The funeral

Herra Hodgkin on nyt haudattu.

♥: Elli

Vuosipäivä

Aikalailla tasan vuosi sitten löysin kaulaltani patin, joka oli ikään kuin "kiinni" solisluussa. En muista tarkkaa päivämäärää, mutta se oli joko toukokuun loppua tai kesäkuun alkua. Pitkä matka on tultu siitä hetkestä! On koettu jos jonkinmoista tunnetilaa, lukematon määrä erilaisia tutkimuksia, sytostaatteja ja sädehoitoja, kymmeniäkymmeniä neulanpistoja, itkunpartaalla olemista ja yhtäaikaa sisimmästä pulppuavaa naurua, pohjatonta ikävää ja elämänkatsomuksen muuttumista.

Vuosi sitten näytin tältä:

Vajaa 4kk sitten näytin tältä:

Ja tällä hetkellä näytän tältä:

Alle vielä lainaus ystäväni Johannan ja miun Facebook-keskustelusta hetki sitten:

Elina: aattele

vuos sitten

löysin sen patin kaulalta
Johanna: ja nyt se on poissa ja oot muuten vaa iha patti

Hyvää yötä!
♥: Patti-Elli

OneRepublic - Good Life

Helou blogi!

Tähän alkuun vähän kuvia eiliseltä:

Oli ihan sikakiva ilta. Tutorit, ykköset, muutama opettaja, musiikki täysillä, mölkkyä, jalista, frisbeetä, laululeikkejä, makkaraa, saunomista ja auringonpaisteesta nauttimista. Kaikilla hyvä fiilis, ääntä ja naurua yllinkyllin. Haluan kiittää ykkösiä ja erityisesti tutorkollegoitani tästä vuodesta! On ollut mieletöntä tehdä teidän kanssa yhteistyötä, järjestää eri tapahtumia ja kouluttaa uusia tutoreita. Vaikka ohjelmien organisointi veikin aina aikaa ja kiristi joskus hermoja, kaikki se vaivannäkö palkittiin joka ikinen kerta. Olette suurenmoisia ♥ Oon varmaan ihan lost syksyllä, kun pitää palata kouluun eikä mitään tutorvelvollisuuksia olekaan enää. Niihin oli jo niin orientoitunut, että olo tuntuu nyt vähän tyhjältä.

Tänään oli monelle abiturientille suuri päivä, jota sain olla omalta osaltani juhlistamassa. Toimin lakkiaisten airueessa, eli toivotin vieraat tervetulleeksi ja seurasin suomenlippua sisälle saliin ja lavalle. Tässä vaiheessa mun pitää tunnustaa, etten oo mikään haka kävelemään korkkareilla. Siksi mun jalat täris tuhatta ja sataa, kun koko sali kääntyi katsomaan, edessä oli monta kymmentä rappusta - ja jalassa ne hemmetin korot. Olin jo lyömässä päätäni pantiksi, että leviän perseelleni koko kansan eteen. Onneks näin ei kuitenkaan käynyt ja saatiin Jannen ja Ollin kanssa homma hoidettua kunnialla läpi :--) Onnittelut vielä kaikille eilen ja tänään valmistuneille! Ehkä mäkin vielä joskus painan sen lakin päähäni.
 

Sain muuten Osuuspankin myöntämän Esimerkin Voima -stipendin. Oon saanu tän jo aiemmin ysiluokalla, enkä ois ikinä uskonut saavani sitä toista kertaa! Mun leuka loksahti suunnilleen polviin asti, kun kuulin nimeni stipendin saajien listalla. Mä en itse koe olevani erityisen esimerkillinen, mutta tottakai on hienoamahtavaaupeeta että joku muu on sitä mieltä :--D Anyway, oon tuosta stipendistä hirveen kiitollinen ja otettu.

Päivällä kiersin parit yo-juhlat ja siivosin kämppää. Kamut tulee huomenna juhlistamaan Mr. Hodgkinin hautajaisia, ja mun huone on edelleen kaatopaikka, joten meen nyt jatkamaan esim. ton vuorenkorkuisen vaatekasan lajittelua. Palaillaan huomenna tai ylihuomenna :)

♥: Elli

SCHOOL'S OUT

Tämän jakson kurssit onnistuneesti suoritettu, terveystiedon tutkimustyöstä sekä kokeesta täydet kympit, päällä silmäniskuhymiöpaita ja ulkona maailman ihanin sää jälleen kerran. Seuraavaksi viimeinen tapahtuma tutorina, nimittäin ykkösten "kevätjuhla" eli toisinsanoen hengailuilta Vainoniemen huvilalla. See ya!


♥: Happy-Elli

iDag

Hjelou!

Niin sitä vaan viikonlopun Lököstä selvittiin jälleen hengissä. Mulla on nyt entistä pahemmat topin rajat, repullinen kamaa odottamassa purkajaansa ja jäätävät univelat. Mutta en valita, nimittäin aurinko + laituri + poppivehe + parhaimmat tyypit = huisin hauskaa. Kiitos kaikille asianosaisille, palaillaan taas vuoden päästä!

Tänään olen viettänyt ansaittua vapaapäivää ja sama tahti jatkunee huomennakin. Mun seuraava koe on keskiviikkona, jonka jälkeen on jäljellä enää näytönpaikka terveystietämykselleni ja sit alkaakin LOMA. En vaan voi sisäistää sitä. Mihin tää vuosi oikein katosi...?

Oon viime aikoina kuunnellut paljon hyviä biisejä. Sellaisia biisejä, joista mulle tulee onnellinen olo ja hyviä muistoja mieleen. Ihastuin Veronica Maggion musiikkiin viime syksynä, ja meidän rakkaus kukoistaa edelleen. Yleensä en tykkää tämäntyyppisestä musiikista ollenkaan, mutta tossa neidissä on sitä jotain. Onko täällä muita, jotka pitävät Veronicasta?

Tuliaiset pikkusiskolta Virosta. Miten se tunteekaan mut noin hyvin?

Mun oli pakko laittaa tänään lasit pitkästä aikaa päähän. Oon käyttänyt piilareita putkeen viikon ajan, ja kaikki siite- ja katupöly tuntuu kertyvän linsseihin ja sen takia silmiin sattuu. Sain tosiaan lasit joskus seiskaluokalla jo, jolloin käytin niitä vain harvakseltaan vaikka mun olisi pitänyt pitää niitä päivittäin. Koska en noudattanut käskyä, mun näkö lähti huononemaan ja nyt se on siinä -2,50 luokkaa. Vuonna 2010 sain joululahjaksi piilarit, ja sen jälkeen oonkin ollut niiden vannoutunut käyttäjä.

Kokeilin vaikka minkämerkkisiä piilareita, ja mulle sopivimmiksi osoittautuivat noi AirOptixin kuukausilinssit. Kuvassa vasemmalla näkyviä kertakäyttöpiilareita en tykkää käyttää ollenkaan. Ne eivät asetu mun silmiin hyvin ja tippuvat räpsytellessä pois. Pidän niitä lähinnä varalinsseinä aina reissussa ym. mukana!

Mä tykkään noista AirOptixeista tosi paljon. Niissä on se hyvä puoli, että ne eivät likaannu niin helposti kuin aiemmat linssini. Nuo päässäni voin myös nukkua sekä käydä suihkussa ja uimassa ilman mitään ongelmaa. Yleensä nukun viikon tai kaksi piilarit päässä, jonka jälkeen otan ne yhdeksi yöksi pois, jotta silmät saavat rauhoittua. Puolen vuoden setti Air Optixeja maksaa noin 100 e (optikolta tilattuna), jos jotakuta kiinnostaa.

Monet ovat kyselleet, kuinka pystyn nukkumaan linssit päässä. Mulle se ei ole koskaan tuottanut hankaluuksia. Aamulla linssit ovat ehkä vähän kuivemmat, mutta parin silmätipan jälkeen kaikki kuivuus katoaa. Unohan yleensä että mulla ees on piilarit päässä, koska ne on niin huomaamattomat :D Paitsi jos linsseihin tulee särö tai sinne menee roska, niin tottakai silloin sattuu.

Oon pohtinut silmien laserleikkaukseen menoa sitten aikuisena, kun näön rajuin heikkeneminen on pysähtynyt. Vaikka se on kallis operaatio, tulee halvemmaksi mennä siihen kuin ostaa monen kymmenen vuoden ajan uusia linssejä ja laseja. Kaiken lisäksi eläminen helpottuu huomattavasti. Leikkauksen pitäisi myös olla kivuton, tai mun yksi tuttu on korjauttanut näkönsä juurikin tuolla laserleikkauksella, ja ainakaan hänelle ei tullut siitä mitään kipuja tms. Jos joku lukijoista on käynyt läpi kyseisen toimenpiteen, niin kokemuksia saa kertoa!

Mä siirryn tästä tuonne sängyn puolelle kirja kädessäni. Voi olla, että nukkumatti vie voiton biologiasta, väsyttää vielä sen verran noiden viikonlopun rientojen takia... Kauniita unia!

♥: Elli

Mua kutsuu suo

Heipparallaa!

Tälläinen pikapostaus tähän väliin. Mulla on mielettömän hyvä fiilis! Noiden puhtaiden kontrolleiden jälkeen oon kävellyt 2 metriä maanpinnan yläpuolella, hymyillyt nonstoppina ja iloinnut sydämeni pohjasta. Tämänpäiväinen (pelätty) matikan koe meni paremmin kuin odotin, ulkona paistaa ties monennetta päivää putkeen aurinko ja löysin juuri siivotusta vaatekaapistani valkoiset kesäpöksyt, joiden olemassaoloa en edes muistanut. Eilen kävin taas viikon tauon jälkeen treeneissä, ja muistin taas miks toppi päällä pelaaminen on ärsyttävää: kesän ekat junttirusketusrajat on saatu.

Lähden illalla Lökölle, ja palaan sieltä sunnuntaina. Jos joku ei tiedä mikä Lökö on, kuvia tapahtumasta voitte käydä katsomassa TÄÄLTÄ. Lökö on siis leikkimielinen kisa, jossa joukkueet taistelevat toisiaan vastaan erilaisissa tehtävissä. Spesiaalia tässä on se, että tehtävärastit suoritetaan suossa uiden/ryömien/sukeltaen/muuten vaan riehuten. :D Mä en itse mene kisaamaan, mutta rastihenkilöksi kuten useana aiempanakin vuonna. Lökö on paras.

Nyt kiiruhdan kuitenkin Jossun luokse ottamaan aurinkoa muutamaksi tunniksi ennen lähtöä. Moikka ja hyvää viikonloppua kaikille! 

                                                                                                                                                                    
♥: Elli

Jehuuu

Se ois nyt kaverit kuulkaas semmonen juttu, että...

MIE OON TERVE!!!!!!!!!!!!!!!!! Voi tätä riemua. Mun TT-kuvat oli totaalisen puhtaat, veriarvot kohdillaan ja käsituntumallakaan patteja ei tuntunut missään. En osaa ees sanoin kuvailla minkälaiset fiilikset mulla on nyt. Naurattaa ja itkettää ilosta. Oon edelleen syöpärekisterissä joo, mutta siellä terveiden puolella ;) Kunhan koeviikko on ohi, pyydän kamut ja tutut meille safkaamaan ja juhlistamaan kesän alkua ja Mr. Hodgkinin hautajaisia. Tää on nimittäin juttu, mitä sietää juhlia!

Käytiin voiton kunniaksi maman ja iskän kanssa päivällä syömässä. Äsken saavuin kotiin mukanani uudet (ihanat) juoksukengät. Intersportissa on nyt lauantaihin asti kaikki Adidaksen tuotteet -50%, kannattaa käydä hyödyntämässä jos tarvetta on :) Lenksujen mukana tuli ilmainen miCoach-sovellus, joka toimii iPhoneissa ja iPod touchissa. Siisti juttu muuten, mutta mulla on tosiaan iPod nano. Saa nähdä, kelle ton sovelluksen lahjoitan! En tarkkaan tunne ton toimintaperiaatetta, mutta toinen noista namikoista laitetaan kengän pohjaan ja se jotenkin laskee sit sun sykkeen, juostun matkan ja askeleiden määrän. Vissii iha kiva toveri lenkkipoluille.

Ilmoittauduin eilen syksyn ylioppilaskirjoituksiin (!! oikeesti, minäkö) ja huomenna alkaa tosiaan koeviikko. Ekana vuorossa on enkku, sitten vielä matikka, terveystieto ja biologia. Pakko muuten hehkuttaa täälläkin, että mulla on nyt takanani elämäni viimeinen matikan kurssi. Että laskemisen iloa vaan teille, jotka vielä siellä tunneilla hikoilette! Ja joojoo tiiän että luultavasti yliopistossa joudun lukemaan matikkaa. Mutta siihen asti aion nauttia täysin siemauksin matematiikattomasta elämästä muahahahaa <3



Mut nyt mulla on sovittu treffit Profiles 6 -kirjan kanssa, ja oon vähän myöhässä jo. Adverbit ja avaruussanasto, here I come!

♥: TERVE elli

Vispipuuron värinen suukko

Moi!

Mulla oli tänään TT-kuvaukset. Olin saanut niistä kahdesta varjoainetuopillisesta alle puolet alas, kun tunsin että nyt muuten tulee kaikki samantien ulos. Lähdin jo melkein ryntäämään vessaan, mutta rauhallisesti syvään hengittämällä sain pahan olon pidettyä kurissa. Se aniksenmaku tekee juomasta tuplasti pahempaa, ja mulla on nyt ikuiset ällötystraumat kaikkeen mikä vivahtaa vähänkin anikseen.

Muuten kuvaukset menivät ihan hyvin, mitä nyt suonet olivat taas epäystävällisiä ja itsepintaisesti kieltäytyivät tulemasta esiin. Kolmannella yrittämällä saatiin piikki käteen ja kuvaus aloitettua. Hassua muuten se aine, mitä kanyylin kautta laitetaan puolessa välissä elimistöön. Tuntuu ihan siltä, että tulis pissat housuun :D

Tapaan keskiviikkona lääkärin hematologisella puolella. Käyn hänen kanssaan kuvat läpi ja kuulen tuomioni, onko syöpä uusiutunut vaiko ei. Tiedän, että mulla on vain 1/10 mahdollisuus saada huonoja uutisia, mutta silti mua jännittää. Jännittää niin paljon, että mahanpohjassa muljahtelee.

Oon tottunut nyt taas tähän hyvinvointielämään. Masennuksen oireetkin alkavat olla takana päin, ja mä puolestani porskutan elämässä täysillä eteenpäin. Keskiviikkona tälle mun touhotukselle voi tulla taas stoppi, ihan niin kuin tuli viime elokuussakin. Mut tiedättekö mitä, mua ei yhtään huvittaisi. Ei sit tipan tippaa. Enkä tajua, mistä revin silloin syksyllä kaiken sen powerin. Ei ne varmaan mitään sytostaatteja mun kroppaan laittanu, ehkä ennemminkin jotain energiajuomaa? Vastoin kaikkia odotuksia mulla riitti virtaa jaksaa se rankin vaihe yli kepoisasti.

Nyt jos tää tauti uusiutuu, en todellakaan tiedä kuinka selviän. Tiedän selviäväni, mutta KUINKA se tapahtuu onkin jo asia erikseen. Musta tuntuu, etten tällä hetkellä ole yhtään valmis kohtaamaan mitään maatajärisyttävää enää. En nyt, kun olen juuri toipunut edellisestä elämänmuutoksesta. En nyt, kun mun tulevaisuus on kivoja juttuja täynnä ja itsenäistymisen hetki lähellä. Vaikka mä viihdyn kotona perheeni kanssa, en halua joutua passattavaksi sänkypotilaaksi. Se ei sovi mun persoonaani ollenkaan.

Tänään niitä kanyyleja käsivarteen tungettaessa mua sattui hirvittävästi. Tuijotin kattolampun katkaisijaa ja hoin mielessäni "oot vahva tyttö, älä itke." Sillä hetkellä tajusin, että oikeesti oon vahva. Tähän asti olen ajatellut, että kuka tahansa olisi selvinnyt syövästä yhtä lailla hymyillen niin kuin minä. Nyt kuitenkin ymmärsin, että diagnoosin saadessani olisin voinut jäädä itsesääliin makaamaan. Olisin voinut kirota koko maailman helvettiin ja olla katkera siitä, että juuri minä sairastuin. Olisin voinut kieltäytyä taistelemasta, ja heittää kirveen kaivoon antaen Mr. Hodgkinille luovutusvoiton. Mä olisin voinut tehdä niin monta asiaa huonommin kuin tein.

Siinä tutkimuspyödällä maatessani tunsin pitkästä aikaa olevani ylpeä itsestäni. Piru vie, mä selätin tän taudin! En antanut sen lannistaa, vaan tarvoin eteenpäin kuin mummo lumessa Peppi Pitkätossun itsevarmuudella. Toki oli huonojakin hetkiä, mutta verrattuna hyviin hetkiin niitä oli todella vähän. Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta tällä hetkellä muistan sytostaattiajoista noin viitisen sellaista epätoivon hetkeä. Mun mielestä se on tosi pieni määrä. Se alakuloisuuden aalto tuli vasta sädehoidon jälkeen, "terveenä". Mut mä voitin senkin, lällällää.

En halua, että mua pidetään nyt näiden sanojeni takia ylimielisenä. Tuntuu vaan hyvältä ajatella, että oon oikeesti selvinnyt jostain isosta, ja vieläpä ihan itte - maailman parhaan tukiverkoston avulla tosin. En oo heikko, vaan pystyn jatkossa käsittelemään vastoinkäymisiä eri tavalla kuin aiemmin. Pystyn suhteuttamaan ne omaan mittakaavaansa ja laittamaan asiat siihen kuuluisaan tärkeysjärjestykseen. Ja tällä kertaa tiedän, että se mun tärkeysjärjestys on 110% oikea. Oon kantapään kautta oppinut, että läheiset ja terveys ovat elämän peruskiviä. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.

Huolimatta parantuneista elämänarvoistani oon kuitenkin sitä mieltä, että aina on lupa vähän valittaa. Ei jatkuvasti, mutta joskus. Kyllä mäkin nurisen, jos pitkään ja vaivalla kasvatettu kynsi taittuu. En mä tunne oloani aina hyväksi tämän lyhyen tukan kanssa. Tulen sen kanssa jo paljon paremmin toimeen kuin aiemmin, me ollaan vähän niinku kaverustuttu, mutta silti toisinaan iskee kaipuu vanhoihin hiuksiin. Silloin pitää vaan ravistella päätä vähän, todeta että "tukka kasvaa kyllä, se on uusiutuva luonnonvara" ja vetää naama hymyyn vaikka ei yhtään hymyilyttäisi. Ootteko muuten kokeillu virnistää, kun on huono mieli? Se oikeesti auttaa. Tai sit oon joku epäluonnollinen tapaus, koska mulla suun korviin vetäminen kirjaimellisesti vapauttaa jotain dopamiinia elimistöön.

Lisäsin eilen ihka ensimmäisen profiilikuvan Facebookiin, jossa mulla ei ole päässäni peruukkia tai vanhoja hiuksia. Siinä mä olen ihan oma itseni, ilman mitään naamioita. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mutta jännitin sitä yhden kuvan julkaisemista niin paljon, että kädet tärisivät :D Mietin, miten porukka jotka ei välttämättä ole tietoisia tästä taudista, suhtautuu uuteen lookiini. Ajattelevatko syövästäni tienneet ihmiset, että tuossa se syöpä-tyttö nyt on sen uuden tukkansa kanssa, onpa outo. Tähän mennessä sitä ei kuitenkaan ole noteerattu mitenkään kummoisesti, joten kai voin hengähtää. Tässä sitä taas näkee, kuinka kaikki asiat suurentuvat omassa päässä kolminkertaisiksi. Muille ne ovat ihan pikkujuttuja, jos niitäkään.

Ristin tän tukan muuten "kesätukaksi". Tää on niin kevyt ja helppo laittaa: pari harjanvetoa, vähän vahaa ja panta päähän. Not bad, säästää tälläiselle unikeolle tärkeitä minuutteja arkiaamuisin. Sen lisäksi, että tunnen olevani ylpeä itsestäni, mulla on myös nätti olo ensimmäistä kertaa tukan tippumisen jälkeen. Itsevarmuutta löytyy enemmän kuin aeimmin, ja varmasti se näkyy myös ulospäin. Toivoisin ainakin niin! Koska tällä hetkellä mulla on hyvä olla. Tykkään olla juuri tämä tyttö, joka on sairastanut syövän, mutta selvinnyt siitä. Oon taas sinut itseni kanssa, ja se lämmittää mun sydäntä sanoinkuvaamattoman paljon.

Tästä blogitekstistä tuli pitkä ja monivaiheinen. Alunperinhan tulin vain kertomaan tämän päivän kuvauksistani :) Syyttäkäämme iskän sukujuuria, sieltä tämä puheliaisuus on peritty. Enivei, hatunnosto jos joku jaksoi lukea tänne asti. Mulle itselleni ajatusten purkaminen tänne blogiin on tärkeää, ja on kiva selailla vanhoja postauksia sitten jälkeenpäin. Toivottavasti myös te 282 Bloggerin lukijaa ja anonyymit pidätte myös!

Toi karmiva vaatekasa tossa lattialla katsoo mua nyt vaativalla silmällä (tunnen myös äidin pistävän katseen yläkerrasta, se käskee mua siivoamaan), joten mun täytyy nyt poistua tästä koneen äärestä. Tää kirjoittaminen oli hirveen terapeuttista taas, on paljon parempi olla nyt kuin 40 minuuttia sitten, jolloin aloitin uuden tekstin luomisen.

Me kuvataan huomenna kaverin kanssa se video teille. Voi härrekuud, mitähän siitäkin mahtaa tulla... Veikkaan että ehkä kymmenennellä yrityksellä saadaan se purkitettua.

Nukkukaa hyvin!

♥: Elli