuitenkin tiedän 110% varmaksi, että minä se olen. Minä olen ne tunteet raapustanut ylös täysin rehellisesti, juuri sillä hetkellä olen ajatellut noin. Sairaalasta, työpöydän äärestä, koulusta. Itkua tihrustaen, omille jutuilleni höröttäen tai peläten.

Ja vaikka vanhat postaukseni kuinka hävettäisivät ja ihmetyttäisivät minua nyt, tiedostan ensimmäistä kertaa kunnolla, että olen kasvanut henkisesti aivan hirvittävän määrän syövän myötä. Kun vertaan ensimmäisen kuvan likkaa tähän pörröpäähän, joka läppäri sylissään naputtelee kiivaasti kirjaimia ruudulle, tiedän, että minusta on kasvanut ihan hyvä ihminen. Ei lähelläkään täydellistä (kukaan ei ole), mutta sitä en haluaisikaan. Täydellisyys on pelottavaa, vaikka usein niissä alemmuudenpuuskissani pidänkin kaikkia muita tämän universumin asukkeja aivan täydellisyyksinä itseni rinnalla. Blogini kertoo minulle kuitenkin sen, että tarpeen tullen osaan olla vahva, jos haluan. Voi kunpa selailisin tätä useammin, niin muistaisin sen itsekin.

Joskus on vaan pakko kirjoittaa.

♥: Elli

50 kommenttia:

  1. Tää oli hyvä ja aito teksti!
    Onko ne tulokset tulleet jo niistä kokeista, joissa kävit?
    Tsemppiä!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Siis joo periaatteessa tulokset tuli, mutta käytännössä niistä kuvauksista ei ollut mitään hyötyä, koska mulla oli ne pari muuta infektiota päällä samaan aikaan. Eli kaulalla näky jotain niissä kuvissa, mutta ei tiedetä et liittyykö ne syöpään vai niihin infektioihin. Toivotaan kovasti jälkimmäistä vaihtoehtoa...! Sieltä pitäs tulla lähiaikoina nyt paperinen lausunto, kunhan lääkärit on verrannu mun vanhoja tt-kuvia näihin uudempiin. Saas nähä kuuluuko sieltä tällä(kään) kertaa mitään, vai joudunko taas soittelemaan perään.

      Poista
    2. Juu, sen mä luinkin, että näkyi jotain, ilmaisin kysymyksen väärin, ja tarkoitinkin, että joko on tullut siis tieto, että liittyykö infektioon.
      Mutta toivotaan parasta!!! :)

      Poista
    3. Aa joo, ups! :) Niinpä :>

      Poista
  2. Ihanan aito postaus! Oot tosi rohkea nainen, kun tuot tunteesi kaikkien luettavaksi! Kaikkee hyvää siulle elina<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hurjasti, Laura! ♥ kaikkea hyvää myös siulle :)

      Poista
  3. Huh, tuntui koko teksti sisällä asti. Hyvin kirjoitettu ja avaukset kuvien takaa sai todella ajattelemaan elämää. Iso halaus taistelua mr. aikaa vastaan! Toivotaan, että tuleva on täynnä kaikkea hyvää! Niin se on vain mentävä, päivä kerrallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tosi kiva kuulla, että tää sai ajattelemaan :) kiitos kauniista kommentista!

      Poista
  4. Olet aivan käsittämättömän vahva ihminen! Olet joutunut läpikäymään järkyttävän raskaita vaiheita, mutta sinä selvisit niistä! Toivon sydämestä, että elämä toisi jatkossa sinulle paljon hyviä aikoja, terveyttä ja onnellisuutta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä jokaisella on ollut tai tulee olemaan elämässään raskaita vaiheita, eikä niitä voi verrata toisiinsa. Mutta todellakin se, mikä ei tapa, niin vahvistaa. Enemmin tai myöhemmin. Kiitos paljon ihana ♥

      Poista
  5. ihana postaus, sai ajattelemaan. aiheesta poiketen, näin sut perjantai-lauantai iltana/yönä metrossa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isot kiitokset!! Aijaa haha, olin varmaan Jossun kanssa :) hassua, että miut saatetaan tunnistaa täälläkin. Tuu seuraavalla kerralla moikkaamaan, ois kiva nähä ketä siellä lukijoissa on :) !

      Poista
  6. Ihailen sua niin paljon ♥ Halauksia. Oot huippu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiätkö mitä, se ihailu on tismalleen molemminpuolista. Haluaisin olla yhtä itsevarma kuin sie! Haleja takas♥

      Poista
  7. Olet kyllä mahtava ihminen! Tekstin puolessa välissä oli vain pakko antaa kyynelten virrata. Itsekin tämän karmean ilmiön, syövän, lähipiirissäni kokeneena, sitä kärsimystä katsoessa ja jonka myötä menettäneenä tärkeän ihmisen, ei voinut juuri nyt muuta kuin vaipua hetken omaan rauhaan sohvannurkkaan neneäliinapaketin kera. Hirveästi voimia!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani, että lähipiirissäsi on jouduttu kokemaan syöpä. Sitä kun ei toivoisi kenellekään... ja osanottoni myös menetyksesi johdosta! :( muista, että saa itkeä ja olla surullinen. Voimia siulle myös iso repullinen täältä suunnalta ♥

      Poista
  8. Hei, todella avartava kirjoitus. Muistan tuon neljännen kuvan ja kaikki ne ajatukset, joita päässäni silloin oli, kun ensimmäisen kerran tuon kuvan blogissasi näin. Löysin blogiisi joskus niitä aikoja kun kävit sädehoidoissa eli lueskelin juttujasi aluksi hieman jälkijunassa. Juuri tuo kyseinen kuva loi sinusta niin positiivisen ja elämäniloisen kuvan, että mietin miten sellainen asenne silloisessa tilanteessasi oli ylipäätään mahdollista. Ajattelin myös, etten itse pystyisi varmaan koskaan enää näyttämään hymynhäivähdystäkään, jos saisin syöpädiagnoosin. Se oli sitä aikaa, kun olin hirvittävän syöpäkammoinen. En siitä koskaan kellekkään sanonut, mutta pelkäsin joka ikinen ilta suunnattomasti sitä, että jos minulla onkin syöpä ja kuolen siihen. Ehkä pelko on vieläkin hyvin pienissä määrin olemassa, mutta voin kertoa, että suurin osa siitä pelosta on tippunut pois juuri sinun ansiostasi. Tarinaasi seurattuani tiedän, että syövästä voi selvitä ja elämästä voi nauttia vaikka sairastaakin. Katson neljättä kuvaa nyt aivan eri tavalla kuin silloin aikoinaan ekaa kertaa sitä katsoessani. Ehkä se on juuri sitä, ettei koskaan voi nähdä päällepäin mitä toiselle todellisuudessa kuuluu. Mutta niin kuin sanoit, olet itse raapustanut tunteesi ylös täysin rehellisesti, mikä on antanut minulle (ja varmasti muillekin lukijoillesi) todella paljon ajateltavaa. Minä olen myös löytänyt täysin uudenlaisen elämänilon pelon poistumisen myötä. Kiitos Elina, ja hyvää syksynalkua sinulle! On ilo edelleen lukea kuulumisiasi täältä, ilahdun aina kun huomaan laittaneesi uutta tesktiä näkyville. -Elsi, 23

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Elsi, ja ensinnäkin kiitos pitkästä kommentistasi! Näitä on aina ilo lukea :)

      Todella hieno juttu, jos blogini on saanut pelkosi hellittämään. Tottakai syöpä on edelleen vakava sairaus, joka tappaa hoitamattomana, mutta toisaalta sen hoitokeinot kehittyvät paremmiksi alituisesti ja mahdollisuus selviytyä nousee. Näin minä ainakin pyrin ajattelemaan, ja todistin sen paikkaansapitäväksi :) Mitään ei kuitenkaan kannata alkaa pelkäämään, sillä elämässä on monia asioita, jotka jäävät sivuun jos pelko valtaa ajatusmaailman.

      Ihana kuulla, että täällä edelleen on lukijoita, jotka odottavat tekstejäni, vaikken blogia enää niin superaktiivisesti päivitäkään. Kiitos siis ja kaunista syksynalkua siulle myös <3

      Poista
  9. Voi että, tää teksti sai kyyneleet silmiin. Katsoin tuota keskimmäistä kuvaa ja ajattelin että: "onpa kaunis kuva!!" ,enkä todellakaan huomannut mitään tippuneita hiuksia!
    Olen lukenut blogiasi ihan alusta asti, mutta taitaa olla vasta ensimmäinen kerta kun rohkenen kommentoimaan. Pakko sanoa että oot ihan super vahva tyttö ja vaikutat aivan mielettömän ihanalta ja sydämelliseltä ihmiseltä! Ei voi kun ihailla!
    t.samanikäinen tyttö joensuusta :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua mie melkein punastun täällä, niin monia kauniita kehuja! Kiitos tosi paljon, tuli hymy huulille :) Kiva myös, että rohkenit kommentoimaan. Kommentit kuitenkin on mulle yks tärkeimmistä jutuista tässä bloggaamisessa, ja arvostan niitä kovasti. Kiitos vielä piristävästä kommentista! <3

      Poista
  10. Tää teksti totisesti pysäytti ja sai ajattelemaan. Oot hurjan vahva tyttö ja oot kokenu kovia, sun asennetta ei voi muuta kun ihailla♥ Iso kasa voimia ruudun tältä puolelta ja tsemppiä alkusyksyyn ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että sai ajattelemaan! Se on mielestäni merkki edes jotenkuten onnistuneesta postauksesta, hihi :) Kiitos kovin sinulle, ootte te mun lukijat oikeesti maailman parhaita kun jaksatte aina piristää päivää <3

      Poista
  11. Huh, sanattomaksi veti.. Olet sä vaan vahva, ei voi kuin ihailla<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiitos paljon!! Sie oot ihan yhtä vahva ku miekin, usko pois vaan :)

      Poista
  12. Ai hitto miten hyvin kirjoitettu teksti! Tuota lukiessa tuli mieleen, että ihan samoja juttuja käyn itsekin pääni sisällä läpi. Kirjotinkin joskus sulle jonkun kommentin, mulle kanssa annettiin pari vuotta sitten syöpädiagnoosi mutta tällä hetkellä kaikki hyvin! Ihan samanlaisia alemmuudentunteita, itkua, kiroilua ja pelkoa oon itsekin kokenut, mutta aika tosiaan on se, joka mulla on auttanut. Ja hei, ei aina tarvii olla se ilopilleri, anna itselles vähän armoo ja anna itselles lupa olla surullinen tai vihanen, sen jälkeen ne hyvät hetketkin tuntuu entistä paremmilta :)
    Mitä mä tässä yritän sanoa, on siis, että et ole yksin noitten ajatustes kanssa ja tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon niin iloinen siun puolesta, että sulla on kaikki hyvin tällä hetkellä! Ollaan eletty syöpämme lähes samaan aikaan siis.

      Mie yritän parhaani, että en ois niin ankara itelleni, mutta se on välillä tosi vaikeeta. Alotin eilen uudessa työpaikassa, ja työnantajani kysyi lähes heti alussa, että olenko perfektionisti. Kotini sotkuisuuden perusteella en todellakaan ole, mutta tietyissä asioissa tunnistan itsestäni perfektionistin piirteitä. Nyt ollessani terve, mun tulisi koko ajan nauttia elämästä täysillä, sillä olenhan oppinut kantapään kautta, että sekin loppuu aikanaan eikä päiviä kannata tuhlata. Siksi ahdistun, jos olen itse joskus ahdistunut. Ahdistuneisuutta ahdistuneisuuden jälkeen. Ei kuulosta millään tapaa loogiselta, mutta näin se vaan menee :D

      Pitäs aina vaan muistaa, ettei oikeesti oo näiden ajatustensa kanssa yksin. Että jossain on aina joku (vaikka siellä Australiassa asti), joka tietää mitä käyn läpi. Kiitos siis kommentistasi ja iso pläjäys tsemppiä miulta sinne myös! Olet ihana :)

      Poista
  13. <3 vielä me joskus nähdään!!

    VastaaPoista
  14. Aivan ihana teksti. Aikuisten oikeesti. <3

    VastaaPoista
  15. Olet aivan ihana ihminen. :)

    VastaaPoista
  16. Ihan mielettömän ihana teksti, kyyneleet silmissä piti lukee, oot niin vahva ja ihana ihminen ja kirjoitat ihan hirmu hyvin!<3 Ihailen sua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kaunis kommentti, kiitos ihan tosi paljon! <3 Oon hämmästynyt, tuntuu niin absurdilta et joku ihailis minuu :D Mutta toisaalta miun mielestä meissä kaikissa on jotain ihailemisen arvoista

      Poista
  17. Oli kyllä ihan ymmärrettävää tekstiä ja mun mielestä ainaki sait ajatukses hyvin purettua tähän. Tokihan minä ymmärrän ne varmaan ainaki osittain eritavalla, miten itse ne ajattelet..tai siis tietenkin eritavalla, koska vaan sä voit kokea sen mitä se SULLE todellisuudessa on.
    Ja oli tekstillä sen kummemmin pointtia tai ei, niin joskus on hyvä kirjottaa ajatuksiaan pois pääkopasta sisälty niihin joku selkee 'punanen lanka' tai ei. (: (Tajuskoha tästäkää sepustuksesta kukaa yhtää mitää :D:D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noo onneks miulla on aina sacco, joka tajuaa jotain mun turinoista vaikka kaikilta muilta menis yli ymmärryksen! :D Ja hahaha kyllä mie ainaki selkoo sain siun kommentista (neljännellä yrittämällä...no ei vaineskaa), että tattista vaan :)

      Poista
  18. Kyllä vaan täytyy sanoa, että tää on paras blogi mitä koskaan olen lukenut :) Nämä sun tekstit on niin ihanan pohtivia, ja on kyllä tullu monesti vaan pysähyttyä aatteleen asioita sun postauksia lukiessa. Kyllä täällä aina ootellaan uusia postauksia, vaikka niitä ei niin usein tulisikaan. Ihan omaa tahtia vaan, ei me lukijat mihinkään kadota :)

    Voi että toivon koko sydämeni pohjasta, että sinun ei tartte enää koskaan käydä sairastelua läpi! Hyvin, hyvin paljon hyvää vointia ja onnea tiellesi tulevaisuudessa!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apuaaa mie meen ihan sanattomaks näistä tämmösistä kommenteista... En osaa muuta kuin kiittää ja kumartaa isosti <3 Mua pelottaa usein, että jos en postaa samaa tahtia kuin sairausaikana, niin te rakkaat häviätte ja jätätte miun blogin. Onhan se ihan ymmärrettävää, ettei passiivista blogia jaksa kukaan seurata. Siks on jopa lohduttavaa kuulla, että tätä jaksetaan seurata ja täällä jaksetaan käydä kurkkaamassa, mitä mulle kuuluu.

      Elli ja It Supposed To Be Just A Normal Lymph Node kiittää vielä kerran ja toivottaa oikein hyvää syksynalkua siulle! <3

      Poista
  19. Moi!
    Oon lukenu tätä sun blogia nyt ehkä 4kk ja ekalla kerralla luin koko blogin läpi kerralla ja en voi muuta kun ihailla sinun suhtautumista elämään!
    Oon ujostellu tähän kirjottamista mutta nyt on kyllä pakko.
    ihmettelen miten olet vaan noin positiivinen ihminen, monella muulla ei olisi ollut noin positiivinen asenne elämää kohtaan vaikka en nyt väitä että sinulla aina on hymyhuulilla ja ei kellään tietenkään ole mutta oot aivan ihana persoona ja odotan ihan fiiliksissä uutta postausta sinulta :)
    Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, huippua että uskalsit kommentoida! :) Nää on tän bloggaamisen yks parhaimpia puolia ehdottomasti. Kiitos tosi paljon kehuista ja kauniista sanoista, kiva kuulla että postauksia odotetaan - se motivoi bloggaamaan useammin ja laadukkaammin. Kivaa syksyä siulle<3

      Poista
  20. Ihanasti kirjoitettu teksti, pisti kyllä miettimään. Olen sun blogia seurannut hiljaisesti melkein alusta asti, ja aina ihaillut sun positiivisuutta ja henkistä vahvuutta ja ennen kaikkea sun elämäniloa! Tää postaus vahvisti tota kuvaa vielä lisää, koska se että oot läpikäyny kaikki noi fiilikset ja silti pystyny uskoo siihen että elämä voittaa on tosi upeeta :) kenenkään ei tarvii olla koko ajan hyvällä tuulella eikä se oo edes tervettä mutta normaalin elämän ja opiskeluiden jatkaminen kaiken sen keskellä vaatii jo hullusti voimia... Jatka vaan samaa rataa, uskon et tuut pääsee vielä tosi pitkälle.
    Toivottavasti lähettävät hyviä uutisia pian niistä tuloksista!
    t. Vantaalainen lukiotyttö :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos!! Välillä on meinannu mullakin usko loppua kesken (ja meinaa joskus vieläkin loppua), mutta oon aina jostain pienestä kolosesta löytäny sitten sen voiman jatkaa eteenpäin. Mie luulen, että jokaisella meistä on enemmän voimia kuin me itse uskotaankaan. Sillon ku nimittäin on paha paikka tai elämäntilanne, sitä huomaa pystyvänsä aikalailla mihin vaan, jos haluaa vain tarpeeksi. Usko omaan itseensä ja nimenomaan siihen elämän voittamiseen on todella tärkeää! Ja sen uskomisen myötä syntyy myös positiivinen elämänasenne, luulisin. Kiitos vielä piristävästä kommentista ja kaunista alkusyksyä!:)

      Poista
  21. Ihana olet. Pakko kyllä tunnustaa, että luin ekalla kerralla kylmät väreet selässä ja reisissä suunnilleen vain joka toisen rivin, kun mietin, että pamautatko lopuksi, että syöpä on uusinut.

    Niinhän se on, että koskaan ei tiedä, mitä toinen kantaa sisällään - mistä loppujen lopuksi tulee, ja minne on menossa. Tärkeintä kai on se, että itse tietää. Tuli tuossa lukiessa jotenkin vahva muistikuva, miten itse joskus tuskailin sen kanssa, että tuntui, kuin kukaan ei ymmärtäisi minua. Että en osannut ilmaista itseäni. Nykyään tuntuu, ettei semmoisella ole mitään väliä - pääasia on, että ymmärtää itse, ja hyväksyy sen, mitä itsestä nousee. Ei se aina kaunista ole, mutta usein e on se puuttuva pala elämän taulua, joka kaikkine liimasaumoineenkin on kaunis kuitenkin.

    Otin eilen tatuoinnin yhteen pelkoajatukseen liittyen. Laitanpa sulle kuvan fb-yksärinä.

    Riitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, mie ihan toden totta rakastan näitä siun kommentteja. Nää avaa aina silmiä ihan eri tavalla. Ehkä todellakin pääasia on vain se, että tiedostaa itse itsensä ja ajatuksensa, ja että on sinut niiden kanssa. Tuollaista näkökulmaa en oo aiemmin pohtinutkaan - mulle on aina ollut tärkeää, että myös muut ymmärtävät valintojani ja päätöksiäni. Kiitos ystävä kommentista, se oli tärkeä :)

      ps. tatuointi on huikee!

      Poista
  22. Ihana juttu,mutta onko aina pakko olla iloinen ja hymyilevä?Voi joskus olla hyvällä omallatunnolla heikko ja sanoa ett nyt vitu........Itku kummasti vaan helpottaa.Näin "syöpäläisenä"voin sanoa että on itketty ja naurettu,Mutta elämä on ihanaa ja ihana olla hengissä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mä en juurikaan uskalla olla heikko kuin äitini ja Antin edessä. Muille yritän olla aina yhtä aurinkoinen ja antaa itsestäni vahvan energisen vaikutelman. Mutta opettelen kovasti tätä taitoa, että aina ei tarvitse peitellä tunteitaan. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että huono mieli tarttuu helposti muihin ympäröiviin ihmisiin, enkä halua että muutkin tulevat pahalle tuulelle takiani. Itken yleensä yksin tai äidille, mutta tiedän että se helpottaa joka ikinen kerta. Edes vähän. Elämä todellakin on ihanaa, ja vielä ihanampaa on olla hengissä ja tietää antaneensa syövälle turpaan. Kaunista syksyä siulle :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)