Tää ois niinku kissa ja tekis kurrnau

Tänään on hyvä päivä. Kaverit kävi yökahvilla, sain nukuttua univelat pois (ei enää silmäpusseja!) ja illaksi on hauskat suunnitelmat. Jaksoin jopa keittää aamiaiseksi kananmunia ja puuroa. Oletteko samaa mieltä, että päivä ei voi epäonnistua, jos aamupala on maukas?

Nyt tuolla paistaa pirteä syysaurinko, joten puen hyvällä omatunnolla aina yhtä seksikkäät tuulihousut jalkaani ja lähden pihalle. Jos mulla olisi harava, rapsuttaisin taloyhtiön pihaa. Tällä kertaa taidan kuitenkin tyytyä merenrannassa käppäilyyn - mun sydän rauhottuu vesistöjen ääressä. Niillä on uskomaton vaikutus.

Nautinnollista viikonloppua jokaiselle!

♥: happy Elli

PS. Yritän poistaa tuon kommentoinnin sanavahvistuksen. Jouduin sen silloin aikaa sitten lisäämään, koska joku superkiihkeä roskapostirobotti floodasi kommenttilootan ihan täyteen. Ehkä se olisi nyt puolen vuoden kuluessa ymmärtänyt, että en lämpee sille, ja lähtenyt huitelemaan? Toivotaan parasta!

Moments

Lattia on täynnä ihmisiä, niiden virta vie minut mukanaan. Uusi poika katsoo silmiin, tarttuu käsistäni kiinni ja nostaa ne ilmaan. Korvissa soi Aviciin Wake Me Up, poika pitää otteessaan ja kuiskaa: "Nyt nolataan itsemme". Ja se pyörittää ympäri, tanssittaa hurjasti ja saa minut näyttämään idiootilta. Nauran niin paljon, että henki tuskin kulkee. Muut väistyvät tieltä, hetken aikaa lattia on vain meidän. Minun ja sen pojan, josta ajan myötä tuli minulle tärkeä. 

Aurinko kärventää selkää, kun chillailemme parhaan ystävän kanssa järvellä. On tyyntä, tuuli on väistynyt helteen tieltä. Vesi on kirkkaansinistä ja kimaltaa. Emme tiedä, kummin päin soudetaan tai huopataan, muttei se haittaa. Jossain horisontissa siintää ranta ja lämpiävä sauna. Pesen hiukset kampaamotuotteilla nuuskuteltuani niitä ensin hetken. Ruusuntuoksuinen shampoo nousee vissiin aika hyvin päähän, sillä liukastun suihkun kaakelilattialla ja lennän persuksilleni. On hulvatonta saada järkyttävä röhönaurukohtaus itsekseen ja tajuta, kuinka typerältä tilanne näyttäisi ulkopuolisten silmin.

Jalat tärisee. Onneksi ei tarvitse puhua mitään, huokaisen mielessäni. Kävelen huojuvin askelein kohti rehtoria ja luokanvalvojaa. Lämpimät hymyt, halaukset ja kädenpuristukset. Kun kolmen vuoden uurastus painetaan mustavalkolakin muodossa päähän, olo on epätodentuntuinen. Illalla skumppa kikattelee masunpohjassa ja rakkaat ystävät vieressä. Me tunaritko ylioppilaita? Ei kai sentään.

On melkein aamuyö, mutta uni ei tule silmään. Spontaanin idean seurauksena löydän itseni lenkiltä Johannan ja Antin kanssa. Varvassandaaleissa ja revityissä farkkushortseissa tietysti, kuinkas muutenkaan. Juostaan Tikkurilan asemalle ja takaisin, hihitetään baarista palaavalle porukalle. Kävellään kolmistaan käsikynkkää ja lauletaan muskettisotureita. Taivaanranta muuttuu hiljalleen punertavan oranssiksi, uusi päivä on vain tuntien päässä.

Sullon vaatteitani jätesäkkeihin, haen kellarin häkkivarastosta kausivaatteet ja roudaan ne etupihalla hyrräävän auton takakonttiin. Yksi aikakausi saapuu päätökseen, kun kahden häiriintyneen blondin yhteiselo ja "avoliitto" vaihtuu omaan pikkuruiseen soppiin toisella puolella pääkaupunkiseutua. Auton kurvatessa Tikkurilan kodin pihasta tunnen haikeutta ja kodittomuutta. Mihin mä kuulun, minne oon menossa? En asu enää Joensuussa, en Vantaalla. Olen täysin omillani jälleen uudessa ympäristössä. Vähemmästäkin pieni tyttö hätääntyy.

Poljen puolenyön jälkeen iltavuorosta kotiin, matkaa on vielä monta kilometriä jäljellä. Ilta on ollut kaoottinen - kiire, kuuma ja karmea kurkkukipu. Asiakkaat normaalia tökerömpiä ja väsymys päällä. Ylämäkeen sotkiessani vauhti hidastuu ja koti-ikävä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mä en ole valmis olemaan itsenäinen. Alamäen koittaessa edestäni tallustelee siili, ja kyynelkanavani aukeavat. Tuota piikikkäästä otuksesta tulee nimittäin mieleen lastenlaulu nimeltä "Simo-siili". Oletteko kuulleet sen? Äitini hyräili sitä minulle aina pienenä. Simon lempiruokaa oli viili, ja siinä mä itkeä vollotan pimeydessä yksinäisyyttäni. Ärsyynnyn omasta impulsiivisuudestani. Miksei elämä voisi olla vain tasaisen normaalia.

Viimeinen lautta Suomenlinnaan starttaa hetkenä minä hyvänsä. Juoksemme, jotta ehdimme kyytiin. Lautassa pelkään Titanicin toistuvan ja kaveri nauraa. Keskellä kesääkö muka, urpo. Mutta jos mä jotain olen tässä viime vuosina oppinut, niin hitto vie kaikki on mahdollista. Myös Suomenlinnan lautan uppoaminen elokuussa jäävuoren takia. Perillä suunnistamme taskulampun valossa pieneen purjeveneeseen ja ahtaudumme kannen alle. Viidestään olemme siellä kuin sillit purkissa, mutta ahtaus tekee tunnelman. Myrskylyhdyt luovat seinille varjoja ja saan punaviinit uudelle hupparilleni. En jaksa välittää, koska mulla on hyvä olla. Aallot tuudittavat meidät uneen ja aamulla herään kesäsateen hiljaiseen rummutukseen.

Kesä 2013 oli kokonaisuudessaan loistava. Ei yhtä hyvä kuin 2011, mutta vetää vertoja. Tämä oli ensimmäinen kesäni uudessa kaupungissa ja erilaisten tyyppien ympäröimänä. Painoin pitkää päivää töissä, mutta nautin siitä. Tutustuin upeisiin ihmisiin, festaroin ja vanhenin jälleen vuodella. Astuin askeleita eteenpäin ja yritin kovasti olla vilkuilematta menneisyyteen. Syövän uusiutumisepäilyiden takia se oli hetkittäin suht haasteellista, mutta sitä varten mulla on tää blogi ja maailman paras perhe.

Tänään mä olen iloinnut minun mielestäni superpitkästä tukasta (ks. kuva nro 1). En muista, milloin olen viiimeksi tuntenut ponnarin kutittavan niskaani. Ihan tajuton fiilis. Olen myös ollut tyytyväinen itseeni siinä suhteessa, etten ole enää kävelevä täystuho uudella työpaikallani vaan minusta saattaa olla siellä hyötyä. Pitänee yrittää jatkaa samaan malliin.

Huhhuh, tulipa taas tekstiä. Tarkoitus oli tehdä ihan pikkuinen kesäkuvapostaus vaan. Huomenna suuntaan töiden jälkeen Wilsonin mailapelikoulutukseen sivistämään itseäni. Sen jälkeen aion nukkua piiiiitkät yöunet ja ihmetellä ensimmäistä vapaaviikonloppuani maaliskuun jälkeen. Ihan totta, mitä mie teen lauantain ja sunnuntain? Pyörittelen varmaan peukaloita ja hypin seinille, ku ei oo kalenterissa yhtäkään merkintää.

Nyt hyvänyönsuukot täältä kaikille, palataan taas.

♥: Elli

But at least I got my friends

Viime perjantaisten uutisten jälkeen päätettiin tyttöjen kanssa vähän nollata lauantaina. Mulla ainakin oli hauskaa, kiitos ja anteeksi vaan kaikille, jotka saattoivat olla näkemässä. Paitsi sinä yksi ihana lukija piristit kyllä iltaani vielä entisestään, oli huikea törmääminen!

Onneks mulla on nää tytöt ♥ 

Päivät ovat menneet todellista vuoristorataa ylös ja alas. Vaikka täytän tuntini töillä ja ihanilla ihmisillä, saatan silti huomata yhtäkkiä, että kyyneleet kihoavat silmiini täysin ilman ennakkovaroituksia. Aika kiusallista, mutta annan itselleni luvan siihen. Lujalla tahdonvoimalla saan kuitenkin pidettyä alkavat surkupeppu-kohtaukset kurissa silloin, kun olen liikenteessä. Kotona taasen on liian hiljaista, jotta voisin sulkea syövän pois mielestäni kokonaan. Silloin se paljon puhuttu herra Pelko vyöryy jälleen päälleni, ja sen selättäminen vaatii enemmän kikkakolmosia. 

Onko kellään ideoita, miten saisin lievennettyä niitä ahdistuskohtauksia ollessani yksin? Vaikka uusi, oma kotini onkin maailman ihanin ja söpöin pieni yksiö, sen seinät tuntuvat turhan usein kaatuvan niskaani. Ei riitä miun haba pitämään niitä pystyssä.

Tekee mieli mysliä. Olipa hyvä, että kävin viikonloppuna kaupassa. Nyt harmittas, jos sitä ei oiskaan kaapissa. Heippa.

♥: Elli

Hipvitunhei

"Pohjois-Karjalan keskussairaalasta saatu vertailukuvat. Heinäkuun kuvaa verrattu näihin. Etumediastinumin (suomeksi välikarsina) lymfoomasta (imukudossyöpä) jäljellä vain vähäistä jätettä ja oikean kaulan alaosan imusolmuke on pienentynyt normaalikokoon. Tammikuun kuviin verrattuna vasemmalla kilpirauhasen vieressä 1,1 cm läpimittainen pyöreä solmuke, joka hieman pulleampi ja tiiviimpi kuin tammikuussa 2013. Myös molemmissa kainaloissa useita normaalin kokoisia, mutta vähän aiempaa suurempia imusolmukkeita. Mahdollisesti kyseessä reaktiiviset (vastavaikutukselliset) imusolmukkeet. Seurantalinja. Uusi vartalon TT-kuvaus lokakuussa, kuvan jälkeen vastaanotolle. Jos tulee aiemmin jotain erityisiä oireita, ottakaa yhteyttä."

Kuolemanpelko. Se iskee aina yhtä yllättäen, ja tuskin koskaan tuun tottumaan siihen. Antakaa pliis mun pysyä terveenä, mä en halua että tätä kaikkea viedään multa pois taas. Ja tuokaa mulle niitä sanoja, joilla voin kuvailla mitä ajattelen. En nimittäin saa sanaa suustani - pelko painaa rintaa niin, että tarvitsen kaiken keskittymiseni hengittämiseen. Tiedättekö tunteen? Toivon koko pienestä sydämestäni, että ette.

Mä VIHAAN pelätä kuolemaa 19-vuotiaana, vihasin sitä jo kaksi vuotta sitten sairastuessani. Tää ei oo oikein, mä ja mun läheiset ei ansaita tätä jatkuvaa olotilaa. Tai antakaa mun kärsiä, ihan sama. Niin kauan kun läheisiini ei satu minun takiani, kestän kyllä. Äiti rakas, oon niin pahoillani että sairastuin. En halua tuottaa huolta.

Mä en oo varmaan koskaan toivonut mitään näin paljoa. Hyvä jumala tai korkeampi taho kuka oletkaan, älä anna syövän uusiutua.

♥: Elli

Ja jälleen kerran mä lasken päiviä sairaalareissua varten.

Jakaa tämän hetken sinun kanssasi

Haluan ihan ekana kiittää teitä kommenteista edelliseen postaukseeni, ne ovat olleet ihania! Ette uskokaan, kuinka paljon saan niistä voimaa. Kiitos ♥

Ajattelin tulla näin yön pikkutunteina kertomaan ensimmäisestä viikostani uudessa työpaikassa. Eli viisi päivää tennishallin kassalla ovat nyt takanapäin, ja ainakin tähän mennessä olen tykännyt kovasti. Työ on aivan erilaista kuin Mäkissä, mutta lapsenomainen luonteeni kaipaakin alituisesti uusia virikkeitä ja haasteita. Mulla on suuri motivaatio oppia uutta ja siksi olenkin hirvittävän (ehkä jopa vähän säälittävän) innoissani tästä.

Tennis on lajina lähellä sydäntäni, joten on upeaa päästä tekemään töitä sen parissa. Ikävöin kyllä työkavereitani Mäkissä, mutta onneksi näen heitä aina viikonloppuisin, kun käyn tekemässä pari vuoroa siellä. Työtunteja siis riittää välillä jopa enemmän kuin vuorokaudessa tai viikossa olisi aikaa, mutta en valita! Tätä varten mie tän välivuoden halusinkin pitää, riehua ja reissata ehtii myöhemminkin.

Joensuuhun mulla on vähän ikävä, lähinnä ihmisiä siellä. Hassu tunne myös, kun 13 kouluvuoden jälkeen mun ei nyt syksyllä tarvinnutkaan marssia kirjojen pariin. Ihan kuin jotain olennaista puuttuisi?

Kirjoitin teille tästä muistaakseni viimekin vuonna, mutta nää ekat kirpakat syyspäivät tuovat mulle elävästi mieleen ne hetket, kun sain diagnoosin. Mulla oli tapana tehdä niitä monen tunnin kävelylenkkejä ja vain pohtia sairastumistani. Pelätä ehkä vähän tulevaa, mutta yrittäen samalla nauttia kesän viimeisistä auringonsäteistä ja ruskaantuvista puista.

Ihmismieli on tosi jännä. Miten tietynlainen ilmasto voikaan palauttaa jotkut fiilikset niin vahvasti mieleen?

Nyt meen hammaspyykin kautta moikkaamaan nukkumattia ja aamulla virkeänä lenkille. Gonatt alla!

♥: Elli

If you chose life, you know what the fear is like

Ennen postauksen lukemista, pyydän teitä miettimään, mitä näette alla olevissa viidessä kuvassa.

 

 Arvelen, että näette ehkä paljon hymyä, iloa ja hellyyttä. Kenties myös ystävyyttä ja sisaruutta. Jos olisin joku muu kuin kuvissa esiintyvä tyttö, sanoisin, että kuvien tunnelmien perusteella hän nauttii elämästään täysin rinnoin. Tyttö on energinen ja menevä pakkaus, talloo turhat huolet ja murheet jalkoihinsa jättäen vain hyväntuulen aallon jälkeensä.

Sellainen minä haluaisin olla. Tuoda ihmisille lämpöä päivään, saada niitä suupieliä edes vähän kohti korvia. Luullakseni onnistun tavoitteessani silloin tällöin - ainakin töissä roolini on olla työpaikan yleinen narri. Pohjoiskarjalaisella murteellani saattaa toki olla vaikutusta asiaan, se kun kuulemma kuulostaa näiden helsinkiläisten korviin sangen pöhköltä. Mutta katsoessani noita viittä kuvaa, en kuitenkaan näe sitä ilopilleriä, jonka niissä toivoisin näkeväni.

Sen sijaan ensimmäisessä kuvassa näen tytön, joka hetkeä aiemmin on yrittänyt selittää englanniksi koulunsa vaihto-oppilaille, että sairastaa tautia nimeltä Hodgkinin lymfooma ja että hoidot alkavat pian. Tuon pyöreän pöydän ääressä laitoin Google translatoriin sanan "imusolmuke" ja pyysin kääntämään sen englanniksi. Lymph node. Seuraavan haasteen muistan olleen se, että mietin kuinka "lymph node" lausutaan oikeaoppisesti. Toinen vaihtareista kysyi hiljaa, kuolenko minä.

Seuraavassa kuvassa näen ystävieni järjestämät rantabileet keskellä pimeintä kaamosta. Puimme päähämme sombrerot ja tanssimme vain shortsit ja bikinien yläosa päällämme ympäri olohuonetta, Bailandon tahtiin tietysti. Nauroin alkuillan ajan, mutta jo ennen yhtätoista soitin kyydin kotiin. Autossa poskiani pitkin valuivat puhtaat surun kyyneleet ja isä oli hämillään. Mitä on sattunut, miksi olen allapäin. Kotona äiti otti kainaloon ja lohdutti. Minun piti muistaa, että kaikki on väliaikaista. Hirveintä oli, että se väliaikaisuus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan.

Keskimmäisessä otoksessa hymyilen, vaikka olin juuri nyyhkyttänyt tunnin tippuvien hiusteni takia. Näettekö haituvat rinnuksillani? Niinpä, tuskin kovin moni olisi niitä huomannut. Mutta minä näen vain ne - kuinka vaaleat hiukset erottuvatkin tummasta paidasta niin hyvin! Kuvanottoaamuna meinasin jäädä pois koulusta kokonaan, sillä näytin mielestäni liian vastenmieliseltä. Edellisiltana olin repinyt tukastani irti nyrkkini kokoisia takkuja, koska hiuksista oli hävinnyt kaikki joustavuus ja sileys sytostaattien myötä. Takut eivät olleet selvinneet edes suihkussa, saatika sitten harjalla. Ainoa vaihtoehto oli ollut riuhtoa ne pois. Aamulla olin herännyt tyynyliina täynnä lisää irronneita hiuksia. Niitä oli joka paikassa. Matikantunnilla nypimme kaverin kanssa hapsuja päästäni ja katselin vaitonaisena niiden leijailua pulpetin jalkoihin. Voi siivooja-raukkaa, siitä irtohiusten määrästä olisi saanut tehtyä vaikka linnunpesän.

Neljäs kuva on otettu siskoni syntymäpäivänä. Syntymäpäiväthän ovat perinteisesti iloinen juhla, eikö niin. Ei minulle, ei sinä syksynä. Vaikka tiesin, että vieraslistalla oli vain läheisiäni, jännitin. Kerran vedin jo peruukin päähän, mutta heitin sen sitten pois. Minulla ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta käyttää sitä edes sukulaisteni edessä. Peruukin aika ei ollut vielä. Yritin panostaa silmien meikkaukseen ja koruihin näyttääkseni hyvältä. Sitä mukaa kun levitin maskaraa ripsiin, ne varisivat kylppärin pöydälle. Maskara osoittautui muutenkin turhaksi, koska ripsiä kohdanneen sukupuuton myötä ne vähäisimmätkin meikin rippeet huuhtoutuivat tulvan mukana pois. Sitä tulvaa kai myös itkupaniikkikohtaukseksi kutsutaan. Nousin ylös sieltä vessan lattialta ja pesin naamani uudelleen. Päätin, etten pilaa siskoni synttäreitä ja menin yläkertaan halimaan pikkuveljeä, joka muuten oli silloin ja on edelleen maailman söpöin pakkaus. Otettiin valokuvia ja jälleen kerran yritin olla iloinen. Näkyykö kuvasta väkinäisyys?

Viimeinen kuva on vuodenvaihteesta. Pian elettäisiin vuotta 2012 ja juhlittaisiin ikäluokkamme täysi-ikäistymistä. Pirskeet olivat isot ja siellä oli paljon minulle tuntematonta porukkaa. Vaikka kuinka yritin sulautua joukkoon, syöpä ei antanut minulle sitä mahdollisuutta. Muut olivat humalassa, minä selvinpäin. Muut olivat terveitä, minä sairas. Muut olivat itsevarmoja, minä kuljin seiniä pitkin. Erityisen ahdistavana koin ventovieraiden katseet, jotka nekin saattoivat olla täysin oman pääni tuotosta. Mutta tuosta illasta muistan lähinnä sekä ulkopuolisuuden ja - nyt minä sen oikean sanan keksin - alemmuuden tunteen. Sen, etten ole mitään verrattuna muihin. Kauniit ja elinvoimaiset vastaan yksi pienenpieni syöpäpotilas. Lienee sanomattakin selvää, että itsetuntoni oli hyvän matkaa pakkasen puolella.

Seuraavalla viikolla laitoin peruukin päähän kouluun. Sen taakse oli helppo verhoutua.

•  •  •

En tiedä, mikä tän tekstin pointti yrittää olla. Ehkä se, ettei koskaan voi nähdä päällepäin, mitä toinen käy läpi. Että niiden pepsodent-hymyjenkin kantajilla on elämässään vaikeita kausia. Minä tulkitsen ylläolevat kuvat eri tavalla kuin te, ja erehdyn itsekin usein olettamaan, että positiivarilta vaikuttavalla ystävällä olisi kaikki juurikin niin hyvin. Liian harvoin muistan kysyä, mitä heille todellisuudessa kuuluu. Haluan tehdä siihen muutoksen.

 Aika on ehtinyt osittain jo parantaa syövän aiheuttamia haavojani (excellent, jatka vain samaa tahtia, mr. Aika), mutta kuvien katselu ja selailu palauttavat ne kaikista kipeimmät muistot pintaan. Kuinka todella tunsin olevani mitätön muiden edessä ja kuinka paljon inhosinkaan itseäni. Ja arvatkaa mitä, se tunne palaa ajoittain yhä minuun. Silloin kirjoitan, mutta yleensä vain itselleni. Tänään teen poikkeuksen, ja avaan sydäntäni julkisesti.

Enkä loppujen lopuksi edes tiedä, kuinka todella pukea kaikki nämä ajatukset aakkosten muotoon! Se on niin turhauttavaa. Mulla on vielä paljon opittavaa. Haluan oppia käsittelemään tunteitani niin, että myös muut ymmärtävät, mitä ajan takaa. Tämä postaus on joillekin teistä vain sanahelinää ja joutavaa löpinää, mutta vuosien päästä näitä fiiliksiä lukiessani ymmärrän ehkä jälleen jotain uutta itsestäni. Niin käy nytkin, kun käyn läpi kahden vuoden takaisia blogimerkintöjäni. Olin niissä lapsi ja sinisilmäinen, välillä on vaikeuksia jopa tunnistaa itseäni tekstien kirjoittajaksi. Samalla kuitenkin tiedän 110% varmaksi, että minä se olen. Minä olen ne tunteet raapustanut ylös täysin rehellisesti, juuri sillä hetkellä olen ajatellut noin. Sairaalasta, työpöydän äärestä, koulusta. Itkua tihrustaen, omille jutuilleni höröttäen tai peläten.

Ja vaikka vanhat postaukseni kuinka hävettäisivät ja ihmetyttäisivät minua nyt, tiedostan ensimmäistä kertaa kunnolla, että olen kasvanut henkisesti aivan hirvittävän määrän syövän myötä. Kun vertaan ensimmäisen kuvan likkaa tähän pörröpäähän, joka läppäri sylissään naputtelee kiivaasti kirjaimia ruudulle, tiedän, että minusta on kasvanut ihan hyvä ihminen. Ei lähelläkään täydellistä (kukaan ei ole), mutta sitä en haluaisikaan. Täydellisyys on pelottavaa, vaikka usein niissä alemmuudenpuuskissani pidänkin kaikkia muita tämän universumin asukkeja aivan täydellisyyksinä itseni rinnalla. Blogini kertoo minulle kuitenkin sen, että tarpeen tullen osaan olla vahva, jos haluan. Voi kunpa selailisin tätä useammin, niin muistaisin sen itsekin.

Joskus on vaan pakko kirjoittaa.

♥: Elli

NEW WAY HOME

 Meikäläisen elämässä tapahtuu jälleen! Mietin tossa yks päivä, että pitäsköhän hidastaa vähän tahtia. Hetken aikaa asiaa pohdittuani totesin, etten todellakaan aio nyt rauhoittua. Tällä kertaa uudet tuulet puhaltavat Helsingin puolelta - muutin alkuviikosta Vantaalta tänne nykyiseen kämppääni. Kaaos on ollut järisyttävä, hei ihan oikeesti mistä nää kaikki vaatteet esimerkiks tulee? Viskaan kohta koko vaatekaappini sisällön ikkunasta ulos (lukuunottamatta mustia denimeitä ja paria hupparia. luottocombo u know!) ja pistän pystyyn ihka-aidon pihakirppiksen. Viekää kaikki pois, niin säästyn noiden pahvilaatikoiden ja jätesäkkien purkamiselta.

Pistän kuvia tulemaan uudesta kotikolostani heti, kunhan saan aikaiseksi ostettua muun muassa matot ja pari muuta pikkujuttua vielä. Haluan esitellä teille vain ehdan kokonaisuuden :-) Olen nukkunut täällä yhden yön vasta, mutta tää tuntuu jo ihan omalta. Hyvän asunnon merkki siis? Rakastan tätä ympäristöä, lähellä on paljon nurmikenttiä, juoksulenkkejä, tenniskenttiä (!!) ja vesistön äärelle pääsee hetkessä. En aio kertoa tarkempaa sijaintiani, mutta totean vain, että äskeisen iltalenkin perusteella sanonta "heaven is a place on earth" pitää todellakin paikkaansa! Kaltaiselleni maalaisjuntille Tikkurilan vilkkaimman tien varrella asuminen oli turhan meluista, joten tämän uuden asuinalueen rauha ja hiljaisuus on kovin tervetullutta.

Aloitan maanantaina uudessa työpaikassa, ja minua jännittää niin paljon, että masussa kipristelee. Oon superinnoissani, mutta toisaalta myös vähän pelokas. Entä jos en opi uuden työn saloja hetkessä ja kahden viikon harjoittelujakso ei riitäkään? Kyseessä on kuitenkin täysin erilainen työ kuin Mäkkärissä. Tässä joudun ottamaan hurjasti enemmän vastuuta ja toimimaan itsenäisesti. Noh, ehkä se siitä lutviutuu. Tuntuu, että mulla on niin paljon kaikkea uutta elämässäni, etten välillä tiiä, että mistä sitä kohkaisi eniten.

Nyt meen nostamaan nää levottomat kinttuni  kattoa kohti, koska silmäluomet alkaa lupsua kiinni. Silitin viime yönä vielä aamukahdelta verhoja ja nousin kuitenkin jo kahdeksan aikaan takaisin touhuamaan, joten ehkä se on ihan selitettävissä. Huomenna suunnitelmissa on vierailla Kodin1:ssä kivojen mattojen toivossa ja sittemmin treffata ystävää keskustassa. Toivottavasti ois hyvä sää!

Piristävää viikonloppua kaikille,

♥: Elli

I can't tell where the journey will end, but I know where it starts

Täällä sitä ollaan ja porskutetaan eteenpäin. Pahoittelen, etten oo oikeesti ehtinyt kirjoitella teille kuvausten tuloksista - oon ollut reissussa ja töissä kaiken aikaa, ja kone on pysynyt visusti kiinni. Tosiaan miulla piti olla maanantaina soittoaika sairaalalta, mutta jostain kumman syystä heillä ei ollut numeroani (?) rekisterissä, joten puhelinyhteyttä ei saatu missään vaiheessa. Soitin kolme kertaa perään, mutta lääkäri ei kertaakaan ollut paikalla tai tavoitettavissa. 

Keskiviikkona postiluukusta tipahti lääkärin antama lausunto, jonka suomennettuani (ihan oikeesti ei niitä hienostosanoja ymmärrä ilman sivistyssanakirjaa) tulkitsin sen niin, että kaulalla on jotain, mutta vielä ei tiedetä mitä. Välikarsina-alue sen sijaan on ennallaan eli siellä näkyy yhä ne jäännöskasvaimet, jotka eivät onneksi ole aktiivisia. Kaulan turvonneita imusolmukkeita epäillään lausunnossa tilapäisen infektion aiheuttamiksi, mutta Meilahti oli varmuuden varalta tilannut vanhat tt-kuvani Pohjois-Karjalan keskussairaalasta vertailtaviksi. Siitä tulee käsittääkseni lausunto myöhemmin kotiin.

Nuo kuvaukset sattuivat tosi huonoon saumaan viime viikolla, koska olin niin kipeä muuten. Verikokeissa tulehdusarvot huitelivat pilvissä asti, joten niistäkään on vaikea sanoa, että onko syöpä uusiutunut vai ei. Lausunnon mukaan akuuttia pelkoa uusiutumisesta ei kuitenkaan ole, mutta syyskuun kontrolliaika pidetään yhä voimassa, jotta tilannetta voidaan seurata.

En oikein tiedä, mitä ajatella. Tavallaan oon helpottunut, että en oo kuolemassa syöpään ainakaan ihan heti, mutta toisaalta mieltäni jäytää edelleen pelko uusiutumisesta. Entä jos kaulan imusolmukkeet eivät olleetkaan kurkunpään tulehduksen seurausta, vaan merkki syövästä? Tuntuu, ettei kuvauksista ollut tuon tyhmän infektion takia yhtään mitään hyötyä. Uudestaan minua ei voida kuvata, koska säteilyn määrä on niin suuri. Ä r s y t t ä ä. 

Yritän nyt boostata itteeni taas semmoseen go with the flow -mielentilaan. Että annan mennä vaan, jatkan elämää ja unohdan koko syövän. Yrittäisin ajatella niin, että syöpä on taaksejäänyttä eikä vaikuta arkeeni enää. Se ei vaan oo kovin helppoa! Mulla on sydän sykkyrällä rakkaan ystäväni vuoksi, jolla uusiutui Hodgkin muutama viikko sitten. Toisella, myöskin Hodgkinin sairastaneella ystävälläni, on löytynyt jälleen patti kaulalta. Joka puolella puhutaan syövästä ja tuntuu, että mulla ihan tahtomattanikin kiinnittyy aina huomio kaikkiin uutisiin/mainoksiin/keskusteluihin yms, joissa käsitellään syöpää. Ois niin kiva vaan unohtaa joskus kaikki se, mitä on kokenut. Olla vaan se sama huoleton Elli, joka olin ennen sairastumstani. Hemmetti.

Onneks mulla on maailman parhaat tukijoukot messissä. On perhe, sukulaiset, ystävät, te blogin lukijat, työkaverit ja kohtalontoverit. Kiitos, olette tärkeitä ♥ Blogiani pyydettiin muuten mukaan Indiedays Inspiration -konseptiin, mutta kieltäydyin kunniasta. It Was Supposed To Be Just A Normal Lymph Node on blogi, josta häviää sen merkitys, jos se kaupallistuu ja sivuille ilmestyy mainoksia. En myöskään osaa kirjoittaa kampanjapostauksia. Tykkään tästä tälläisenä kuin tämä nyt on. Blogini aihe on myös suht henkilökohtainen, joten suuremmat kävijämäärät ehkä jopa pelottaisivat minua, vaikka syövästäni olen aina avoimesti puhunutkin. En vaan halua, että tästä häviää tämä "päiväkirjamaisuus" - se, minkä takia blogin melkein kaksi vuotta sitten perustinkin.

Nyt lähen töihin loppupäiväksi. Palataan!


♥: Elli

Viimeistä viedään

... teinivuotta nimittäin! Tää vanhus on nyt sit virallisesti 19-vuotias ja olo on taas astetta sivistyneempi. Tai sitten ei. Millonhan se "aikuistuminen" oikein tapahtuu? Tajuaako sen jotenkin kuin taikaiskusta, että ei perkele se on menoa nyt? Ainakin tällä hetkellä mulla on yhtä aikuinen olo kuin 10-vuotiaana ja esim. päätöstenteot vaikeutuu kerta toisensa jälkeen. Ihan tyhmää kasvaa isoksi ja tajuta, mitä vastuun määrää sitä harteillaan kantaakaan.

Nojoo, istuttiin Johannan kanssa eilen Kaisaniemessä iltaa kuin siideripissikset konsanaan (se siitä aikuistumisesta sitten..) ja nautittiin auringonlaskusta. Piti ottaa vähän iisimmin, koska oon vielä pahasti toipilas ja jälkitaudit ehkä vähiten himottas tällä hetkellä.

Mulla on tällä hetkellä poikkeuksellisesti vaan kaks (2) asiaa, joita panikoida: huominen lääkärin soitto ja tämäniltaiset treffit. Ihan oikeesti, en mä osaa käydä treffeillä. Ei ihan sitä vahvinta alaa niinsanotusti... Wish me luck! :|

Kivaa sunnuntaita teille,

♥: Elli

So tired of being sick and tired

En tiiä mistä minuu taas rangaistaan, mutta täällä sitä kärvistellään välikorvien tulehduksien (kummassakin korvassa samaan aikaan, oi kyllä) SEKÄ kurkunpään tulehduksen kourissa. Sain elämäni ensimmäisen kerran saikkua tiistaina ja huomenna on haettava lisää, koska en todellakaan oo vielä työkuntoinen. Tuun hulluks ihan kohta, oon vaan nukkunu kaikki päivät ja kyhjöttäny sohvalla peiton alla. Tänään edistyin ja siirryin kolmen metrin päähän parvekkeelle lepäämään. Ei oo ollenkaan miun tapasta tää! Niin se kai menee, että duracell saadaan rauhoittumaan vain radikaalein keinoin.

Tosiaan mikään ruoka ei mee alas, ja suu on ihan rutikuiva koska en halua nieleskellä, sillä se sattuu aivan hemmetisti. Oon viimeks syöny pureskeltavaa ruokaa maanantaiaamuna, ja sen kyllä huomaa. Sen jälkeen oon saanu popsittua vain jugurtin ja yhden piltin. Ja jätskin. Että ei varmaan ihmekään, että vessaan mennessä pitää ottaa seinistä tukea, koska silmissä sumenee.

Eilen kävin Meilahdessa tietokonetomografiakuvauksissa. Kuvaukset menivät hyvin, ja nyt vaan jännitetään maanantaita ja lääkärin soittoa. Voin vaan kuvitella, miten lääkäri säikähtää mun tulehdusarvoja (ne on siis ihan katossa näiden muiden tautien takia nyt), mutta täytynee selittää hänelle sitten puhelimitse, että olin kipeä labroja antaessani.

Näin viime yönä painajaista siitä, kuinka maanantaina olen töissä ja saan kuulla syöpäni uusiutuneen. Lyhistyn unessa breikkihuoneemme nurkkaan ja itken aivan hillittömästi, revin hiuksiani ja kiroan sitä, miksi niiden ei anneta kasvaa rauhassa takaisin vaan ne tippuvat uudelleen ja koko projekti alkaa alusta. Unessa oli vahvasti läsnä pelko kuolemasta, pelko siitä etten koskaan enää parane. Pelko Hodgkinin kroonistumisesta ja siitä, että kuljen koko loppuelämäni sana "SYÖPÄ" hakattuna otsaani. Heräsin kylmään hikeen ja painoin pään takaisin tyynyyn lähettäen samalla hartaan toiveen jonnekin korkeuksiin, että uneni ei kävisi toteen.

Täytän ylihuomenna 19. En käsitä mihin tää aika vierii... Tässä vaiheessa uskallan paljastaa teille, että jätän elokuun puolivälistä lähtien Mäkkärissä työskentelyn vähemmälle (en lopeta kokonaan kuitenkaan), ja siirryn yhteen tenniskeskukseen töihin. Sain sieltä tosiaan vakituisen kokopäivätyön ja oon tosi innoissani, vaikka olen viihtynyt myös Mäkissä paremmin kuin hyvin. Tennis on kuitenkin niin lähellä sydäntäni taustani takia, joten on ihan mieletöntä päästä tekemään töitä sen parissa. Työnkuvaani kuuluu siis vastaanotossa toimiminen ja tenniskaupan pyörittäminen. En malttais odottaa!

Nojoo, jokohan siinä ois tarpeeksi päivitystä tänne bloginkin puolelle. Tosiaan maanantaita odotan kauhulla, mutta muuten sujuu ihan hyvin. Vielä kun saisin huomenna tarpeeksi vahvat lääkkeet näihin tulehduksiin, niin voisin nauttia synttäripäivästäkin vaikkapa istuma-asennossa (!!) Alkaa selkä nimittäin krampata tästä liiasta nukkumisesta. Anteeksi ankea kuvaton postaus, mutta voin aikuisten oikeasti vannoa, ettette halua nähdä kuvia minusta juuri nyt.. :)

Laters!

♥: Elli

HAPPY ISLAND ROCK

Terkkuja täältä aurinkoisesta Joensuusta ja Ilosaarirockista!! Koko viikonloppu on festaroitu ahkerasti ja vielä pitäs tämä päivä jaksaa. Huomenna aamulla sitte takasin kohti Helsinkiä ja 8h työvuoroa, oh no...

En ehi jäähä turinoimaan tähän nyt pidemmäksi aikaa, koska näytän vielä vähän keskeneräiseltä ja kohta pitäs olla jo menossa. Tulkaa ihmeessä moikkaamaan, jos satutte bongaamaan miut ihmisvilinästä! Muutama teitä on käynytkin jo nykäisemässä hihasta, ihanaa :)

Mie vaan rakastan tätä kaupunkia kesäisin.

♥: Elli

Kuukauden työntekijä!

 "Superiloinen Elina tuo vuoroon tullessaan hyvän mielen myös kaikille työkavereilleen. Tarmokkaana Joensuun tyttönä hän on ottanut uudet työasemat innolla vastaan ja suoriutunut niistä erittäin hyvin. Kiitos Elina työpanoksestasi! Palkintona saat 50e palkkaan tai unelmalistat."

Lienee sanomattakin selvää, että oon tosi otettu moisesta kunniamaininnasta. Oon ollu kuitenkin suht vähän aikaa tuolla töissä, joten on ihana saada tämmöistä palautetta ja tietää onnistuneensa edes jossakin. Rakastan mun työkavereitani ja työtäni, koska saan höpötellä asiakkaiden kanssa ja yrittää tehdä niinkin arkisesta hetkestä kuin ruokailusta hauskan ja miellyttävän tapahtuman. Kiitos pomot! :)

Ja sitten asiasta kolmanteen taas: kattokaa tätä tukkaa, ihan oikeesti. Ensimmäinen kuva on tasan vuoden takainen, toinen hetki sitten otettu. En ois IKINÄ uskonu, että hiukset kasvaa näin nopeesti takaisin. Ottaen huomioon, että pehkoani on leikattu kolmesti nyt vuoden aikana, tää on tosi pitkä.

Ja vaikka itestäni tuntuu aina välillä siltä, ettei tukka kasva ollenkaan tai kasvaa todella hitaasti, niin vanhoja kuvia kattelemalla sen todellisuuden huomaa.

Illalla saan ihanan serkkutytön tänne kylään viikonlopuksi ja meillä on vaikka mitä suunnitelmia tiedossa! Nyt lähen kuitenkin metsästämään housut jalkaani jostakin, koska A on hetken päästä tässä ja lähetään käymään kaupoilla ennen kuin se heittää miut töihin. Tämän kaiken kivan lisäksi ulkona paistaa aurinko, joten tän päivän hyvä mieli on taattu!

Pusuja kaikille,

♥: Elli

Mä viheltelen vaan

Mulla kävi hyvä tsägä ja sain juhannusviikonlopun töistä vapaaksi. Lähettiin viettämään tuota keskikesän juhlaa samaan paikkaan missä viimekin vuonna oltiin, eli pieneen ruotsinkieliseen kylään nimeltä Fagervik. Iso porukka, hyvää ruokaa, saunomista ja pitkiä yöunia - varsin perinteinen juhannussetti siis. Överikännejä ei tosin vedetty, vaan parin punkkulasillisen voimilla mentiin ja se riitti.

 Ehdin onnekseni käväistä myös kotona Joensuussa muutaman päivän ajan. Olikin ehtinyt äiti-ikävä yltyä jo ihan liian suureksi. Onko normaalia, että nautin täysillä itsenäisestä elämästä, mutta minua alkaa suurinpiirtein itkettää aina kun muistan, miten kaukana ne mun elämäni tärkeimmät ihmiset on? Että mä en voi vaan hautautua äitin kainaloon sillä hetkellä, ku tarve olisi. Pitää olla vahva ja kestää yksin. Tai vaihtoehtoisesti soittaa äitille kivoja yhyy-haluun-kotiin-tulkaa-hakemaan-minut-pois-täältä -puheluita.

 Viime viikonloppuna olin partioleirillä Tampereen lähellä. Oli ihan huippu viikonloppu! Podin jäätävää väsymystä hirveen työputken ja todella vähiin jääneen levon takia, mutta onneksi parhaassa seurassa myös tommoset pikkuseikat jää unholaan. En oo hetkeäkään katunut partioharrastuksen aloittamista pienenä, ja oon superkiitollinen kaikista niistä tiedoista ja taidoista, joita se on mulle opettanut. Puhumattakaan läheisistä ystävistä, ainutkertaisista hetkistä ja mieleenpainuvista kokemuksista. Ei niitä vaan voi korvata mikään. Erä-Elli mie oon, ja hirveen ylpee siitä :)

Nyt yritän kiskoo naamaani jotain ruokaa ja lähteä sen jälkeen käymään Helsingissä. Illalla ois vielä työvuorokin ja vähän poikkeuksellinen sellainen - saan nimittäin vetää pikkulapsille mäkkärisynttärit! Jee. Oonko muuten ainoa, jolle tuottaa syöminen vaikeuksia näin kesäisin? Tuntuu, ettei oikeen mikään uppoa alas. Ei varsinkaan kuuma ruoka. Pakko ois kuitenkin jotain syödä, että jaksaa.

Sain muuten sitä kontrolliaikaa aikaistettua. Mulla on lääkärin tapaaminen ens maanantaina eli 6 päivän päästä, apua. Nyt niitä peukkuja pystyyn miun puolesta, joohan?

♥: Elli



Johanna darling, you're my best friend

Ihan järjetön ilta takana taas, vatsalihaksiin sattuu liiasta nauramisesta ja ääni teki katoamistempun jälleen. Mietittiin aamuyöllä kotiuduttuamme, että onkohan nää niitä hetkiä, mitä me muistellaan vanhempana. Kun sai vaan olla nuori ja kauniskin, tanssia vaan ja elää täysillä siinä hetkessä. Revetä hysteeriseen kikatukseen, kun kesken pojan pussaamisen alkaa vuotaa verta nenästä, tai hyvällä omallatunnolla napsia Instagram-kuvia baarin vessassa.

On hyvä tunne, kun ei oo sitoutunut yhteenkään paikkaan, ihmiseen eikä aikaan - mä nautin suunnattomasti tästä vapaudesta ja extemporeilusta. Meen minne jalat vie ja luotan vaan siihen, että elämä kantaa.

♥: Elli