Epätoivon hetkiä

Heei,

oon ollu täällä sairaalalla nyt aamukahdeksasta, eli neljä tuntia. Niistä eilisistä kuvista kävi ilmi, että suurin syöpämassa on rintakehän alla, ja se on sieltä levinnyt kumpaankin soliskuoppaan. Levinneisyysluokka on siis III, ja tänään ne ottaa multa vielä sen luuydinnäytteen. Rukoilen, ettei tää oo levinny luihin asti, koska se automaattisesti tottakai heikentää mun mahdollisuuksia parantua.

Nää tekee mulle vielä tässä pari tutkimusta, ja luultavasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna saan ekat myrkyt. Luulin, että se tiputus kestää aina kerrallaan vaan noin puol tuntia, mutta tääkin luulo osoittautui vääräksi. Koska mulle isketään neljää eri mössöö mun verisuoniin, niin siinä menee väkisinki aina koko päivä... Joka toinen viikko oon aina sit joko keskiviikon tai torstain poissa koulusta, pahoinvoinnin takia ehkä seuraavankin päivän.

Mua itkettää tällä hetkellä ihan suunnattomasti. Olo on tosi epätodellinen, en ois ikimaailmassa pystyny kuvittelemaan että oon joskus tässä tilanteessa. Mulla kohoaa kyyneleet silmiin joka kerta, kun ajattelenki että en voi välttämättä käydä koulua normaalisti, koska infektioriski on liian suuri. Jotenki tällä hetkellä tuntuu siltä, etten kestä. Oon tähän asti alkushokin jälkeen vaan puhkunu tarmoa ja taistelutahtoa, mutta nyt se kaikki hyvä fiilis on poissa. Haluisin vaan käpertyä jonku syliin ja itkeä. Ja että joku silittäs mun hiuksia ja kuiskais mun korvaan, et herää ruusunen, tää on vaan pahaa unta.

En tykkää yhtään olla täällä sairaalassa. Täällä haisee ja kulkee ympäriinsä ihan oikeasti sairaita ihmisiä. Mua ahdistaa kulkea huoneiden ohi, joitten ovet on auki ja nään ne huonokuntoset, syöpää sairastavat ihmiset, jotka vaan makaa sängyissään ihan elottoman näköisinä. Mä en kuulu tänne, missä potilaiden keski-ikä lähentelee seitsemääkymmentä. Mä en kuulu tänne, koska oon nuori ja elinvoimanen nainen "kauneimmillaan", mun pitäs saada elää niinku muutkin, opiskella, juhlia ja nähdä elämää eikä homehtua missään sytostaattihoidoissa ja loput päivät sängyn pohjalla... En haluu, että musta tulee yksi noista vihreiden verhojen takana makaavista, silmin nähden sairaista ihmisistä. Tää on niin helvetin epäreilua etten mä osaa ees sanoilla sitä kuvailla! Itken vaan.

Oon kyllä kokoajan tiedostanu, että seuraavat 6 kk tulee olemaan rankkoja sekä fyysisesti, että psyykkisesti. En vaan voi jotenkin sisäistää, että tää on ihan aikuisten oikeesti todellista. Päässä huutaa naisen ääni kovaa ja korkeelta, ihan taukoamatta. En sit tiiä, onks se kirkuminen mun omaa ääntä, vai jonkun toisen, mutta sen tiiän että tällä hetkellä oon ahdistuneempi ku mitä koskaan aiemmin oon ollu.

Tää sairaalan koneen käyttöjärjestelmä on niin vanha, etten jostain syystä pysty julkasemaan tätä tekstiä täällä, joten tallennan tän luonnoksena wilmaan (:D wilmaan siksi, koska fb ja hotmail ei toimi täällä) ja postailen varmaan iltapäivemmällä, kun pääsen täältä kotiin.

Elina