the beginning

Tänään sairastuin syöpään.

En tiiä, mitä tästä blogin pitämisestä tulee. Joko saan kirjoittamisesta apua ja keinon purkaa ahdistusta, tai sitten tästä tulee ihan floppi. Anyways, pidän tän blogintapasen suljettuna niin kauan kunnes oon valmis kertomaan koko internetin ihmeelliselle maailmalle, että sairastan syöpää. Voi olla, että oonkin pian jo sinut tautini kanssa ja uskallan jakaa tän kaikille, tai sitten voi käydä niin, että jätän tän ihan vaan miun ja miun kavereiden väliseksi. Aika näyttää.

Kerron teille vähän, mitä tässä on nyt kaiken kaikkiaan tapahtunut. Kesäkuun alussa 2011, olin töissä urheiluhallin kassalla ja sattumalta pidin kättäni kevyesti kaulallani. Huomasin, että oikean solisluun kohdalla oli patti. Hätäännyin jo heti vähäsen, taisinpa jopa kysäistä suht tuntemattomilta työkavereiltakin, että missä niitä imusolmukkeita oikeestaan on. Laitoin myös äidille viestin, joka lupasi tutkia pattia, kun pääsen töistä kotiin. Koko lopputyövuoro meni vähän panikoidessa, mutta rauhoittelin itseäni hokemalla, että se luultavasti on vaan villiintynyt imusolmuke. Olisikin ollut...

Tulin siis kotiin ja todettiin äitin kanssa, että patti on halkaisijaltaan noin 4-5cm pitkä. Kun tunnustelin pattia, se tuntui olevan ikään kuin kiinni solisluussa, eikä se ollut samalla lailla pehmeä kuin oletan rasvapattien olevan. Äitin kanssa sovittiin, että jos patti ei vähään aikaan lähde itsekseen pois, niin käydään näyttämässä lääkärille.

Kuten arvata saattaa, kesä meni liian nopeasti ja en liiemmin ajatellut koko pattia. Kokeilin kyllä välillä, että vieläkö se on siellä ja aina todetessani että siellä se on, niin pieni huolenpoikanen nosti päätään. Kuitenkin nohdin aina, ehkä jopa tahallani, koko patin ja jatkoin kesänviettoa.

Elokuun alussa sain itseäni niskasta kiinni ja varattiin äidin kanssa miulle aika yksityiselle. Tällöin patin "löytymisestä" oli kulunut siis reilu 2 kk. Lääkäri toppuutteli ja sanoi, että on turhan aikaista vielä epäillä mitään syöpää. Hän kuitenkin varasi minulle ajan ultraäänitutkimuksiin noin viikon päähän.

Ultrassa lääkäri huomasi, että myös vasemmalla puolella oli samanlainen, mutta pienempi patti kuin oikealla puolella eikä se näkynyt ulospäin niin kuin oikeanpuolimmainen patti. Jotenkin jo silloin arvasin, ettei tää voi olla harmiton. Lääkäri totesi, että on parempi ottaa patista ohutneulanäyte, jotta saataisiin varmuus, mikä se on.

Odottelin ohutneulanäytteen tuloksia useamman viikon, ehkä kaksi-kolme viikkoa. Sitten, yhtenä torstaina, äidille oli tullut soitto saikulta ja hyö pyysivät miut jatkotutkimuksiin. Jotain hälyttävää neulanäytteestä oli siis löytynyt, ja sillä hetkellä tuntu että mun maailma romahtaa. Oli suuri todennäköisyys, että patti on Hodgkinin tautia. Miut haluttiin kuitenkin sairaalalle siis uusiin tutkimuksiin, että voidaan sulkea pois myös mahdollisuus muista imusolmuketaudeista.

Reilun viikon päästä menin sitten käymään siellä sairaalalla ja lääkäri halus ottaa tuosta patista palan tutkittavaksi. Vaihtoehtoina oli valita nukutuksessa leikkaaminen monen viikon päästä, tai koepalan leikkaaminen paikallispuudutuksessa saman tien. Mulle mieluisampi vaihtoehto ois ollu tuo nukutus, mutta koska vihaan odottelua ja epätietoisuuden tunnetta, niin päädyin tuohon paikallispuudutusjuttuun. Eli saman tien multa otettiin n. 30min kestävässä operaatiossa pala patista pois, ja nyt siinä on sellanen kiva 5cm arpi.

Tänään kävin poistattamassa tikit tosta haavasta terkkarilla ja vietin muuten oikein mukavan päivän ykkösiä piinatessa (piinapäivä, jee). Sillä samalla hetkellä ku astuin ulos koulusta aikomuksena mennä kavereitten kaa keskustaan, niin puhelin soi ja se oli tietenkin sieltä keskussairaalalta. "Kyllä sieltä on nyt valitettavasti vahvistunut se Hodgkinin tauti eli imusolmukesyöpä. Käviskö sulle torstaina kello 10 tapaaminen sun tulevan omalääkärin kanssa?"

Silmät alko valuu kyyneleitä ja kurkkua kuristi. Käsi täris ja jotenkin onnistuin vastailemaan sille naiselle puhelimessa. Ehkä elämäni hirvein hetki. Siitä sitte itkua pidätellen kotiin, ja tää päivä onki menny nyt vähän niin ja näin.

Äsken kävin kyllä Veran kanssa lenkillä ja juteltiin kunnolla, jäätiin vielä höpöttelemään tuohon pihallekin. Oli kuitenki jotenki helpottava tunne, kun sain jutella jonkun kanssa. Kiitos Vera<3

Nyt meen ettimään huomista orjapäivää varten kamoja. Katellaan millä tahilla ja fiiliksillä tuun tätä jatkossa kirjottamaan ja kiinnostaako ketään teistä ylipäätänsä lukea tällasta valittamista. Aattelin vaan, että kun nyt yritän vältellä tästä syövästä puhumista koulussa, niin teidän ois helpompi ehkä ymmärtää, jos joskus saatan olla poissaoleva tai jotenkin omituinen. Ja vaikka kukaan tätä ei lukisikaan, niin uskon kyllä että tästä on ainakin mulle itelleni jotain hyötyä.

Hyvää yötä!
Elina