I need your grace to remind me to find my own

Mooi!

Miun viime päivät on kuluneet ihmetellessä. Oon tapellu ajatuksieni kanssa ja ahdistunut. Ne tunteet on laitettu halki, poikki ja pinoon juttelemalla ystävien kanssa, välillä itkien ja välillä nauraen. Tervehtyminen on käynnistäny miun päässä hirveen rumban, tuntuu että miun mielentila vaihtuu tunnin välein ja jokin tuntematon pyrkii miun sisältä ulos. Ihan ku joku takois mun rintaa sisältäpäin yrittäen saada miut murtumaan. En halua.

Miulle sanottiin syövän alkuaikoina, että jos et käsittele niitä negatiivisia ajatuksia heti, niin ne tulee kyllä jossain vaiheessa jälleen esille. No, enpä uskonu sitä sillon:D Koko sytostaattiaika meni tsempatessa ja sysäsin kaikki vähänkin mieltä painavat asiat jonnekin tuonne lähelle takaraivoa. Toivoin, että ne ois kadonnu sieltä ja ettei niitä enää ois olemassa ollenkaan. Mut nyt oon huomannu, et vaikka oon kirjaimellisesti sanottuna TERVE, niin siitä huolimatta minuu välillä ahistaa rutkasti enemmän kuin sairastaessa. Mistähän se johtuu? Muutenki pää tuntuu olevan niin täynnä kaikkea, etten oikeesti tiiä että miten päin pitäs olla.

Onneks on maailman pehmosin uusi huppari (jonka väri on muute just niiiiiiiiin minuu ku olla ja voi), joka pelastaa sen huonoimmanki päivän <3

Mutta kyllä tää tästä, selvisin kuitenki sen rankemman osuuden jo (= fyysiset hoidot) niin kyllä mie tästäkin vielä nousen jälleen kohti korkeuksia :) Että nou panic, jaksan kyllä vaikka välillä tää pyörremyrskytornadotrombihurrikaani tuntuuki viskaavan miut iha jonneki huitsin nevadaan!

Mulla on koulussa tosi rankka jakso meneillään, mulla on monta ainetta joihin haluan panostaa kybällä. Miun päivät on muutamaa tyhjää tuntia lukuunottamatta ihan täysiä, ja viimeks tänään kävi mielessä, että heivaisin vaikka saksan pois kokonaan mun lukkarista. Helpottus elämä jo sillä! Sit löysin saksalaisen bändin nimeltä Culcha Candela, johon rakastuin ihan täysin. Normaalisti toi ei vastaa mun musiikkimakua, mutta nyt nostan peukun tolle bändille ihan vaan sen takia, että saksa on miusta niin hitsin nätti kieli! Ok, sinne meni miun viimesetkin katu-uskottavuuden rippeet, mutta uskokaa tai älkää niin ruotsin lisäks oon aina tykänny kuunnella saksaa! Jokin siinä sch-suhinassa vaan kiehtoo minuu.


Noniin mennään sit taas asiasta kolmanteen neljänteen tai ehkä viidenteen, mutta KATTOKAA miten miun hiukset on kasvanu! Siis nää lisääntyy ihan silmissä (tässä vaiheessa miun kuuluisi lähestulkoon polvistua maahan ja palvoa Evonia-hiustablettien kehittäjää). Vajaa kaks viikkoo sit miun hiustilanne oli tää:


Ja nyt tilanne on TÄÄ:


Ne menee jo kohta kunnon ponkkarille!!!! Sori kuvat on tosi epäselkeitä (miun Flickr temppuilee taas ja tää Blogger muuttaa kaikki kuvat tollaseksi pikselikiisseliksi). En tiiä huomaatteko te eroa tossa aiemman kuvan ja nykyisyyden välillä, mutta mie huomaan! Ne tulee takasin!!!! Kaveritki totes koulussa että ei, siellä ei näy enää yhtään kaljua kohtaa :) Siis jos voi ihminen olla kunnolla ilonen jostakin niin tästä. Kohta en näytä enää undulaatilta! Woooi witsi kui siistiä. Sitä paitsi tätä tukkaa näyttäs tulevan tuplasti reilummin ku mitä aiemmin oli: päänahka on ihan täynnä sellasta pientä sänkeä vaikka mulle riittäs jos nää nykyiset vaan kasvais pidemmiksi. Mutta en valita, tervetuloa vain pitkä, tuuhea, hyväkuntoinen ja värikäsittelemätön tukka <3 Lupaan kohdella teitä kuninkaallisesti eli en syövytä teitä väreillä enkä käräytä raudalla! Amen.

Ja tämä seuraava kuva/teksti on omistettu ystävälleni Antille, joka jaksaa aina märistä mulle siitä että kerron kynsistäni täällä blogissa. Katso, urpo, miten kauniisti ne ovat lähteneet kasvamaan :---) Ei oo kuule enää jälkeäkään mistään sytostaateista! Ne on vahvat ja toivon mukaan pian yhtä pitkät kuin ennenkin. Me gusta.


Kaikilla tytöillä on varmasti huoneessaan sellanen joku kori/laatikko, mihin keräytyy kaikkee ylimäärästä ja turhaa kamaa. Mulla toi boksi on iso, ja se on täynnä kaikenmaailman meikkejä, koruja, piilareita, hiusjuttuja, aurinkolaseja ja sun muuta sellasta, mitä en tartte päivittäin. No, äsken sain melkein sydänkohtauksen, ku toi kori päätti tipahtaa hyllyltä itsekseen alas. Oi kyllä, se tuli nurinkurin lattialle levittäen kaiken sisältönsä ympäriinsä meikäläisen huonetta. Pakko myöntää, että siinä vaiheessa meinas lennellä ärräpäät. Rupesin siinä sitten ärsyyntyneenä keräämään kamoja takasin kokoon, ja löysin sieltä näitä "hyvinvointitabletteja" eli tabuja jotka on tarkoitettu pahoinvoinnin estoon.


Pidin noita käsissäni ja miulle tuli kauhee flashback. Yhtäkkiä muistin kaiken syksyisen ja sen huonon olon. Sillon sitä ei ees kunnolla hoksannu, että jaksaminen ei ollu huipussaan ja koko ajan oli sellanen tärinähorkka päällä. Jokaisen sytky-annoksen jälkeen mun piti ottaa muutamana päivänä toi Navoban (kuvassa), jotta ei tulisi niin heikko happi. Tavallaan noi toimi kyllä, koska en joutunut oksentamaan kertaakaan. Mut toisaalta mikään tabu ei voi viiä kokonaan sitä sytkyjen jälkeistä tunnetta pois. Pahinta oli se, ku alituisesti suussa maistui metallinen maku, palelti ihan törkeesti, päätä särki, huippas ja kaikki hajut sai aikaan yökkäysrefleksin.

Tajusin, kui kiitollinen oon siitä että toi kaikki on ohi nyt. Miehä sain viimoset sytostaatit joulukuun lopussa, joten siitä on jo aikaa. Sit samalla sekunnilla mun päähän iskeytyi karu fakta, että vaikka itse oon terve, niin moni muu (mm. miun ystävä, ja erään toisen ystävän äiti) istuu itse parhaillaan tiputustuolissa sytostaattien valuessa tipan kautta suoneen. Ja se on niin epäreilua! Miksei kaikki muutkin vois tuntee tätä samaa helpotuksen tunnetta mistä itse saan nauttia. Miksi niin moni joutuu käymään pitkiä, rankkoja hoitoja ilman varmuutta parantumisesta. Liian moni ihminen lähtee täältä syövän takia. Syöpä ei sais olla kellekään se, mikä nujertaa lopullisesti. Syöpä ei hitto vie ansaitse sitä!

Mietin myös, onko miulla loppujen lopuksi oikeutta olla reilusti onnellinen siitä, että oon ite terve. Miusta tuntuu, että osaisin iloita tästä 110% vain jos saisin jokaisen tän maailman syöpäsairaan samaan tilanteeseen miun kanssa. Kuulostaa kreisiltä joo, koska käytännössä mun haave on mahdoton eikä miun kaiken järjen mukaan pitäisi jäädä ns. roikkumaan menneisyyteen, mitä syöpä mulle jo on. Mut tuntuu jotenki vaan niin tekopyhältä riemuita siitä, että oma tukka kasvaa, kun joillakin se vasta tippuu. Pieni osa miusta huutaa, etten saa olla iloinen siitä että jaksan taas urheilla kunnolla, vaan mun pitäs tehdä kaikkeni jotta syöpää yhä sairastavilla ois mahdollisimman hyvä olla.

Mut mitä se sitten on? Mitä miun pitää tehdä, jotta saisin kaikki tän maailman syövät pois? Se ei oo edelleenkään mahdollista, tiiän. Mutta jotain miun on pakko tehä. Ajattelen alitajuisesti tosi usein sitä, että tälläkin hetkellä joku vetää viimeisiä hengenvetojaan syövän takia. Tälläkin hetkellä valitettavan moni istuu siellä sairaalassa ja miettii, milloinhan kidutus loppuu ja saavutetaanko hoidoilla hyvä vai huono lopputulos.

Miulla ois vielä kamalasti sanottavaa tästä aiheesta, mutta en vaan osaa muotoilla niitä juuri nyt sanoiksi. Katellaan joskus myöhemmin sitten, josko kirjottelisin tälle pohdinnalle jatkoa.

Miusta tuntuu, että seuraavaks on pakko mennä nukkumaan tai oon muuten taas ihan puolikuollu aamulla koulussa. Kauniita unia, ihanat!

♥: Elli

Ps. Lähen muuten viikonlopuks Ouluun moikkaamaan kavereita, joten älkää hämmentykö blogihiljaisuudesta. Nähdään siis ens viikon puolella!