Moi!
Oon koko päivän miettiny, mitä päivittäisin tänne blogiin. Mutta kun ei vaan tapahdu mitään, ei muutoksia olotilassa eikä muutenkaan! No okei, eilen oli abipäivät ja kävin yliopistolla kuuntelemassa farmasian, ravitsemustieteiden, psykologian ja pedagogisten alojen esittelyluennot. Noista neljästä minuu ei kiinnosta ku ravitsemustieteet ja kasvatusalat, mutta huvikseni kuuntelin nuo pari muutakin. Oli ehkä virhe mennä noihin esittelyihin - iski nimittäin taas ihan kamala paniikki miun tulevaisuudesta.
Kaikkein omimmalta alalta lukion jälkeen tuntuu ainakin tällä hetkellä tuo ravitsemustiede. Harmi vaan, että pitäis osata vähän kemiaa ja sitähän mie en tunnetusti ymmärrä ollenkaan... Vois ottaa jotain tukiopetustunteja jostain! Tai sit vaan alistun ja käyn ensi vuonna uudestaan lukion kemian 1-kurssin ykkösluokkalaisten kanssa. Noloa.
Koulun jälkeen kiiruhdin sit töihin ja ilta menikin vaan kotosalla. Oon ollu aika väsynyt noitten sytostaattien takia ja nukahtanut joka ilta kuin tukki. Aamulla väsyttää, vaikka oisin vetässy pitkätkin unet. Tänä aamuna kuitenkin pomppasin (tai pikemminkin RAAHAUDUIN ylös sängystä) jo seitsemän maissa, koska puoli 8 pitikin olla jo pirteenä tai vähemmän pirteänä koululla ohjaamassa liikennettä! Oikeesti aamulla tuntu, etten vaan yksinkertaisesti saa silmiä auki. Vaati kaikki liikenevät voimavarat nousta pystyyn vapaa-aamuna tohon aikaan... Oon niin ylpee itestäni, että en lintsannu kyseistä talkoohommaa vaan olin reipas. :D Liikenteen ohjaaminen meni hyvin, eikä aiheutettu yhtään kolaria! Haha. Koululla oli siis jotkut metodimessut, ja autoja oli ainakin 400, joille etsittiin sitten parkkipaikkaa. Oli ihan kiva aamu huolimatta törkeestä väsymyksestä, kannatti herätä!
Kotiin tullessa nukahdin sohvalle ja vedin parin tunnin päiväunet. Tää päivä on taas näitä, kun tuntuu etten saa mitään aikaiseksi. Koko loppupäivän oon nimittäin vaan lahnaillu kotona, tekemättä yhtään mitään. Onpahan ainakin vaihtelua siihen hektiseen arkeen... Meidän piti parin kaverin kanssa lähteä käymään tänään siellä Kuopiossa, mutta ei saatukaan autoa käyttöön, joten reissu peruuntui :(
Miulla on myös pieni kriisi edelleen näitten hiusten kanssa: näitä on niin vähän, että en saa mitään kivoja kampauksia tehtyä. Näitä on kuitenkin vielä sen verran, että kehtaan kulkea ilman peruukkia. Ahdistaa kuitenkin näitten hiusten huonokuntoisuus, ne on ihan kiillottomat ja rapistuneen näköiset. Ja niitä tippuu all the time, joten mitä tehdä? Leikkaanko suosiolla nää nyt jo pois ja pidän peruukkia, kunnes oon saanu kasvatettua kivan poikatukan? Vai yritänkö kärvistellä rumien hiusten kanssa, koska on myös mahdollista ettei nää tipu koko hoitojakson aikana ollenkaan pois. Tavallaan pelottas leikata nää nyt, koska on mahdollisuus että saisin pitää nää haivenet päässä hoidoista huolimatta. Eri asia onkin, haluunko pitää rumia hiuksia. Apua, auttakaa! Mitä ite tekisitte tässä tilanteessa? Kaipaan neuvoja.
Huomenna on yks vuoden odotetuimmista päivistä: joulunavaus keskustassa! Oon ihan pienestä pitäen rakastanut sitä fiilistä, kun ihmiset kokoontuu yhteen, jouluvalot sytytetään ja torilavalla puhuu joulupukki. Oon ehkä vähän lapsenmielinen tässä suhteessa, mutta mun mielestä joulunodotus on vaan niin ihanaa aikaa, ja nuo joulunavajaiset jotenkin antaa mulle sen luvan, että nyt saa oikeesti alkaa hössöttää joulusta! Ihanaa.
Nyt voisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja käydä vähän juoksemassa, ehkä saisin sitä kautta lisää energiaa! Sytostaatit on vieny puhdin jotenkin kokonaan. Mut kyllä tää tästä, pääasia ettei oo paha olo eikä okseta :--) Hyvää loppuviikonloppua kaikille!
Elina
Kuulostaapa aktiiviselta tuo siun elämä muhun verrattuna. Mä olen siis jäänyt töistä sairaslomalle ja hoidan koulua kotoa käsin sen minkä jaksan (lue: tähän mennessä en ollenkaan). Torstaina oli ensimmäiset sytot ja oon ollu aika sippi niiden jälkeen. 12h unia tullu vedeltyä ja päivisin viel parin tunnnin päikkärir. Mutta ihan niinku sanoit niin onni on se ettei okseta! Vähän kuvottaa aina välillä ja koskee mahaan muttei pahempaa.
VastaaPoistaJa mitä noihin hiuksiin tulee niin mä olen yrittänyt kääntää sen niiden lähdön positiiviseksi. Koska ne joka tapauksessa ainakin harvenee niin aion leikata ne sitten pois kun niitä on tarpeeksio lähtenyt. Ainakin vielä uskon niin. Ajattelen asian niin, että sitten kun ne hoitojen jälkeen kasvaa takaisin niin saan ihan uudet värikäsittelemättömät hiukset. Mutta tämähän on vain minun mielipide. Tsemppiä! :)
Mun on vaikea kuvitella sun tilannettas, mutta mitä näin mietin niin pitäisin varmaan omat hiukset vielä, ja katsoisin miten ne pysyy päässä loppuun saakka :-) Löysin sun blogisi sattumalta, vaikutat tosi mukavalta ja vahvalta tytöltä, kaikkea hyvää sinulle ja onnea jatkoon :)!
VastaaPoistaSanja,
VastaaPoistamie oon todennut parhaimmaksi keinoksi viedä ajatukset syövästä pois noudattaa sitä samaa arkirytmiä mikä miulla oli ennen diagnosointiakin :) Kannattaa kokeilla, jos vaan vointi antaa myöten! Kyllähän nää sytot pistää väsyttämään, tiedän tunteen kun oot tosiaan ihan sippi vaikket oo mitään kummempaa tehnykään...
Ja totta, jos vaan ois rohkeutta leikkauttaa nää pois niin lohdutuksena ois tosiaan "uudet" värjäämättömät hiukset! En kyllä enää sen jälkeen värjäisi ollenkaan hiuksia, on inhottavaa olla tässä värjäyskierteessä. Kiitos kommentista, ja tsemppii siulle kans! :)
Anonyymi,
kiitos kehuista! =) Äitikin ehotti, että jos leikkaisin vaikka vaan nää huonot latvat pois, mutta en vielä kokonaan kaljuksi. Saa nähä, mitä teen vai teenkö mittää... :D
mää leikkaisin pois, vaan helppohan mun on sanoa :D mutta jos leikkaamisen plussia ajattelet niin 1) saat ihan uuden lookin koska peruukki, 2) ei tarvitse miettiä onko hiuksia paljon vai vähän, huomaako joku, tippuuko ne tmv ja 3) saat tosiaan ihan freshit, uudet, orkkisväriset hiukset mihin eioo varmasti sorkittu mitään väriaineita eikäoo polteltu kihartimilla tmv ;) ja hei ne kasvaa loppujenlopuksi tosi nopeasti takaisin!
VastaaPoistaHönö,
VastaaPoistanoniinno totta puhut... Monensien hoitojen jälkeen sie leikkasit hiukset pois? Ku mie jotenkin elättelen toivoa että nää pysyis päässä loppuun asti, ollaan kuitenkin jo kohta kuudensissa sytkyissä menossa. Ää, ahdistaa! :D
Moi! Löysin tänä iltana sattumalta siun blogin ja jumituin lukemaan, varmaan jo pari tuntia vierähtänyt! Siulla on tosi ihailtava asenne ja toivotan hirmuisesti onnea taudin kukertamiseen!
VastaaPoistaHalusin kommentoida tuota kemia-asiaa, että sen kyllä oppii, jos tahtoa riittää! Nimittäin ite en lukenu kun pakollisen kurssin lukiossa, enkä ollu kiinnostunu enkä tajunnu siitä mitään, mutta sitten kun päätin haluta lääkikseen, se oli pakko opetella. Nyt oon lääkiksessä, ja kemia on miusta aika helppoa ja jopa hauskaa! Että rohkeesti vaan sen kimppuun :) (Fysiikka onki sitten eri asia..)
Oon muuten itekin Joensuusta. Hassu ajatella että vielä muutama kuukaus sitten asuin Kanervalassa ihan siinä norssin lähellä! Ties vaikka oltas joskus kävelty toisiamme vastaan kadulla.
Ei kun tsemppiä vaan, ja jatka blogin kirjottamista samaan tahtiin!
Moi Sonja!
VastaaPoistaIhanaa, että oot löytäny miun blogin ja mie kiitän hurjasti kehuista ja tsempeistä! (:
Voi ei, ehkä miun pitäs sit vaan vaihtaa asennettani kemiaa kohtaan ja alkaa ajatella sitä ystävänä eikä hirviönä. Oon ihan tosi tosi huono kemiassa, oikeesti (numero on 5) en vaan ymmärrä sitä. Miulla oli huono opettaja koko yläasteen ajan ja lukioon jäi sit vähän huonot pohjat =/ Mut hei huippua kuulla, että kaikki on tästäkin huolimatta mahdollista! Ehkä en heitäkkään unelmiani ravitsemusterapeutin urasta vielä ihan kankkulan kaivoon ton kemian takia...
Ja voi vitsit, tää maa on niin pieni! Hyvinkin mahdollista, että ollaan joskus törmätty :--D Hassua tosiaankin.
Kiitos vielä kivasta kommentista ja hyvää joulunodotusta siulle! :)
voimia sinne! koskettava teksti,eräs kaveri anto linkin..toivon et elämäs muuttuu paremmaksi!
VastaaPoistaKiitos sinulle! Tästä tekstistähän on jo kolmisen vuotta aikaa ja moni asia on muuttunut - parempaan päin onneksi :)
VastaaPoista