That's real me

Heimoi,

minuu pyydettiin lisäämään tänne blogiin kuva peruukin alla olevista omista hiuksistani. Oikeestaan niitä ei voi kutsua ees hiuksiksi, vaan lähinnä villaksi...


Mainittakoon ensimmäisenä, että vihaan tota peilikuvaani tällä hetkellä niin paljon, etten voi sitä oikein muotoilla sanoiksikaan. Ja äääh minuu alkaa itkettää ku katon tota kuvaa, mut samapa tuo.

Mulla oli aiemmin tosi hyvä itsetunto. Tunsin itteni ihan perusnätiksi eikä mulle ois ollu maailmanloppu esimerkiksi mennä ilman meikkiä kouluun. Olin sinut itteni kanssa, ja hyväksyin ulkonäköni just sellasena ku se oli. Näin ei kuitenkaan ollu aina ollu, vaan olin käyny pitkän henkisen prosessin pääni sisällä ennen kuin saavutin tuon hyvän itseluottamuksen tason.

Nyt, neljän kuukauden sytostaattien ja muutaman sädehoitokerran jälkeen, musta tuntuu että oon taas ihan alkumetreillä. Päässä pyörii ennen ihan tuntemattomia paniikinomaisia lauseita kuten "huomaakohan noi, että sairastan", "voisinpa vaa vetästä lökärit jalkaan ja lähtee kouluun ilman sitä ainaista laittautumisrumbaa" ja "miks hitossa mun pitää olla näin pinnallinen että välitän siitä miltä ulkoisesti näytän, kyllä mun pitäs olla sen verra fiksu etten antas niiden ahdistaa mua".

Jotkut teistä ehkä tietää sen tunteen, kun kaikki se mistä sua on kehuttu koko elinikäs, viedäänkin yhtäkkiä pois. Miulla oli paksu, luonnontaipuisa tukka sekä räpsyripset. Sit kohta niitä ei enää ookaan, vaan ne on menneet muualle. Siitä tulee vähän... ehkä sellanen tyhjä ja ontto olo? Mitä musta jää jäljelle, kun ne ulkoiset kehutut puolet ei enää olekaan mun tukena selviimässä täällä nykyajan pinnallisessa maailmassa? Kaikkihan sen tietää, että se ulkonäkö vaikuttaa esim. työpaikan saantiin enemmän kuin mitä annetaan ymmärtää.

Kun suihkun jälkeen katon itteeni peilistä, en tunnista sitä ihmistä siellä. Se, joka sieltä katsoo on joku ihan vieras. Sillä muukalaisella ei oo hiuksia päälaella, ja niskassa olevat haituvat ei näytä kuuluvan sinne, vaan ne näyttää just siltä että ne on säälistä jätetty leikkaamatta. Ketä se luulee huijaavansa, ajelis vaan kaikki samantien pois. Tyhmä tyttö.

Miusta tuntuu, etten vaan yksinkertaisesti jaksa käydä sitä samaa itsetunnonkasvatusruljanssia läpi. Mun sisintä värisyttää kun vaan ajattelenkin mitä kaikkea mun on tehtävä että voin tuntee oloni yhtä tasapainoiseksi kuin aiemmin.

Mun pitää oppii hyväksyy se, että oon sairastanu syövän (tai siis sairastan yhä, mutta toivottavasti en enää kolmen viikon päästä).

Mun pitää sisäistää se karu tosiasia, että tää tauti on vaikuttanu minuun sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Mun pitää vaan tajuta, että simppelisti sanottuna en tuu olee enää se sama ihminen ku mitä olin ennen syöpää. En enää näytä tuolta bannerin tytöltä.

Mun pitäs sit vaa löytää se uusi Elina jostakin. Hittoku tietäs vielä, että mistä suunnasta sitä lähtis ettimää, helpottas kummasti sitä alkuun pääsemistä.

Mie tiiän, että moni teistä lukijoista pitää minuu positiivarina ja aina yhtä hyväntuulisena persoonana. Saan jokapäivä aivan mielettömän ihania kommentteja, ja ihan oikeesti voin sanoo että ilman niitä en varmaan luottais itteeni tänkään vertaa. En ois ikinä uskonu, että tää blogi vois kiinnostaa ja herättää teissä ajatuksia näinkin paljon. Kiitos siis siitä.

Mutta palatakseni asiaan, olin vissiin mainitsemassa tuosta positiivisuudestani. Mun perusluonne on aina ollu iloinen ja mielestäni yksi hyvä piirre miussa on se, että pyrin näkemään negatiivisissakin asioissa ne valoisat puolet. Mut vaikka puhun ku papupata, höpötän ja nauran paljon, niin kuten kaikilla meillä niin myös miulla liikkuu välillä ajatuksissani paljon kaikkea muutakin kuin sitä kevyttä läppää.

Miullakin on joskus niitä tosi, tosi huonoja päiviä. Niitä päiviä, kun tekis mieli vaan hautautuu peiton alle ja jäähä talviunille koko loppuelämäksi. Nukkuminen on siitä kivaa, että aina kun nään unia, niin oon niissä samannäköinen kuin ennen syöpää. Niissä unissa oon se minä, joka haluisin olla edelleen! Sit ku herää nii muistaa karun todellisuuden: peruukin, huonontuneen lihaskunnon, turvonneen naaman, heikon itseluottamuksen. Sillon tekis välillä kyl mieli kiljua ihan vaan epäoikeudenmukaisuudesta.

Tiedostan kyllä, että miun ulosanti vaikuttaa rohkeelta ja vahvalta. Mut ihan samalla tavalla myös mie jännitän joskus muiden edessä puheiden pitämistä ja kaikkee muuta sellasta! Monet on kertoneet ihailevansa sitä rentoa tapaa millä esiinnyn, ja joskus miun tekis mieli vaan hiljaa piipittää siihen, että kyl miullaki ne kädet hikoaa ja ääni tuntuu värisevän. :D Toisaalta aina kun pääsen vaikka vetämään jotain tutor-juttuja tms, niin tunnen itteni ihan supernaiseks ja että pystyn iha mihin vaan! Vähä ristiriitasta.

Huolimatta siis niistä satunnaisista huonoista hetkistä niin jostain se positiivisuus aina vaan sit löytyy jälleen. Oon niin sikailonen siitä, että 99% päivistä mulla sujuu hymyillen ja elämästä nauttien! Äiti on varmaan ohjelmoinu muhun syntyessäni jonku Lots Of Laugh-koodin, minkä avulla mie nousen sieltä syvimmästäkin turvesuosta ylös. Vaikkapa sitten sitä hinausauton nosturia hyväksikäyttäen, mutta nousenpahan kuitenkin!!!

Hahahaa miun piti tulla vaan laittaa teille toi kuva mut tästäpä tuliki tällanen avautumispostaus vaihteeksi :D Toivon ettei teille jää kovia traumoja. Saattaa myös olla et tuun katumapäälle huomenna ja poistan koko tekstin, heh. Mut summa summarum, voisin tiivistää tän postauksen sisällön yhteen lauseeseen: adios amigos, syöpä, ei tuu ikävä!

Pusuja.

♥: Elli