Tomorrow again

Heips!

Huomenna koittaa taas sytostaattipäivä, jippii... Tää maanantai ennen tiputuspäivää on aina tosi masentava, kun tietää että loppuviikon vointi on vähän niin ja näin. Varsinkin nyt, kun viimeisimpien hoitojen jälkeen tuli hyvinkin ällö olo, niin pelottaa vähän huominen. Oon kuitenkin tosi onnellinen, että hoidot jatkuu ja taas on yksi askel vähemmän kohti terveyttä.

En voi oikein sisäistää vielä sitä, että huomenna on jo miun 7. kerta sytostaateissa. Jäljellä on huomisen jälkeen enää yksi (1) tiputus, siis tajuatteko, YKSI AINOA TIPUTUS???!!! Tuntuu niin uskomattomalta. Aika on menny kamalan nopeasti. Tottakai miulla on vielä sit sädetystä se 15-18 kertaa tammikuun alussa, mutta ne ei oo mitään verrattuna sytkyihin.

Meillä kuulemma juhlitaan sitten, kun tää syöpä on ohi. Hassua ajatella, että kohta pääsen tästä eroon. Just ku aloin hiljalleen tottua tähän kahden viikon rytmissä elämiseen! :D Elämää piti suunnitella aina kahden viikon välein, katsoa kalenterista mitkä päivät saattaa olla huonompi olo ja varautua makaamaan kotona. Piti kysellä opettajilta, mitä tunneilla tehdään, jotta osaa opiskella itsenäisesti.

Mulle ylivoimaisesti vaikeinta on ollut opetella sanomaan "ei". Oon tähän asti ollut armoton kylläkyllä-ihminen enkä oo kehdannut kieltäytyä mistään pestistä tai vapaaehtoisesta hommasta, jos mulle on sitä tarjottu (kotityöt on tietysti asia erikseen - äiti mie nään kuinka hymyilet siellä nyt). Mutta anyway, tää tauti on pakottanu miut harkitsemaan pari kertaa, mihin ryhdyn ja jättämään siihenkin sellaisen pahoinvointivarauksen. Monesti kuultu lause miun suusta on "Joo teen/käy kyllä, jos vaan mulla ei oo paha olo". Tuntuu ihan uskomattomalta, että pian mun ei enää tarvitse antaa ihmisille epämääräisiä lupauksia, vaan voin painaa täysillä eteenpäin niin kuin ennen syöpää.

Vaikka oonkin tosi iloinen, että mulla on niska-perse -ote tästä taudista ja paranen hurjaa vauhtia, niin mua pelottaa. Pelottaa aika paljonkin. Mietin, miten voin tervehtymisen jälkeen jatkaa elämääni huolehtimatta jokaisesta muutoksesta kropassani. Miusta on tullut nyt jo ihan vainoharhainen! Yhtenä päivänä huomasin selässäni uuden pienen luomen ja hyvä etten alkanut itkeä, kun iski pelko että se liittyy jollain tapaa syöpään tai on merkki jostain uudesta pahasta jutusta. Merkki jostain, mitä ei näe päällepäin ja mikä jyllää mun kehon sisällä. Merkki syövästä.

Pelkään myös, että kontrolleissa jostain kuvauksesta löytyykin uusia patteja. Ajatus siitä, että tämän kaiken saattaa joutua kokemaan joskus uudelleen, on liian ahdistava. Uskon, että jokainen syövän sairastanut/syöpää sairastava käy näitä samoja ajatuksia läpi. Entä, jos kaikki ei ollutkaan tässä? Tuntuu epärealistiselta, että syöpä voi olla nujerrettu vain 8:lla tiputuskerralla ja muutamalla sädehoidolla, eli yhteensä reilun 4 kuukauden satsilla. Voidaanko paha ja vakava sairaus saada pois elimistöstä niin lyhyessä ajassa? Lääketiede on ihmeellistä, ja vaatii miulta vähän nykyistä enemmän lisää uskoa ja rohkeutta luottaa siihen sataprosenttisesti.

Päätin sairastuessani, että tästä selvitään. Tulen parantumaan, vaikka se vaatisi mitä. Tahdon elää! Haluan mm. opiskella itseni ammattiin, viettää aikaa kavereiden kanssa, solmia uusia ihmissuhteita, vaihtaa kaupunkia, löytää unelmieni miehen, perustaa perheen, nähdä lasteni ja lastenlasteni kasvavan, vanheta tekemällä itselleni mieluisia asioita ja kun aika koittaa, nukkua hiljaa pois kivuttomasti. Päätin, etten todellakaan aio luovuttaa ja antaa periksi. Herraisä, oon 17 ja mulla on edessä vielä koko elämä.

Välillä on kuitenkin tullut pahoja mieliä. Oon itkenyt, mutta en liian pitkään. Ne epätoivon hetket on tulleet sellaisina pyrskähdyksinä, jotka on laantuneet yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. En oo oikeestaan missään vaiheessa vaipunut siihen totaaliseen pimeyteen enkä vajonnut sängyn pohjalle murehtimaan. Heikon hetken kohdatessa oon pakottanut itseni ottamaan jälleen itseäni niskasta kiinni ja nostamaan pään pystyyn, vaikka sitten verenmaku suussa ja kyynelkanavat rähmästä tukossa. Ja jos joku tunnetila on tuntunut aivan ylitsepääsemättömältä käsitellä itse, niin aina on ollut äitin kainalo avoinna ja äitin paita valmiina tahriintumaan kyyneleistä ja ottamaan meikkitahrat vastaan. Toki korvaamattomana tukena on olleet myös muut perheenjäsenet ja rakkaat ystävät, arvostan hurjasti sitä että mun rinnalla on jaksettu seisoa. Mut äiti vaan on aina äiti. Äitille itken ensimmäisenä. Äiti osaa sanoa ne oikeat sanat, jotka lohduttaa ja muistuttaa, mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Tärkeintä ei ole hiukset, vaan se mitä oon sisältä.

Paljon on auttanut myös lause: "Muista, että kaikki on väliaikaista". Tukka harvenee - väliaikaisesti. Ripset varisee - väliaikaisesti. Kahden viikon välein on paha olo - väliaikaisesti. Kaikki tää mitä tapahtuu, ei ole pysyvä järjestely miun elämässä. Hiukset kasvaa takaisin, samoin ripset. Hyvää ja normaalia oloa osaa arvostaa eri tavalla kuin ennen. Vaikka pelko taudin uusiutumisesta tuolta alitajunnasta löytyykin, päällimmäinen fiilis mulla on, että koko loppuelämää tuskin joudun ramppaamaan sairaalalla kokeissa, tutkimuksissa ja hoidoissa.

Nyt mulla on hurja loppukiri tän taudin suhteen. Koska huominen ja 7. tiputuskerta on jo niin lähellä, pyöristän vähäsen ja ajattelen, että enää yksi hoito jäljellä...! :D Se jos mikä auttaa minuu selviämään ja jaksamaan nyt tän loppuajankin. Sitäpaitsi kohta päivä alkaa jälleen pidentyä, pimeys väistyy valon tieltä ja tulee kevät. Kevään jälkeen tulee tietysti kesä ja ihana auringonpaiste! Heti tulee parempi mieli, kun ajattelee lämpöä ja valoa.

Taidan lähteä tästä hymyssä suin siivoamaan vaatekaappia (ton läjän selvittämiseen taitaa mennä useempi hetki, o-ou) ja yhdeksältä alkaakin jo maailman paras telkkarisarja Täydelliset Naiset! Maanantai on ehkä kaikesta masentavaisuudestaan huolimatta yks viikon illoista parhain. ;)

♥: Elli

PS. 51 lukijaa, mitä ihmettä! En ois IKINÄ uskonut, että tää vois kerätä näinkin paljon lukijoita. Yhteinen iso kiitos kaikille!