Mä olen pelannut tennistä lähes koko pienen ikäni - enemmän tai vähemmän tosissaan. Vastasyntyneenä mut vietiin käytännössä sairaalasta suoraan tenniskentille näytille. Pentuna me vietettiin siskon kanssa monet monituiset kesäpäivät tenniskeskuksen pihalla katsellen iskän peliä. Okei, enemmän me taidettiin keskittyä niihin hiekkakakkuihin ja majojen rakentamiseen... Välillä juostiin aina letit liehuen hakemaan isiltä muutama penni, jotta voitiin käydä ostamassa kioskista pillimehut. Joskus keikuttiin korkeissa tuomarintuoleissa ja siirreltiin kaikkitietävästi pisteitä puolelta toiselle, vaikka ei tenniksen sääntöjä osattukaan. Tuomarintuolista oli vaikea päästä itse pois, ja iskän piti joka kerta tulla nostamaan meidät sieltä alas. Ollaan oltu tosi kivoja pelin häiritsijöitä. :)
Ihka ensimmäinen tennismailani ostettiin mulle torimarkkinoilta (voi kyllä), ja se oli väriltään neonvihreä/neonkeltainen. Olin silloin 5-vuotias, ja mulle toi maila oli tärkeä ostos. Olin ihan innoissani, että jokin esine on mun ikioma! Seuraavana parina kesänä kävin lapsille suunnattua tenniskoulua. Opin perusjutut: kämmen-, rysty-, isku-, ja lentolyönnin sekä syötön. Muistan kiharatukkaisen nuoren pojan, joka toimi meidän valmentajana. 7-vuotiaan silmin se poika oli suunnilleen jumala, koska se sai pelata jo kovilla palloilla. Meidän rääpäleiden piti tyytyä pehmopalloihin eli softareihin.
Alakouluikäisenä kävin treeneissä joko kerran tai kaksi viikossa. Mulla oli paljon muitakin harrastuksia, kuten partio, tanssi, kuvataidekoulu ja kaikenmaailman kerhot, joten tennikselle ei jäänyt enempää aikaa. Enkä mä olisi ehkä halunnutkaan.
Yläkouluikäisenä muut harrastukset tippuivat yksi kerrallaan pois (partiota lukuunottamatta). Aloin viihtyä hallilla enemmän, ja treenasin sen 3-4 kertaa viikossa. Usein menin jo etukäteen lämmittelemään, tekemään hyppyjä tai muuta vastaavaa. Tuossa vaiheessa kehityin pelaajana kaikkein eniten. Etenin "parempien" ryhmään ja se tuntui hienolta.
Juurikin silloin 14-kesäisenä haaveilin salaa mielessäni kisoihin osallistumisesta, ja kerran olinkin jo ilmoittautumassa kotiturnaukseen. Mulle on aina sanottu, että pärjäisin kyllä kilpatenniksessäkin, jos vain suostuisin siihen. En tiedä mikä siinä mättää, mutta en oo koskaan ollut kilpailuhenkinen tenniksen suhteen. Nautin saadessani rääkätä jalat maitohapoille ja lyödä sitä palloa niin lujaa ku habasta lähtee. Tykkään tenniksen pistelaskusysteemistä ja siitä, että vaikka olisit matsipallon päässä koko pelin häviämisestä, sulla on silti aina mahdollisuus voittaa. Kaikesta tästä huolimatta en tunne vetoa kisoihin. Musta on kiva pelata matseja kavereiden kanssa, mutten halua tehdä sitä vakavissani. Rakastan tätä harrastuksena, enkä halua että siitä häviää se pelaamisen ilo.
Vuonna 2010 kävin tennisvalmentajan peruskurssin, ja pääsin vetämään tunteja pikkuisille tennispelaajanaluille. Mikään ei oo parempaa kuin huomata, että lapsi kehittyy. Valmennustunnit oli mullekin "treeniä": kun pistät takaisin muutaman tunnin viikossa pelkkää volleytä, niin kyllä siinä paranee ne omatkin lyönnit. Ihailen jokaikinen kerta sitä lasten energiamäärää ja asennetta tennikseen. Esimerkiksi pallojen kerääminen on niitten mielestä ihan huippuhauskaa hommaa, samoin reaktioharjoitukset, joita yleisesti vanhempien tunneilla vihataan.
Jätin viikoittaisen treenaamisen viime syksynä saatuani diagnoosin. Yritin aloittaa pelaamista jälleen tammikuussa, mutta se jäi siihen muutamaan kertaan. En vaan jotenkin vielä ollut valmis siihen. Oli musertavaa huomata, että taidot olivat ruostuneet puolen vuoden aikana ja treenikamut vaan menneet eteenpäin. Talvella siis mietin, haluanko jatkaa koko lajia enää ollenkaan.
Huhtikuussa selvittyäni syövän jälkeisestä masennuksesta mä ryhdistäydyin ja ilmaannuin pitkästä aikaa treeneihin. Kaveri tuli tökkäämään mua kylkeen ja sanoi: "Pakko oli kokeilla, että ootko sä oikeesti siinä". Valmentajakin totesi tienneen minun tulevan takaisin sitten, kun aika on oikea. Siitä lähtien oon pelannu koko loppukevään sekä alkukesän aktiivisesti. Alan löytää taas sen saman vireen, mikä oli ennen syöpää. Torstainakin lopetin päiväni pelaamalla tennistä, ja seuraavana aamuna ryntäsin aamukymmeneltä takaisin kentille.
Nykyään treenaan siis 3-5 hengen ryhmässä muutaman kerran viikossa ja vapaa-ajalla kavereiden/iskän kanssa. Kesällä pääsen myös valmentamaan esim. pikkuveljeni ryhmää. Tennis on antanut mulle kamalasti kaikkea: hyvän peruskunnon, jonka avulla mun kroppa kesti syöpähoidot paremmin, onnistumisen tunteita, monia uusia kavereita ja työpaikat kassaneitinä sekä apuvalmentajana. Lisäksi kesän aikana kertynyt ns. "tennisrusketus" on ollut ihailtua kamaa aina syksyisin ;)
Suosittelen tenniksen pelaamista kaikille. Alkuun ei tartte muuta kuin mailan, pallon ja hyvät kengät. Pelikaverikin on toki ihan plussaa, tai ainahan sitä voi reenata seinää vasten lyömällä. Tennistä ei opi kuin toistoja tekemällä, joten ei muuta ku kentälle siitä! :--)
♥: Elli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)