Vispipuuron värinen suukko

Moi!

Mulla oli tänään TT-kuvaukset. Olin saanut niistä kahdesta varjoainetuopillisesta alle puolet alas, kun tunsin että nyt muuten tulee kaikki samantien ulos. Lähdin jo melkein ryntäämään vessaan, mutta rauhallisesti syvään hengittämällä sain pahan olon pidettyä kurissa. Se aniksenmaku tekee juomasta tuplasti pahempaa, ja mulla on nyt ikuiset ällötystraumat kaikkeen mikä vivahtaa vähänkin anikseen.

Muuten kuvaukset menivät ihan hyvin, mitä nyt suonet olivat taas epäystävällisiä ja itsepintaisesti kieltäytyivät tulemasta esiin. Kolmannella yrittämällä saatiin piikki käteen ja kuvaus aloitettua. Hassua muuten se aine, mitä kanyylin kautta laitetaan puolessa välissä elimistöön. Tuntuu ihan siltä, että tulis pissat housuun :D

Tapaan keskiviikkona lääkärin hematologisella puolella. Käyn hänen kanssaan kuvat läpi ja kuulen tuomioni, onko syöpä uusiutunut vaiko ei. Tiedän, että mulla on vain 1/10 mahdollisuus saada huonoja uutisia, mutta silti mua jännittää. Jännittää niin paljon, että mahanpohjassa muljahtelee.

Oon tottunut nyt taas tähän hyvinvointielämään. Masennuksen oireetkin alkavat olla takana päin, ja mä puolestani porskutan elämässä täysillä eteenpäin. Keskiviikkona tälle mun touhotukselle voi tulla taas stoppi, ihan niin kuin tuli viime elokuussakin. Mut tiedättekö mitä, mua ei yhtään huvittaisi. Ei sit tipan tippaa. Enkä tajua, mistä revin silloin syksyllä kaiken sen powerin. Ei ne varmaan mitään sytostaatteja mun kroppaan laittanu, ehkä ennemminkin jotain energiajuomaa? Vastoin kaikkia odotuksia mulla riitti virtaa jaksaa se rankin vaihe yli kepoisasti.

Nyt jos tää tauti uusiutuu, en todellakaan tiedä kuinka selviän. Tiedän selviäväni, mutta KUINKA se tapahtuu onkin jo asia erikseen. Musta tuntuu, etten tällä hetkellä ole yhtään valmis kohtaamaan mitään maatajärisyttävää enää. En nyt, kun olen juuri toipunut edellisestä elämänmuutoksesta. En nyt, kun mun tulevaisuus on kivoja juttuja täynnä ja itsenäistymisen hetki lähellä. Vaikka mä viihdyn kotona perheeni kanssa, en halua joutua passattavaksi sänkypotilaaksi. Se ei sovi mun persoonaani ollenkaan.

Tänään niitä kanyyleja käsivarteen tungettaessa mua sattui hirvittävästi. Tuijotin kattolampun katkaisijaa ja hoin mielessäni "oot vahva tyttö, älä itke." Sillä hetkellä tajusin, että oikeesti oon vahva. Tähän asti olen ajatellut, että kuka tahansa olisi selvinnyt syövästä yhtä lailla hymyillen niin kuin minä. Nyt kuitenkin ymmärsin, että diagnoosin saadessani olisin voinut jäädä itsesääliin makaamaan. Olisin voinut kirota koko maailman helvettiin ja olla katkera siitä, että juuri minä sairastuin. Olisin voinut kieltäytyä taistelemasta, ja heittää kirveen kaivoon antaen Mr. Hodgkinille luovutusvoiton. Mä olisin voinut tehdä niin monta asiaa huonommin kuin tein.

Siinä tutkimuspyödällä maatessani tunsin pitkästä aikaa olevani ylpeä itsestäni. Piru vie, mä selätin tän taudin! En antanut sen lannistaa, vaan tarvoin eteenpäin kuin mummo lumessa Peppi Pitkätossun itsevarmuudella. Toki oli huonojakin hetkiä, mutta verrattuna hyviin hetkiin niitä oli todella vähän. Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta tällä hetkellä muistan sytostaattiajoista noin viitisen sellaista epätoivon hetkeä. Mun mielestä se on tosi pieni määrä. Se alakuloisuuden aalto tuli vasta sädehoidon jälkeen, "terveenä". Mut mä voitin senkin, lällällää.

En halua, että mua pidetään nyt näiden sanojeni takia ylimielisenä. Tuntuu vaan hyvältä ajatella, että oon oikeesti selvinnyt jostain isosta, ja vieläpä ihan itte - maailman parhaan tukiverkoston avulla tosin. En oo heikko, vaan pystyn jatkossa käsittelemään vastoinkäymisiä eri tavalla kuin aiemmin. Pystyn suhteuttamaan ne omaan mittakaavaansa ja laittamaan asiat siihen kuuluisaan tärkeysjärjestykseen. Ja tällä kertaa tiedän, että se mun tärkeysjärjestys on 110% oikea. Oon kantapään kautta oppinut, että läheiset ja terveys ovat elämän peruskiviä. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.

Huolimatta parantuneista elämänarvoistani oon kuitenkin sitä mieltä, että aina on lupa vähän valittaa. Ei jatkuvasti, mutta joskus. Kyllä mäkin nurisen, jos pitkään ja vaivalla kasvatettu kynsi taittuu. En mä tunne oloani aina hyväksi tämän lyhyen tukan kanssa. Tulen sen kanssa jo paljon paremmin toimeen kuin aiemmin, me ollaan vähän niinku kaverustuttu, mutta silti toisinaan iskee kaipuu vanhoihin hiuksiin. Silloin pitää vaan ravistella päätä vähän, todeta että "tukka kasvaa kyllä, se on uusiutuva luonnonvara" ja vetää naama hymyyn vaikka ei yhtään hymyilyttäisi. Ootteko muuten kokeillu virnistää, kun on huono mieli? Se oikeesti auttaa. Tai sit oon joku epäluonnollinen tapaus, koska mulla suun korviin vetäminen kirjaimellisesti vapauttaa jotain dopamiinia elimistöön.

Lisäsin eilen ihka ensimmäisen profiilikuvan Facebookiin, jossa mulla ei ole päässäni peruukkia tai vanhoja hiuksia. Siinä mä olen ihan oma itseni, ilman mitään naamioita. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mutta jännitin sitä yhden kuvan julkaisemista niin paljon, että kädet tärisivät :D Mietin, miten porukka jotka ei välttämättä ole tietoisia tästä taudista, suhtautuu uuteen lookiini. Ajattelevatko syövästäni tienneet ihmiset, että tuossa se syöpä-tyttö nyt on sen uuden tukkansa kanssa, onpa outo. Tähän mennessä sitä ei kuitenkaan ole noteerattu mitenkään kummoisesti, joten kai voin hengähtää. Tässä sitä taas näkee, kuinka kaikki asiat suurentuvat omassa päässä kolminkertaisiksi. Muille ne ovat ihan pikkujuttuja, jos niitäkään.

Ristin tän tukan muuten "kesätukaksi". Tää on niin kevyt ja helppo laittaa: pari harjanvetoa, vähän vahaa ja panta päähän. Not bad, säästää tälläiselle unikeolle tärkeitä minuutteja arkiaamuisin. Sen lisäksi, että tunnen olevani ylpeä itsestäni, mulla on myös nätti olo ensimmäistä kertaa tukan tippumisen jälkeen. Itsevarmuutta löytyy enemmän kuin aeimmin, ja varmasti se näkyy myös ulospäin. Toivoisin ainakin niin! Koska tällä hetkellä mulla on hyvä olla. Tykkään olla juuri tämä tyttö, joka on sairastanut syövän, mutta selvinnyt siitä. Oon taas sinut itseni kanssa, ja se lämmittää mun sydäntä sanoinkuvaamattoman paljon.

Tästä blogitekstistä tuli pitkä ja monivaiheinen. Alunperinhan tulin vain kertomaan tämän päivän kuvauksistani :) Syyttäkäämme iskän sukujuuria, sieltä tämä puheliaisuus on peritty. Enivei, hatunnosto jos joku jaksoi lukea tänne asti. Mulle itselleni ajatusten purkaminen tänne blogiin on tärkeää, ja on kiva selailla vanhoja postauksia sitten jälkeenpäin. Toivottavasti myös te 282 Bloggerin lukijaa ja anonyymit pidätte myös!

Toi karmiva vaatekasa tossa lattialla katsoo mua nyt vaativalla silmällä (tunnen myös äidin pistävän katseen yläkerrasta, se käskee mua siivoamaan), joten mun täytyy nyt poistua tästä koneen äärestä. Tää kirjoittaminen oli hirveen terapeuttista taas, on paljon parempi olla nyt kuin 40 minuuttia sitten, jolloin aloitin uuden tekstin luomisen.

Me kuvataan huomenna kaverin kanssa se video teille. Voi härrekuud, mitähän siitäkin mahtaa tulla... Veikkaan että ehkä kymmenennellä yrityksellä saadaan se purkitettua.

Nukkukaa hyvin!

♥: Elli